Viime
aikoina olen yrittänyt ehtiä kuuntelemaan Primaveraan saapuvia artisteja. Yksi
niistä on pitkäkestoinen suosikkini The Breeders, joka tunnetaan ensisijaisesti
Pixies-basisti Kim Dealin bändinä. Kaikki yhtyeen levyt löytyvät omasta
hyllystä, joten kovin kauas ei tarvinnut lähteä tämän rupeaman vuoksi.
Pod (1990) on enimmäkseen Pixiesissä
liian vähän vastuuta saaneen Kim Dealin sävellyksistä koostuva teos. Toki myös
Bellystä ja Throwing Musesista tuttu Tanya Donelly ja basisti Josephine Wiggs laittoivat
sormensa peliin. Albumi ilmestyi Pixiesin ollessa vielä aktiivinen. Ostin levyn
ollessani vielä lukiossa ja ihmettelin hetken, miten se jotenkin
kuvainnollisesti valuu sormien läpi. Pakotin itseni kuuntelemaan lisää ja pian
se oli yksi suosikkilevyistäni. Edelleen sitä kuunnellessa on helppo tajuta,
mitä tuolloin tapahtui. Nyt ajattelen, että levyllä on 12 melko vahvaa raitaa.
Kaikki vain eivät avautuneet nopeasti. Avausbiisi ”Glorious” on
keskinkertainen, mutta sitten päästää vauhtiin. Omia suosikkejani on esimerkiksi
”Doe”, ”Iris”, ”Opened” ja ”Only in 3’s”, mutta pidän tästä kokonaisuutena,
joten on vaikea nostaa yksittäisiä raitoja ja keskittää huomiota niihin. Albumin
taika on demomaisuudessa, karkeudessa ja verkkaudessa sekä erityisesti niihin
yhdistyvässä tilan tunnussa. Osansa tekee Kim Deal, jonka ääni hallitsee
biisejä. Ilmeisesti tuottaja oli ehdottanut lauluharmonioiden vähentämistä.
Dealin ääntä tällä levyllä onkin kuvattu myyttiseksi seireeniksi ja nuoreksi
naiseksi, joka piilottelee asetta. Erikoista kyllä, levyn tunnelmassa on
molemmat. Tiesitkö, että tämäkin on Steve Albinin tuottama levy? Tiesitkö, että
levyn ainoa kover on Beatlesin ”Happiness is a warm gun”, komeana versiona?
Tiesitkö, että Kurt Cobain listasi levyn kolmen oman suosikkinsa joukkoon.
Tiesitkö, että yhtyeen nimi tulee homojen käyttämästä heteroja tarkoittavasta
slangi-ilmaisusta? 10/10
Last Splash (1993) tuli hyllyyni
välittömästi. Se ilmestyi aikana, jolloin oli selvää, ettei Pixies jatka senhetkisessä
muodossaan toimintaansa. Tässä vaiheessa mukaan tuli Kimin kaksoissisko Kelley
kitaraan. Levy tunnetaan megahitistä ”Cannonball”. Onhan se hieno raita, mutta
vain moukat pitävät sitä ainoana levyn tärkeänä biisinä. Teoksessa on hyvin
erikoisia tunnelmapaloja (”Roi”, ”Mad Lucas”, ”S.O.S”), ikään kuin taukoja
vahvojen yksittäisten biisien välissä. Jälkimmäisiin kuuluu kanuunankuulan
lisäksi ”Invisible man”, oma suosikkini ”No aloha”, toinen singlelohkaisu ”Do
you love me now”, ”I just wanna get along”, kolmas singlelohkaisu ”Divine
hammer” ja ”Drivin’ on 9”. Tässä rytmityksessä on levyn vahvuus ja jatkuva
kiehtovuus. Vaikka ”Cannonball” tuntuu ysärimatskulta, levy on kestänyt aikaa
loistavasti. Tiesitkö, että Prodigy on sämplännyt peräti kahta levyn raitaa
omiin biiseihinsä? Tiesitkö, että ”Cannonball” cd-ep:llä bändi koveroi
Aerosmithiä (”Lord of the thigs”) ja ”Divine hammer”-ep:llä Hank Williamsia (”I
can’t help it”)? 10/10
Title TK (2002) on vaikeampi pala
yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Tuota aikaa leimaa myös Kim Dealin huumeongelma.
Itse en tiennyt, onko yhtye kasassa. Jopa Dealin sisarusten The Ampsin Pacer-levystä oli kulunut seitsemän
vuotta. Muistan kuulleeni ja nähneeni ”Huffer”-videon ja diggailleeni kovasti.
