sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Studioalbumit osa 78: Argent

Tiedän noin kolme asiaa 70-luvulla vaikuttaneesta brittiläisestä bändistä Argent: (1) Kiss koveroi heidän biisinsä ”God gave rock and roll to you”, (2) yhtyeen suurin hitti ”Hold your head up” on etäisesti tuttu biisi, (3) hienoa voimapoppia itselleen ja muille säveltänyt Russ Ballard vaikutti bändissä. Uutena asiana opin, että nimensä yhtye otti kosketinsoittajalta ja perustajajäseneltään Rod Argentilta, joka oli aikaisemmin soittanut The Zombiesissa. Yhtye teki seitsemän studioalbumia, joten aloitetaan kuuntelu.

Argent (1970) hakee identiteettiään. Se ei ole lintu eikä kala, vaan jonkinlaisiin väleihin jäävää rokkia, vaikka sitä luokitellaan psykedeliaksi ja progeksi. Siinä on myös poppia ja bluesia. Ballardin säveltämä ”Liar” julkaistiin singlenä. Se menestyi vasta Three Dog Nightin koverina myöhemmin, mutta en ihan heti ymmärrä miksi se on valittu singleksi. Sitä seuraava progeen nojaava ja melodinen ”Be free” on jopa parempi, samoin kuin Ballardin henupoppinen ”Schoolgirl”. Arvioitsijat vertaavat levyä Zombiesiin todeten tämän olevan popista karsittu ja hitusen raskaampi. Itse en ole Zombiesia aktiivisesti kuunnellut, joten Argentin viihdyttävä debyytti kuulostaa lähinnä lupaavalta, tyyliltään jokseenkin hukassa olevalta teokselta.

Ring of Hands (1971) on albumi ilman hittejä. Sitä pidetään myös yhtyeen progressiivisimpana. Kenties näillä asioilla on jokin yhteys. Joka tapauksessa albumi on hyvin kiipparivetoinen, esimerkiksi avausraita ”Celebration” ja liki kahdeksanminuuttinen progeilu ”Lothlorien”, johon mahtuu hienoja ja ärsyttäviä hetkiä. Sitten on löysähköä bluesjammailua, kuten ”Sweet Mary” ja ”Chained”. Ballard on saanut mukaan kaksi sävellystä, ”Cast your spell uranus” ja ”Where are we going wrong”, jotka menevät enimmäkseen voimapopin genreen. Ei ole lintu eikä kala tämäkään teos. Ehkä siksi voi sanoa, että parhaiten albumin elementit syntetisoi vähän kaikkea sisältävä ”Pleasure”.

All Together Now (1972) alkaa yhtyeen menestyksekkäimmällä hitillä ”Hold your head up”, jossa parasta on kosketinsooloilut. Siitä mennään boogierokkiin ”Keep on rollin’”. Muuten liikutaan psykedeelisen rokin linjoilla (esim. ”I am the dances of ages”, ”Be my lover, be my friend”). Ballardilta on taas kaksi sävellystä, ”Tragedy” ja ”He’s a dynamo”. Niistä varsinkin jälkimmäisessä maistuu äijälle niin ominainen powerpop-mauste. Teos nostettiin 40 Cosmic Rock -albumien listalle sijalle 33, mutta ei se kyllä aivan huipulle nouse minun asteikossa. Sekavan sekalainen, joskaan ei ihan schaissea.

In Deep (1973) alkaa yhtyeen toiseksi suurimmalla hitillä, Ballardin säveltämällä ”God gave rock and roll to you”, jonka teki vielä tunnetummaksi Kiss vuonna 1991 (ja seuraavana vuonna albumillaan Revenge). Siinä välissä brittiläinen kristillistä hard rockia soittanut Petra teki pari versiota biisistä. Muutenkin levyllä Ballardin osuus on normaalia suurempi, sillä hänen nimiinsä menee puolet albumin kahdeksasta raidasta. Hittiä seuraa pari biisiä keskinkertaista hard rockia, joka ei pilaa levyjä mutta ei myöskään nosta niitä klassikkojen joukkoon. Ballardin kolmen suoran jälkeen tunnelman palauttaa hyvällä tavalla pateettinen ”Losing hold”, jossa yhdistyy progeballadi hard rockiin. B-puolen aloittava, yli 8-minuuttinen ”Be glad” on suhteellisen luotaantyöntävää keskitien menoprogea. Sen sijaan ”Candles on the river” on Nazarethin mieleen tuova, kaikessa erikoisuudessaankin onnistunut biisi. Levyn päättää Ballardin ”Rosie”, joka on tyhjänpäiväistä pubirokkia (vaikka sinänsä pubirokkia ei tarvitsisi pitää kielteisenä nimityksenä). Kokonaisuus on taas hieman hajanainen.

Nexus (1974) alkaa omituisesti kolmella instrumentaalilla. Ne ovat progeen kallellaan olevaa jamirokkia, josta tulee etäisesti mieleen Uriah Heep ilman vastaavaa iskevyyttä ja melodioita. Niitä seuraa Ballardin ”Love”, joka tuo vielä etäisemmin mieleen Beatlesin. Sen jälkeen on a-puolen päättävä moniosainen biisi, jossa on pitkiä instrumentaaliosuuksia. B-puolella kolme neljästä on Ballardin sävellyksiä, jotka jäävät jalkoihin Rod Argentin palalle ”Keeper of the flame”. Yhtä kaikki, taas kokonaisuus on kummallinen sillisalaatti, johon ei saa järkevää otetta parinkaan kuuntelun jälkeen. Tyylien jatkuva vaihtelu on taitolaji; Argent ei näytä osaavan sitä itseäni vakuuttavalla tavalla. Silloin ei auta, vaikka yksittäiset biisit olisivat ihan kelvollisia.

Circus (1975) on sitten sellainen albumi, jolla tässä kovasti mainostamani Russ Ballard ei ole enää millään tavalla mukana. Tai no, hän ei laula eikä soita levyllä eikä hänen biisejään ole albumilla, mutta hänen suosituksensa perusteella valittiin uusi laulaja John Verity. Tällä levyllä moogit ujeltavat, monipolvisuus on hyve ja biisit ovat korkeintaan keskinkertaisia. Nyt alkaa tämä projekti väsyttää, mutta jäljellä on enää yksi teos. Circus on kuitenkin ihan hyvä esimerkki aikansa kevytprogesta, jossa soitto on tarkkaa mutta popmelodioita ei ole unohdettu. Minun teekuppi tämä ei kuitenkaan ole.

Counterpoints (1975) alkaa osittain siitä, mihin edellinen jäi. ”On my feet again” on hard rockiin kallistuvaa progepoppia, jota seuraa puhdas progehöpsöttely ”I can’t remember, but yes”. Eikä ihme, rummuissa levyllä vierailee Phil Collins niiltä osin kuin sairastellut vakiojäsen Robert Henrit oli estynyt. Biisintekijöiksi ilmoittautui myös kitaristi John Grimaldi  balladimaisella raidalla ”Waiting for the yellow one” sekä päämäärättömästi funkahtavalla instrumentaalilla ”It’s fallen off” ja basisti Jim Rodford yli seitsenminuuttiseksi venyvällä mahtipontisella progepalalla ”Time”. B-puolen aloittava ”Be strong” on niin joutava, että se pitää jättää kesken. Ehkä se sinetöi mielipiteeni – Counterpoints ei ole minua varten, kuten ei muukaan Ballardin jälkeinen Argent.

Ehkä suurin syy Argentin kuunteluun oli se, että Russ Ballard on säveltänyt useita erinomaisia biisejä, esimerkiksi Fridan ”I know there’s something going on”, Uriah Heepin ”On the rebound” ja Rainbow’n versioina ehkä parhaiten muistetut ”I surrender” ja ”Since you’ve been gone”. Ajattelin, että ehkä Argentin tuotantoon on piilotettu Ballardin yhtä kovia sävellyksiä. Ei ollut. Oli vain joitain melko miellyttäviä valonpilkahduksia ja paljon epätasaisuutta. Argent ei ole niinkään Ballardin kuin Rod Argentin bändi. Sanoohan sen nimikin. Eikä Ballard ollut poikkeuksetta ja aina bändin paras säveltäjä, vaikka hän olikin melodiatajuisin.

Ei kommentteja: