sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Studioalbumit osa 77: Pavement

Lukiessani vähän aikaa sitten Rob Jovanovichin kirjaa Perfect Sound Forever Pavementista, päätin kerrata itselleni tutun bändin tuotannon. Aloitin yhtyeen kuuntelun 1990-luvun alkupuolella. Jatkoin sen seuraamista koko aktiiviuran ajan 2000-luvun alkuun. Sen jälkeen levyjä on tullut pyöriteltyä tasaisin väliajoin. Vuonna 1989 Stocktonissa, Kaliforniassa perustettu Pavement vaikutti vuosikymmenen verran, ja se on kenties parhaiten 1990-luvun kitara-indiestä muistuttava bändi. Parempaa kuin grunge, ainakin tällaisen Pixies-fanin mielestä.

Bändin jäsenet olivat iäkkäämpää rumpaliaan lukuun ottamatta koulutettuja jannuja, joille bändi oli vain yksi vaihtoehto. Heitä pidettiin slacker-yhtyeenä, mikä on täysin ymmärrettävää musiikin ja imagon osalta. Bändi sinänsä oli työteliäs, mutta heidän työtapansa oli erikoinen. Kiertueilla ei välttämättä ollut yhtään vapaapäivää. Muuten he elivät eri puolilla Yhdysvaltoja, ja pitivät pitkiä taukoja levytyksistä ja harjoituksista.

Slanted and Enchanted (1992) oli ensimmäinen studioalbumi ja ensimmäinen Pavement-ostokseni. Sain sen käytettynä cd:nä vuosi ilmestymisensä jälkeen. En enää muista, oliko se c-kasetilla aikaisemmin, mutta nopeasti siitä tuli yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni – aikana, jolloin olin jo löytänyt Pixiesin ja etsin samankaltaisia yhtyeitä. Slanted on oivaltavaa, laiskatempoista kitaraindietä parhaimmillaan. Siinä on melodiaa, melua, outoja rytmejä ja ujeltavia kitaroita. Kaksi ensimmäistä, ”Summer babe” ja ”Trigger cut” ovat loistavia, samoin kuin ”Zurich is stained”, ”Jackals, false grail: The lonesome era”. Kovaa tasoa pitää yllä myös ”Perfume V” ja ”In the mouth of the desert”. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei ote lipsu pahasti missään vaiheessa. Yhtyeen laulaja-kitaristi-biisintekijä Stephen Malkmus on todennut levyn olevan kenties Pavementin paras, sillä siitä välittyy energia ja laskelmoimattomuus. Tässä vaiheessa rummuissa oli vielä muita jätkiä huomattavasti iäkkäämpi alkoholisti Gary Young, joka kuunteli Lynyrd Skynyrdiä, hehkutti Yesiä maailman parhaana bändinä ja viihdytti faneja tempuillaan. Albumi on aina saanut hyvät arviot. Siitä on tullut pysyvästi merkittävä indie-albumi. Pitchfork antoi uusintajulkaisulle täydet 10 pistettä.

Crooked Rain, Crooked Rain (1994) teki yhtyeestä melkein ison. ”Cut your hair” soi MTV:llä loputtomasti ja Pavement oli hetkisen maailman coolein bändi. Levy tuli ostettua debyytin tavoin käytettynä vuosi ilmestymisensä jälkeen (tosin vinyylinä). Se kului kuitenkin c-kasetilla sitä ennen. Levy on sisällöltään helpompi kuin debyytti. Se on erilainen mutta ei missään tapauksessa sell-out. Se on hitaampi, kitarat kirskuvat hieman vähemmän, rummut ovat rauhallisemmat (Gary Youngin tilalle tuli Steve West). Se on myynyt puoli miljoonaa yksikköä. Kun levytyssessio maksoi vain 10000 dollaria, pätäkkää jäi taskuihinkin. Suurin osa levystä on toimivaa kitaravetoista, korkeintaan keskitempoista indietä (esim. ”Silence kid”, ”Stop breathin’”, ”Gold soundz”). Merkittävimmät poikkeukset ovat  ”5-4=unity”, joka on selkeä Dave Brubeck tribuutti, mutta sen idea on pähkähullu – taidoiltaan keskinkertainen indiebändi osoittaa kunniaa valkoiselle jatsarille. Toinen poikkeus ja oma suosikkini – monien muidenkin – on kantrahtava ”Range life”, joka ehkä turhaan muistetaan lyriikoista, joissa vittuillaan Smashing Pumpkinsille ja Stone Temple Pilotsille: ”Out on tour with the Smashing Pumpkins // Nature kids, I, they don't have no function // I don't understand what they mean // And I could really give a fuck // The Stone Temple Pilots, // They're elegant bachelors // They're foxy to me// Are they foxy to you?” Kolmas poikkeus on Kannbergin ainoa sävellys ”Hit the plane down”, jota voi perustellusti pitää The Fall-pastissina. Tähän aikaan suuret levy-yhtiöt juoksivat yhtyeen perässä, olettaen, että Pavement on seuraava Nirvana, slacker-versiona. Yhtye ei kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut yhtiöistä. He halusivat ylläpitää indie-estetiikkaa levy-yhtiön valinnassa, imagossa ja kansitaiteessa (ei bändikuvia!). Loistava levy tämäkin, mutta itselleni debyytti on tärkeämpi. Pitchforkin 90-luvun levyjen listalla se on sijalla 8 ja Rolling Stonen 500 parasta albumia -listalla se on sijalla 210.

Wowee Zowee (1995) on käänne ainakin kahdella tavalla. Aikaisemmat levyt olivat Malkmusin ja Kannbergin kimppateoksia (edellisen liidaamia, tosin), mutta nyt Pavement päätti tehdä bändilevyn. Lisäksi bändi hylkäsi edeltäjänsä linjan ja hakeutui kohti psykedeelisempää jammailua. Tällä karkotettiin osa suurista ja rahanahneista levy-yhtiöistä. Malkmusin singlevalinnat, ”Rattled by the rush” ja ”Father to a sister of thought”, ovat melko kaukana hiteistä. Ne on tehty ja valittu liiallisen ruohon polttamisen alaisena, mutta Malkmusin mukaan ne kuulostivat hiteiltä. Rolling Stone antoi levylle kaksi tähteä, mutta monille faneille tästä muodostui suosikkilevy. Ero edelliseen on selkeä, vaikka osa biiseistä pyöri jo Crooked Rainin äänityksissä. Teoksen nimi on peräisin ex-rumpali Youngin hokemasta (liekö ottanut sen Zappan & Mothers of Inventionin biisistä ”Wowie zowie”). Itse teos sisältää 18 biisiä, ulottuen kolmelle vinyylin puoliskolle (neljäs on tyhjä). Kuten aikaisemminkin, nauhoitin tämän c-kasetille ja ostin myöhemmin käytettynä vinyylinä, tällä kerralla puolitoista vuotta ilmestymisen jälkeen. Ja onhan sillä hetkensä. Laiska avausraita ”We dance” muistuttaa edellisestä levystä. Kiinnostavia ovat lyhyet raidat: ”Brinx job”, raju mutta erittäin toimiva ”Serpentine pad” ja ”Flux = rad”, joka on tietoinen yritys kuulostaa kellarijami-Nirvanalta. Singlevalinnat ovat tasavahvaa Pavementia, samoin kuin ”Fight this generation”, kun taas Kannbergin ”Kennel district” tuo melodisuutta sekoitukseen. Levyn mestariteos taitaa kuitenkin olla toiseksi viimeinen ja albumin pisin raita, yli kuusiminuuttinen ”Half a canyon”. Wowee on hyvä ja rakas levy, mutta en ole koskaan vauhkoontunut siitä.

Brighten the Corners (1997) on taas askel popin ja suoremman ilmaisun suuntaan. Avausraita ”Stereo” näyttää suunnan, mutta levyn ehdoton hitti on ”Shady lane”, joka on kenties yhtyeen paras biisi. Muistan suomalaisen Candy Darlingin soittaneen sitä hyvin nopeasti omilla keikoillaan. Myöhemmin sen on levyttänyt Suomessa Astrid Swan. Albumi jatkuu laiskalla timantilla ”Transport is arranged”, jonka jälkeen Kannberg osoittaa taitonsa hienolla sävellyksellä ”Date w/ IKEA” (ja levyn loppupuolen ”Passat dreamilla”). Sitten rauhoitutaan, kunnes tulee iskevä ”Embassy row”. Hommasin levyn heti sen ilmestyttyä. Kokonaisuus on seesteinen, tasapainoinen ja lämmin – kolme adjektiivia, joilla ei voi kuvata kaikkia Pavementin tuotoksia. Sama heijastuu lyriikoihin. Ne käsittelevät rauhoittumista, nuoruuden taakse jäämistä ja paikoilleen asettumista. Levyllä on kuitenkin säröä ja räimettä juuri sopivassa mitassa, mikä tekee siitä erittäin onnistuneen kokonaisuuden. Se on yhtyeen ainoa albumi, johon on painettu lyriikat (bändin omassa estetiikassa se rikkoo indie-tyylin). Näihin aikoihin Malkmus vietti aikaa Blurin Damon Albarnin tyttöystävän, Elastican Justine Frischmannin kanssa. Albarn alkoi puhua Pavementista haastatteluista ja Blurin musiikki sai uutta ilmettä amerikkalaisesta indiestä.

Terror Twilight (1999) jäi yhtyeen viimeiseksi. Sitä ennen yhtye piti taukoa vuoden 1998, jolloin alkoivat huhut hajoamisesta. Levyn tuottajaksi tuli Nigel Godrich, jonka tavoitteena oli säilyttää yhtyeen henki mutta tehdä lopputuloksesta helpommin lähestyttävä. Lopputuloksena on paradoksaalisesti erittäin hyvä mutta riskejä kaihtava levy. On vaikea sanoa, onko tietty turvallisuus Godrichin vika vai onko hänen ansionsa, että levy ylipäätään valmistui. Levyltä nousee kolme selkeää singlenäkin julkaistua hitintynkää, avausraita ”Spit on a stranger”, ”Major leagues” ja päätösraita ”Carrot rope”. Kun vielä levyltä löytyy sellaiset hienoudet kuin ”Billie” ja ”Speak, see, remember”, niin eihän sinne montaa heikkoa hetkeä mahdu. Kuriositeettina mainittakoon, että Radioheadin Jonny Greenwood vierailee kahdella raidalla. Ostin Terrorin kolme päivää virallisen julkaisupäivän jälkeen Helsingistä, kun olin suorittanut viiden päivän sivarikertaukseni Lapinjärvellä (sanktio, joka seuraa armeijan kertausharjoituksista kieltäytymisestä). Samana päivänä ostin Kraftwerkin Man-Machinen, Lou Reedin Berlinin ja Divine Comedyn Fin-de-sieclen, joten aikamoinen klassikkopaketti tuli tuliaisina Turkuun sivarikertauksen päivärahoilla. Kylläpä 25-vuotiaalla minulla oli hyvä maku.

Terror Twilightia seuranneella kiertueella Malkmus kiukutteli ja tilanne oli päässyt niin pahaksi, että bändi katsoi parhaimmaksi lopettaa. Tämän jälkeen Pavement on tehnyt muutamia keikkoja.

Pavementin varhaiset seiskat, kymppituumaiset ynnä muut on koottu samaan pakettiin Westing (by Musket and Sextant) (1993). Se on tarkoitettu tosifaneille, mutta on sanottava, että varhaiset ep:t herättivät kuohunnan, ei niinkään debyyttialbumi. Itse ostin sen jo ilmestymisvuotena kaverilta, joka ei innostunut sisällöstä. Kuuntelin sen samaan syssyyn: Westing ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä, vaikka oikea mitta on 4-5 biisiä kerrallaan.

Pavement teki hienoja biisejä albumeiden ulkopuolella myös alkuaikansa jälkeen. Oma suosikkini, ”Texas never whispers”, löytyy neljän biisin Watery, Domestic -ep:ltä, jonka ostin samaan aikaan käytettynä yhtyeen debyytin kanssa.

Joidenkin jäsenten musiikkiura jatkui Pavementin jälkeen. Stephen Malkmus and the Jicks -nimellä on ilmestynyt kuusi studioalbumia. Niissä yhdistyy psykedeelinen jammailu ja Pavementin melodisuus. Kitaristi Scott Kannberg perusti Preston School of Industryn, joka julkaisi kaksi täyspitkää studioalbumia laiskaa kantrahtavaa kitaraindietä. Molemmilla on loistavia hetkiä. Kuuntele esimerkiksi ”Caught in the rain”. Levyt osoittavat, että kenties Malkmus oli väärässä torpatessaan Pavementin loppuaikoina Kannbergin sävellykset. Kannberg on tehnyt kaksi soololevyä myös Pavementin aikaisella taitelijanimellään Spiral Stairs. Nämä levyt ovat keskinkertaisia. Pavementin Bob Nastanovic, Steve West ja Stephen Malkmus ovat soittaneet valikoiduilla Silver Jews -albumeilla. Sitä johti David Berman, joka kuului jo Pavementin alkuaikoina bändi kaveriporukkaan. Silver Jewsia voi suositella varauksetta, erityisesti pidän albumeista American Water (1996), Tanglewood Numbers (2005) ja Lookout Mountain, Lookout Sea (2008).

Myös rumpalina toimineet Steve West ja Gary Young kokeilivat onneaan musiikin parissa. Westin Marble Valleysta ei sen enempää, mutta Young teki raivostuttavan MTV-hitin ”Plantman”, joka toimii parhaiten Beavis & Buttheadin kommenttiraidalla varustettuna (löytyy YouTubesta).

On vaikea sanoa, onko Pavement aliarvostettu. Ehkä en vain tunne ihmisiä, jotka siitä puhuisivat. Itselleni tutuissa musavisoissa yhtyettä ei noteerata laisinkaan. Olen kuitenkin vakuuttunut, että jossain muualla on niitä, jotka tietävät paremmin.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Onko radio-ohjelma kirjan arvoinen?

Tuore Miettisen kirja Räkärodeo (2017) käsittelee pääasiallisesti tekijänsä 1990–2002 vetämää samannimistä radio-ohjelmaa. En tiedä, kuinka monta kirjaa on julkaistu radio-ohjelmista, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. Syy on yksinkertainen: kasvoin kuuntelemalla sitä.

Radiomafia aloitti toimintansa vuonna 1990. Seuraavina vuosina kuuntelin useita kanavan musiikkiohjelmia, kuten Tutti Frutti, Marginaali, Ilmestyskirja, Rockmafia, Ulvovat sudet, Roots & Culture, Kantrispagetti, Kauriin kääntöpiiri, Avaruusromua ja Metalliliitto. Tärkein niistä oli Räkärodeo, jonka kuuntelusta tuli säännöllinen ”keskiviikkoriesa”, kuten juontaja sitä itse kutsui.

Istuin yleensä omassa huoneessani pöydän ääressä ohjelman aikana. Toisinaan sormi oli rec-näppäimellä odottamassa kiinnostavia biisejä, joita saattoi sitten kuunnella myöhemmin c-kasetilta. Enimmäkseen kuitenkin vain kuuntelin ja kirjoittelin bändien nimiä joko paperille tai jo ennestään sotkuiselle kirjoitusalustalle. Jos tykkäsin kovasti ja halusin muistaa nimen, ympyröin tai alleviivasin sen.

Vielä yksi muisto: ainakin Seinäjoella oli tapana, että 18-vuotispäivänä pitää mennä baariin juopottelemaan. Minun synttärini osui keskiviikolle. Olin tuona päivänä alkuillasta kaupungilla, mutta totesin, että pitää mennä kotiin kuuntelemaan Räkärodeota. Tuon jälkeen muutamat tutut puhuivat minusta tyyppinä, joka menee synttäreillään baarin sijasta kotiin kuuntelemaan radiota. Ainakin ymmärsivät, että Miettisen soittamat levyt kiinnostavat minua.

Miettisen kirja tuo mieleen paljon yllä mainittuja ja muitakin muistoja. Se myös muistuttaa kaikesta siitä kiinnostavasta musiikista, mihin ohjelman kautta pääsi tutustumaan. Itselleni aktiivisin kuunteluaika sijoittui suunnilleen vuosiin 1991–1997. Tuon jälkeen kiinnostukseni hiipui hiukan, mikä tarkoitti sitä, että keskiviikkoisin saattoi tehdä joskus satunnaisesti muutakin kuin kuunnella Räkärodeota. Jo aktiivivuosien lopulla huomasin, etteivät Hellacopters, Turbonegro ja Sweatmaster ole mielestäni kolme maailman parasta bändiä. Miettisen puolison, Ursula Ryynäsen juontama Marginaali oli ennen ollut lämmittelyä Räkärödeolle, mutta siitä tuli yhä enemmän musiikkimakuani vastaava ohjelma. Silti olen Miettisen kautta tutustunut satoihin kiinnostaviin artisteihin.

Kirjassa käsitellään myös ilmeisen traumaattista ohjelman loppumista. Merkittävin syy oli Yleisradion katastrofaalinen kanavauudistus, jota mikään historiankirjoitus ei voi uskottavasti kääntää tekijöidensä kunniaksi. Kirjassa Pekka Laine puolustelee omassa kirjoituksessaan kanavauudistusta jonkin verran, vaikka musamiehenä ymmärsikin Räkärodeon tärkeyden. Laine saattaa olla oikeassa siinä, että Räkärodeon paras terä oli kadonnut ja uusia kuuntelijoita ei olisi löytynyt. Mene ja tiedä.

Laineen kanssa olen kuitenkin jyrkästi eri mieltä yleisistä linjoista. Se, etteivät tietyt ohjelmat sopineet uudessa jaossa Radio Suomeen ei ole selitys, vaan oire uudistuksen umpisurkeudesta. Radiomafia oli tarjonnut laajasti erilaisia musiikkityylejä käsitteleviä erikoisohjelmia, joista olen ikuisesti kiitollinen. Sain kasvaa ympäristössä, jossa asiantuntijat opastivat eri genrejen helmiin. Kanava piti sisällään myös laadukkaita puheohjelmia (oma suosikkini oli Timanttien jäljillä). Yhtäkkiä Yleisradio haistatti paskat tälle. Radiomafian kuuntelijoista tuli hylätty sukupolvi. Heille jäi soittolistojen ja tyhjänpuhujien Yle X. Toinen mahdollisuus oli Radio Suomi, jossa Kalervo Pollari elää ikuista 60-lukua. Edellistä yritin työpaikalla, mutta en kestänyt. Jälkimmäinen sopii mökille mainiosti, mutta sen kohderyhmä on makkaraa paistava tuulipukukansa. Nuoriso saattaisi kiinnostua musiikista edelleen laajasti, jos sitä olisi opastetusti tarjolla. Siksi emme voi tietää, millaista suomalainen nuorisokulttuuri olisi, jos Yleisradio olisi edes yrittänyt tarjoilla muutakin kuin Yle X:n kaltaista hattaraa.

Kirjassa pääosissa on Miettisen muistelut, kuuntelijoiden muistelut sekä kuvat ja listat. Miettisen muistelut ovat ymmärrettävästi kiinnostavaa luettavaa ohjelmaa seuranneille. Kuuntelijoiden muistelut ovat tärkeitä myös ohjelmaa tuntemattomille, koska niistä käy ilmi, miten tärkeä se oli aikana ennen internetin mahdollistamaa ylitarjontaa. Itse samastun kovasti kuuntelijoiden teksteihin, vaikka huomaan, ettei Miettinen ollut ainoa lähteeni ja että musiikkimakuni poikkesi välillä rajustikin Räkärodeosta. Kaikki kuvamateriaali on kiinnostavaa, vaikka en tiedä, miksi parikin asiaa on painettu kirjaan kahteen kertaan.

Räkärodeo oli yhteisö. Itse ainakin samastuin kuuntelijakuntaan ja koin yhteyttä kuvitteellisen yhteisön kanssa, vaikka en paria poikkeusta lukuun ottamatta ohjelman äänestyksiin osallistunutkaan. Koskaan en voittanut mitään eikä toivebiisiäni soitettu, mutta muiden interaktiivisuus maustoi ohjelmaa erittäin hyvin. Tosin kun olin kirjoittanut Rumble-lehteen jutun Man or Astro-Manista vuonna 1994 (ensimmäinen Suomessa ja ehkä edelleen ainoa!), Miettinen päätti spiikkinsä lehden sisällöstä ”ja… Man or Astro-Man”, jonka jälkeen yhtyeeltä soitettiin yksi biisi.

Yhteisöllisyys konkretisoitui Räkäpiknikeillä. Miettinen kutsui kämpilleen valikoidun määrän kuuntelijoita viettämään kesäpäivää. Itse en niihin osallistunut, mutta arvostin ideaa suunnattomasti. Niistä on kiva lukea kirjasta. Ja katsella kuvia. Joukossa on useampikin tuttu kasvo.