Jotain oli tekeillä. Jostain syystä ostopäätös venyi sen verran, että en
maksanut täyttä hintaa. Sisältö on ehtaa The Breedersiä ja äänimaailma myös –
olihan tuottajan rooliin palannut Steve Albini. ”Hufferin” lisäksi
yksittäisistä biiseistä nostan esiin kauniin singleraidan ”Off you”. ”Full on
idle” on uusinta The Ampsin levyltä. Tämäkin on hyvä levy, mutta siitä puuttuu
aikaisempien levyjen taika. Se ehkä kompastuu kryptisyyteensä niin tekstien
kuin biisirakenteidensa kohdalla. Tilan tuntu ja kiireettömyys on edelleen
tallessa. 8/10
Mountain Battles (2008) oli työn alla
samalla kun Kim teki reunion-kiertueita Pixiesin kanssa. Siskonsa Kelley
matkasi mukana. Kiertueiden jälkeen työ jatkui. Vihdoin vuonna 2008 – ”vain”
kuusi vuotta edeltäjänsä jälkeen ilmestyi uusi teos, joka ei aivan ensi
kuulemalta vakuuttanut. Ostin sen vasta 2010, kun hinta ei huimannut (3£). Kun
tähän uppoutuu, sieltä löytyy hienoja hetkiä ja miellyttävä, vähän alakuloinen
ja rauhallinen kokonaisuus. Siitä toki puuttuvat räävittömän hauskat jutut,
joita parilta ekalta löytyi runsaasti ja vähän kolmanneltakin, ellei
sellaiseksi lasketa saksaksi laulettua kappaletta ”German studies” tai levyn
ilopilleriä, Motownin tyttöpopin ja kotikutoisen garagen risteyttävä ”It’s the
love”. 8/10
All Nerve (2018) julkaistiin pari
kuukautta sitten. Sitä mainostettiin ”paluulevynä” ikään kuin Last Splash olisi ollut yhtyeen
viimeisin. Ehkä moni luulikin niin. Sen verran totuuden siementä mainoksessa
oli, että tällä soittaa sama porukka. Marssin vinyyliostoksille saman tien
levyn ilmestyttyä, sillä maistiaisina soineet ”Wait in the car” ja ”Nervous
Mary” olivat mieluisia: huumoria, rosoa ja vapautuneisuutta. Minä olen
odottanut The Breedersin uudestisyntymistä. Olin jo menettänyt toivoni, vaikka Title TK ja Mountain Battles näin jälkeenpäin kuunneltuna ovat hyviä levyjä ja
saivathan ne paljon parempia arvioita ilmestymisaikanaan kuin muistinkaan.
Eihän All Nerve ole Pod eikä Last Splash, mutta tervetuloa levysoittimeen. Tiesitkö, että
sympaattinen indierokkari Courtney Barnett laulaa taustat biisissä ”Howl at the
summit”? Tiesitkö, että levyn ainoa kover on saksalaisen kraut/happobändi Amon
Düül II:n vuonna 1970 tekemä ”Archangel’s thunderbird”? 9/10
Ostin
aikanaan myös joitakin yhtyeen ep-julkaisuja. Niissä on osumia ja huteja, mutta
jotenkin neljän biisin setti, jos se sisältää yhden selkeän hittisinglen ja
kolme kokeilua, on aina ollut hyvä formaatti The Breedersin kuunteluun.
Erityisesti suosittelen kuunteleman ”Safari”-ep:n nimibiisin, koska sitä ei
löydy studioalbumeilta. Suosittelen myös kolmen cd:n Last Splash LSXX -painosta, jossa on alkuperäisen levyn lisäksi sen
ajan ep-julkaisujen biisit, demoja sekä live Tukholmasta.
Primaveran
lisäksi The Breeders esiintyy myös Tavastialla heti Juhannuksen jälkeen. Se ei
ole loppuunmyyty, vaikka liput ovat naurettavan edulliset verrattuna nykyisiin
ylihinnoiteltuihin klubikeikkoihin. Ehkä olen vanha käpy, kun en tajua, miksi
ihmiset maksavat enemmän kaikenlaisista keskinkertaisuuksista, mutta eivät osta
välittömästi lippua The Breedersin keikalle. No, onpahan minulle tilaa siellä
enemmän. En nimittäin usko, että yksi Primaveran The Breeders-keikka riittää
minulle.
Yhtyeen
levyt julkaistaan vinyylinä uusintapainoksina. Siinä formaatissa myös silmiinpistävä
kansitaide pääsee oikeuksiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti