Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuminen

Aikaisemmassa kirjoituksessani käsittelin teosta Sosiaalisen median lyhyt historia, jossa lainattiin vuoden 2003 IT-viikkoa: ”Hieman yllättävänä pidetään uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien [keskustelu]palstojen kohoamista suosituimpien joukkoon […] Suosituimmat keskustelupalstat vuonna 2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa, Suomalaiset julkkikset, Yleistä autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.)

Jatketaan tästä. Nimittäin vanhoillislestadiolaisuus on ollut jo verrattain pitkään median, kokijoiden ja tutkijoiden kiinnostuksen kohde. Vuonna 2016 ilmestyi Maija-Leena Rovan toimittama Uskonsota keittiössä, jossa lähinnä entiset lestadiolaiset, ”kokemusasiantuntijat”, kertovat erkaantumistarinansa. Lisäksi toimittaja on koonnut perustietoa liikkeen toimintatavoista. Erkaantumiset ovat tapahtuneet eri aikaan: osa käsittelee 1960-lukua, osa viime vuosia.

Toimittaja luo itse katsauksen liikkeen historiaan ja toimintakulttuuriin, painottaen kirjan teeman mukaisesti ongelmallisia puolia.

Lestadiolaisuuden alku on 1840-luvussa, Lars Levi Laestadiuksen saarnatyössä. Liikkeestä on erkaantunut eri haaroja, mutta vanhoillislestadiolaisia on Suomessa noin 100 000. Liikkeen mukaan pelastusta ei ole sen ulkopuolella. Erityisesti 1970-luvulla liike oli julkisuudessa. Se suhtautui kielteisesti televisioon ja ”uskottomien” kanssa hengailuun. Se järjesti hoitokokouksia, joissa porukalla laitettiin liikkeen toimintaa epäilevät tai toimintaohjeista lipeävät ruotuun. Näihin aikoihin syntiä saattoi olla esimerkiksi se, ettei äänestänyt keskustapuoluetta.

Vanhoillislestadiolaista kulttuuria ovat määrittäneet vahvat sukupuoliroolit. Naisen oikea paikka on kodissa äitinä, vaimona tai kodinhoitajana. Tähän sopii se, että syntyvyyden säännöstely (ehkäisy ja abortti) on kiellettyä. Koulutus tekee naisista liikkeen joidenkin äänenpainojen mukaan ylpeitä ja esimerkiksi naispappeutta ei hyväksytä.

Toimintakulttuuria määrittää se, että asiat hoidetaan sisäpiirissä, ei viranomaisten kanssa. Ja kun asia saadaan johdon mielestä päätökseen, sitä ei enää sovi vatvoa. Liikkeen omat kielelliset ilmaisut merkkaavat rajan heidän ja ulkopuolisten välillä. Liikkeestä erkaantuneisiin saatetaan äärimmäisissä tapauksissa katkaista välit kokonaan. Rova muistuttaa, että nuoremmissa sukupolvissa saattaa olla vähän vapaamielisempiä asenteita.

Julkisuudessa itse liike on joutunut painostuksen kohteeksi, usein hyvästä syystä. 2000-luvun alussa hoitokokousten perinne ja viime vuosina erityisesti pedofiliatapaukset ovat puhututtaneet. Tällöin voi tulla myös ”siviiliuhreja”, eli liikkeessä verrattain tyytyväisenä olevat rivijäsenet tulevat kohdelluksi huonosti.

Mutta julkisuudella on toinenkin puolensa. Kuten Rova kirjoittaa, ”evankelis-luterilainen kirkko ja viranomaiset eivät voi enää piiloutua ’tietämättömyyden verhon’ taakse.” (s. 18.) Vanhoillislestadiolainen kulttuuri elää ongelmineen osana luterilaista kirkkoa, vaikka kirkon johto tai enemmistö ei sitä edustaisikaan. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan voi vaieta ongelmista ilman samanaikaista hiljaista hyväksymistä. Tässäkin luterilainen kirkko, ja varsinkin Kari Mäkinen arkkipiispan roolissaan, on ollut kannanotoissaan ympäripyöreä.

Lestadiolaisuuden suunnalta katsottuna kirkollinen yhteys on osa alkuperäistä opetusta: keskeishahmo Lars Levi Laestadius opetti, että kaikkien laitoskirkkojen sisällä on toiminut ja toimii edelleen pieni ydinseurakunta. Vanhoillislestadiolaiset pitävät tietenkin liikettään tällaisena aidon hengen säilyttäjänä väljähtäneen laitoskirkon sisällä.

Teoksessa näkyy hyvin internetin rooli erkaantumisprosesseissa ja liikkeen ongelmien julkistumisessa.

Heti alkusanoissa Rova toteaa verkkoympäristön merkityksen: ”Muun muassa internetin suljetut palstat tarjoavat siihen [vapaaseen mielipiteen lausumiseen] oivan foorumin. […] Kun on avannut tuskaisan sydämensä suljetulla internet- foorumilla ja saanut siellä tukea vertaisiltaan, on helppo jatkaa avautumistaan muissakin medioissa.” (s. 13.)

Tosin kirjoittaja itse on erkaantunut liikkeestä jo 50 vuotta sitten. Siinä kiteytyy yksi silmiinpistävä seikka: useimmat kirjoittajat ovat erkaantuneet liikkeestä parikymppisenä tai myöhäisteininä. Tämä yhdistää kirjoittajia, mutta moni korostaa internetin merkitystä prosessissa.

Vuokko Ilola kirjoittaa: ”syksyllä 2006 löysin netistä keskustelupalstan, jossa aiheena oli vanhoillislestadiolaisuus. Kun aloin lukea kirjoituksia, minulle valkeni suureksi yllätyksekseni, etten ollutkaan yksin ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Se havainto helpotti. […] Tässä vaiheessa prosessini lähti rytinällä eteenpäin, ja kävin sitä läpi julkisesti, ensin nimimerkin takaa mutta myöhemmin ihan omalla nimelläni eri keskustelupalstoilla.”

Yleensä – ja myös Vuokko Ilolan tapauksessa – netti ei yksi riitä. Tarvitaan ihmisiä ja kohtaamisia, rohkaisua ja esimerkkejä, jotta erkaantuminen tapahtuu. Moni mainitsee Uskonnon uhrien tuki UUT ry:n tukena, joka on auttanut jäsentämään ja käsittelemään menneitä kokemuksiaan. Keskustelupalstat ja esimerkiksi Facebook eivät ole erkaantumisen syy vaan ne toimivat sen tukena.

Yksi merkittävimmistä tarinoista esiin piirtyvistä seikoista on se, että suurin osa kirjoittajista ei ole erkaantunut vanhoillislestadiolaisuudesta uskonnottomuuteen. Enin osa on luterilaisen kirkon jäseniä. Kukaan ei nimitä itseään ateistiksi. Jokunen sanoo, ettei ole kirkon jäsen, eikä koe voivansa liittyä mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Mutta silloinkin saatetaan korostaa, että kumppani on. Yksi kirjoittajista on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. En tiedä, kuinka edustava otos on, mutta se muistuttaa, ettei yhden uskonnollisen liikkeen jättäminen tarkoita automaattisesti uskonnottomuutta.

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuminen on näiden todistusten perusteella harvoin uskonkriisi. Nämä ihmiset eivät ole välttämättä koskaan uskoneet Jumalan olemassaoloon. Osa ei ole koskaan luopunut jumalauskosta. Kyse on kriisistä, jossa ei voida elää täyttä elämää siinä yhteisössä, jossa on kasvanut. Erkaantuneille se on ollut yhteisö, joka on kontrolloinut koko elämää sukupuolielämästä harrastuksiin ja koulutuksesta poliittisiin preferensseihin.

Moni nostaa esiin ”kulttuurikäpin”. Kun liike ei suosi musiikin kuuntelua, elokuvien katselua, kirjojen lukemista, kilpaurheilua sekä kieltää television katsomisen, syntyy kulttuurikäppi suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Tästä moni kirjoittaja on kärsinyt.

Lieneekö syynä liikkeen kokonaisvaltaisuus, että monille kirjoittajille helpointa tuntuu olla muiden liikkeestä erkaantuneiden seurassa. Ainakin he jakavat jotain, mitä liikettä tuntemattomilla ei ole. Moni kokee myös arkuutta ja alemmuudentunnetta suhteessa ympäröivän kulttuurin jäseniin, josta yllä mainittu kulttuurikäppi on vain yksi tekijä.

Teoksen lopussa Janne Villa summaa kirjoittajien mainitsemia psyykkisiä ulottuvuuksia ja Elina Pirjatanniemi pohtii liikkeen toimintaa oikeusnäkökulmasta.

Tämän teoksen perään luin Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen teoksen Lars Levi Laestadius: Yksi mies, seitsemän elämää (2011). Puuttumatta teoksen Laestadiusta romantisoiviin yksityiskohtiin, se muistuttaa, miten uskonnolliset johtajat ovat usein olleet hyvin erilaisia persoonia verrattuna siihen, millaiseksi seuraajat sen myöhemmin muuttavat. Laestadius oli toki jyrkkä ja tulikivenkatkuinen saarnaaja, mutta samalla hän oli yhdenlainen kosmopoliitti.