Kirjassa käsitellään nimeensä nähden yllättävän paljon muita Miettisen juontamia radio-ohjelmia, Räkiksen edeltäjiä ja aikalasia. Itselleni niistä lämpimiä muistoja herättää varsinkin Yölätti, jota lähetettiin viikonloppuna joskus puolen yön ja kahden välillä. Jos olin autolla baarissa tai kaupungilla Seinäjoella, Yölätti soi vakiona kaikki siirtymät. Sieltä tuli Räkiksessäkin soineita biisejä ja artisteja, mutta ehkä tärkeämpiä olivat sellaiset erikoisuudet, jotka eivät tyylinsä puolesta Räkikseen sopineet.

Kävin Bar Loosessa kirjan julkistamisjuhlissa. Siellä Teemu Bergman haastatteli Miettistä. Sieltä jäi mieleen neljä asiaa. Ensinnäkin levymoguli Miettisen suurin ylpeydenaihe on Mana Manan Totuus palaa -levyn julkaiseminen. Toiseksi Fennica Records myi 54 kappaletta Eastern Darkin levyä sen jälkeen kun Miettinen soitti sitä Räkärodeossa (tieto löytyy myös kirjasta). Kolmanneksi Miettinen on myynyt pois suurimman osan levykokoelmastaan, joka kattoi noin 25000–30000 nimikettä. Neljänneksi, kun Miettiseltä kysyttiin jotain uutta suosikkia, hän vastasi Royal Bloodin.

Jos Miettinen tosiaan löytää uutta musiikkia lähinnä televisiosarjojen kautta (Shazam päälle!), ei ole ihme, että hänen vastauksensa oli semisti nolo Royal  Blood. Onhan Miettisen ja minun musiikkimaussa ollut aina eroja, mutta Royal Bloodin mainitseminen on minulle vihjaus siitä, ettei hän varmaankaan ole pysynyt kiinnostavan uuden musiikin kärryillä. Ja miksi tarvitsisikaan?

Mutta tärkeintä onkin nyt Räkärodeon muistelu. Kirjan lukeminen toimii parhaiten, kun lähellä on pääsy YouTubeen (Spotifyssa on kovin vähän Räkis-hittejä). Tosin kirjan lukeminen muistuttaa, ettei edes YouTubesta löydy kaikkea. Esimerkiksi Räkärodeossa ”Viikon täkynä” ollut Little Roomsin Dead & Gone on itselläni c-kasetilla, mutta sitä en löydä mistään (Discogsista löytyy tietoa, mutta ei tietenkään musiikkia).

Kokosin nopeasti ja sen tarkemmin miettimättä yhdeksän biisiä, jotka muistuttavat minua Räkärodeosta. Kaikki nämä olen kuullut ensimmäisen kerran Miettisen ohjelmassa. Osa löytyy Spotikasta, osa YouTubesta, All About Chadin biisi vain liveversiona.

All About Chad: Meet me in the hallway
Angel Corpus Christi: Pull girl
Blackeyed Susans: A curse on you
Facts about Rats: I don’t wanna get involved with you
Fat Tulips: So unbelievable
Leatherface: I want the moon
Oral Groove: The girl in the record store
Smashing Pumpkins: Jennifer ever
Larry Wallis: Police car

Juuri tästä radio-ohjelmasta kannatti tehdä kirja. Sen lukee nopeasti ja nopeasti kootultakin se vaikuttaa. Silti on tärkeää, että muistelut on ikuistettu kansien väliin.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

19 teesiä jihadismista

Ranskalainen Olivier Roy on tunnettu islamin ja politiikan tutkija. Hänen uusin teoksensa Jihad and Death: The Global Appeal of Islamic State (2017) käsittelee yleistajuisesti ja kompaktisti sadassa sivussa (plus viitteet) sitä, miksi ISIS ja jihadismi vetoavat. Nostan tässä esiin kirjan keskeiset huomiot teesien muodossa.

1. Jihadismi ei ole sama kuin jihad. Islamin historian tulkinnat jihadista ovat huomattavasti maltillisempia ja yhteisöllisesti kontrolloidumpia kuin yksilön velvollisuudeksi tulkitun jihadismin. Tässä mielessä jihadismi on 1900-luvulla kehittynyt ilmiö.

2. Itsemurhaterrorismi on islamissa ja terrorismissa poikkeuksellinen ilmiö. Se ei ole ikiaikainen perinne, vaan uusi ilmiö, jossa itsemurhaiskusta on tullut tavoiteltava päämäärä. Aikaisemmin erilaisissa iskuissa pakosuunnitelma oli keskiössä.

3. Kalifaatti on fantasia. Koska väkivalta ja kompromissittomuus ovat ISISissä keskeisiä, islamilainen kalifaatti ei ole realistinen päätepiste. Siitä puuttuu politiikka ja neuvottelu.

4. Jihadismissa territoriaalisuus on väliaikaista. Al-Qaidalle oli selvää, että nomadinen sodankäynti on ainoa toimiva vaihtoehto. ISIS rakentui territoriaalisuuden ajatukselle, mutta vuoden 2015 tappioiden jälkeen painotus on mennyt taas nomadisodan suuntaan, vaikka ISIS ei voikaan perääntyä hallinta-alueen sisältävästä strategiastaan. osoituksena Länsimaihin kohdennettujen iskujen lisääntyminen on osoitus muutoksesta.

5. Tyypillinen jihadisti ei itse ole ollut kärsimyksen ja sorron kohde. Suhde muslimien kärsimyksen ja jihadistin välillä on kuvitteellinen. Vallankumoukselliset eivät yleensäkään tule kärsivistä luokista; he vaikuttuvat muiden kärsimyksestä.

6. Jihadismi on nuorisoliike. ISIS vetoaa nuoriin, joilla ei ole vahvaa kiinnikettä muslimiperinteisiin. Se jakaa monen muun nuorisokulttuurisen liikehdinnän kanssa radikaalin kapinan aikaisempia sukupolvia kohtaan. Se pyrkii pyyhkimään menneisyyden kulttuurin pois, toisin kuin esimerkiksi Iranin islamilainen vallankumous 1970-luvun lopulla.

7. Suuri osa jihadisteista on toisen sukupolven maahanmuuttajia. Royn aineiston mukaan 60 prosenttia. Vaikka kolmas sukupolvi on kasvanut aikuiseksi, heidän osuus on paljon pienempi (15 prosenttia).

8. Melko suuri osa jihadisteista on käännynnäisiä. Yhden aineiston mukaan vähintään 25 prosenttia jihadisteista on käännynnäisiä. He ovat ”uudestisyntyneitä” muslimeja, jotka ovat aikaisemmin bailanneet ja dokanneet, kuten muutkin elinympäristönsä nuoret.

9. Toisen sukupolven ja käännynnäisten radikalisoitumista selittää uskonnon irtaantuminen kulttuurisesta elinympäristöstään. He kasaavat uskontonsa irrallaan sosiaalisista ja kulttuurisista siteistä, joita esimerkiksi toisen sukupolven maahanmuuttajien vanhemmilla oli.

10. Eurooppalaisilla jihadisteilla on vähäiset tiedot islamista. Esimerkiksi ISISin johto poikkeaa tältä osin rajusti rekrytoiduista käännynnäisistä. Käännynnäiset eivät ole tarkkoja siitä, että oppeja ja kuria noudatetaan käytännössä, mikä on aiheuttanut skismaa ISISin hallitsemilla alueilla.

11. Lähes puolella ranskalaisista jihadisteista on pikkurikollinen tausta. Melko monilta löytyy tuomio rattijuopumuksesta. Vankilaan joutuneet ovat  muita alttiimpia radikalisoitumiselle.

12. Jihadistit diggaavat räppiä, design-vaatteita, videopelejä ja amerikkalaisia leffoja. Videopelien ja toimintaelokuvien kuvastoa hyödynnetään esimerkiksi ISISin rekrytointivideoissa.

13. Jihadistit eivät ole läheskään aina yksineläviä. Erityisesti ISIS on rekrytoinut perheitä. Perherakenne noudattaa tyypillisesti länsimaista ydinperhettä, ja parit ovat löytäneet toisensa aatteellisin perustein, eivät paikallisen muslimiyhteisön kautta. Itsemurhaiskujen tekijöille on tavallista, että heillä on pieni lapsi.

14. Salafismi ei ole jihadismia. Salafismi on vanhoillista mutta väkivalta ja sota eivät ole siinä yhtä keskeisiä kuin jihadismissa. Perinteisen salafismin ja esimerkiksi ISISin ero ei ole suinkaan kategorinen – Roy listaa useita yhtäläisyyksiä – mutta käytännöt poikkeavat toisistaan. Lisäksi esimerkiksi Euroopassa jihadistit eivät tule ”salafistisilta” alueilta.

15. Jihadistien suhde moskeijoihin on löyhä. Tyypillisesti kuvioon on kuulunut joko satunnainen osallistuminen moskeijan toimintaan tai riita moskeijan johdon kanssa. (Moskeijat eivät ole jihadistien viljelyalustoja, mutta moskeijoissa voidaan ruokkia konservatiivisia arvoja – tämä erottelu puuttuu joistakin Helsingin suurmoskeijahanketta koskevista kannanotoista.)

16. Jihadismi on leimallisesti sunnalaiseen islamiin kuuluva ilmiö. Vaikka shiialaisuudessa tunnetaan samankaltaisia ilmiöitä, shiialaiset väkivaltaisuudet ovat olleet tyypillisesti valtiojohtoisia. Al-Qaida ei hengaile shiiojen kanssa ja shiiat ovat ISISin vihollinen numero yksi.

17. ISIS saa polttoainetta sunnalaisuuden valta-alueiden vähentymisestä Lähi-idässä. Historiallisesti sunnit ovat hallinneet keskeisiä alueita, mutta Lähi-idässä Libanon, Israel/Palestiina, Syyria, Iran ja lopulta myös Irak ovat tulleet muiden kuin sunnimuslimien hallitsemiksi alueiksi. Tämä selittää pienen osan siitä, että haaveet uudesta sunnikalifaatista ovat nousseet esiin.

18. ISIS kestää lähinnä siksi, ettei se ole kenenkään ensisijainen vihollinen. Kurdit kamppailevat yleisemmin arabeja vastaan. Turkki vastustaa kurdeja, joten kurdien kamppailu ISISiä vastaan ei haittaa Turkkia. ISISin häviäminen Irakista tarkoittaisi Irakin shiiojen näkökulmasta vallan jakamista sunnien kanssa. Saudi-Arabian vihollinen on shiialainen Iran, ja ISISIN häviäminen tarkoittaisi shiiojen vallan vahvistumista Lähi-idässä.

19. Sekularistinen politiikka voi lisätä radikalisoitumispyrkimyksiä, mutta jihadismista ei päästä eroon tukemalla ”maltillista” islamia. Roy näyttäisi ensiksi ehdottavan, että sekularismi on osasyyllinen radikalisoitumiseen, mutta kiistää sen muutamaa riviä myöhemmin. Sen jälkeen hän toteaa, ettei ”maltillisen” islamin tukeminen ehkäise radikalisoitumista, koska  jihadistit hakevat radikaaliutta sen itsensä vuoksi.

Joitakin Royn näkemyksiä voidaan myös kritisoida, erityisesti niitä, joissa pohditaan, miten ongelma ratkaistaan. Itse huomasin esittäväni kriittisiä kysymyksiä heti, kun Roy siirtyy toimintasuositusten alueelle. Ainakaan suosituksia ei perustella vakuuttavasti tässä teoksessa. Erimielisyydet toisen ranskalaisen tutkijan, Gilles Kepelin kanssa tarjoavat hyvän väylän pohtia, miten pitkälle Royn toimintasuositukset kantavat. Tästä olen jättänyt ne vähemmälle huomiolle ja valinnut enimmäkseen tutkittuja näkemyksiä, joiden pohjalle normatiivisen keskustelun olisi syytä rakentua.

Suuri osa Royn analyysista on uskottavaa. Hän voisi kuitenkin käsitellä myös tähtikulttuuria, kapitalismia ja huomiotaloutta kulttuurisena pohjana, josta kiinnostus itsetuhoiseen viiden minuutin tähteyteen kumpuaa. Mielestäni ne ovat tärkeitä aiheita, ei suinkaan vain vertailu 60- ja 70-lukujen vasemmistoterrorismiin. Roy ei siis selitä, miksi ihmiset radikalisoituvat. Hän olettaa sen vain tapahtuvan ilman perinnesidonnaista uskonnollisuutta, mutta ei mielestäni vastaa riittävän perusteellisesti, miksi perinteistä irtaantuneet kokevat vetoa itsetuhoisiin toimiin.