Brittiläinen
Free kuuluu yhtyeisiin, joista tiedän suunnilleen kaksi asiaa. Niillä on
puuduttava renkutus ”All right now”, josta en ole koskaan pitänyt. Ne hajosivat
1973 ja yhtyeen laulaja ja rumpali jatkoivat parin muun kaverin kanssa nimellä
Bad Company. Näistä tiedoista on vaikea löytää perustetta tunteelle siitä, että
saattaisin pitää yhtyeestä, jos vain vaivautuisin tutustumaan. Jostain
tällainen tunne kuitenkin tuli. Päätin selvittää, miltä yhtye kuulostaa
kuudella studioalbumillaan.
Tons of Sobs (1969) liitetään osaksi
brittibluesin nousua. Sen soittajat olivat vasta teini-ikäisiä. Korvaani se
kuulostaa kehityskelpoisen yhtyeen rujosoundiselta levyltä, jossa ei kuitenkaan
ole tarpeeksi boogieta, rokkia eikä syvää bluesia. Se tavallaan jää eri
genrejen väliin. Se oli suositumpi Yhdysvalloissa kuin kotimaassaan. Nuorisoa
voi onnitella, että tuon ajan tyylin vastaisesti vain kaksi kymmenestä on
kovereita – amerikkalaisilta bluesmiehiltä, tietenkin.
Free (1969) ilmestyi heti debyytin
perään. Se sisältää yhdeksän omaa raitaa, ei yhtään koveria. Soundillisesti
levy on hiotumpi, vähemmän rujo. Musiikkityyliltään siinä on vähän vähemmän
bluesia ja hieman enemmän keskitien rokkia ja folkahtavia hetkiä. Albumi
floppasi jenkeissä. Briteissä se nousi listalle, mutta suosio oli vaatimatonta.
Muistettavin osa levyssä on kansi (kuvassa), mutta tällä en tarkoita, että
sisältö olisi kuuntelukelvotonta. Ei suinkaan, mutta ollaan kuitenkin etäällä
siitä, että teos sytyttäisi kunnolla. Omaa ilmettä on silti roimasti enemmän
kuin debyytillä. ”Trouble on double time” sopisi hyvin autoilun
taustamusiikiksi.
Fire and Water (1970) räjäytti potin.
Ilman sitä emme välttämättä muistaisi bändiä laisinkaan. Se menestyi sekä
Briteissä että Yhdysvalloissa. Se sisältää jo mainitun renkutuksen ”All right
now”. Levy alkaa kuitenkin nimikkobiisillä, jonka ovat koveroineet esimerkiksi
Wilson Pickett ja Ace Frehley. Se onkin jonkinlaista hard rockia, muttei
kuitenkaan heviä. B-puolen aloittaa ”Mr. Big”, hiljalleen kasvava rokkipönötys,
josta samanniminen yhdysvaltalainen 90-luvun hard rock -yhtye otti nimensä (ja
koveroi kappaleen vuonna 1993). Kenties albumi on ollut aikanaan
suunnannäyttäjä. Sen vaikutus kuuluu myöhemmässä, erityisesti amerikkalaisessa
hard rockissa, mutta valitettavasti korvissani teos on tyhjänpulskeaa
patsastelua, josta puuttuvat hyvät sävellykset. Moni on varmasti eri mieltä,
mutta tähänastisista Freen albumeista tämä on vähiten miellyttävä. Ymmärrän teoksen
merkityksen populaarimusiikin historiassa. Ehkä minulle kiinnostavinta on se,
että edelleen kyse oli teinibändistä.
Highway (1970) levytettiin heti edellisen
perään, kun yhtye oli esiintynyt menestyksekkäästi Isle of Wightin
festivaaleilla. Tyylillisesti se on kovin erilainen kuin suosion avannut
albumi. Se on maltillisempi, vetäytyvämpi ja tutkiskelevampi. Se ei ole
seuraavaa hittiä pakonomaisesti etsivän yhtyeen levy, vaikka 20-vuotias
kitaristi Paul Kossoff alkoi kokea paineen niskassaan. Se ei rokkaa penis
avoimesta sepaluksesta roikkuen. Ei ehkä ole yllätys, että albumi on
kaupallinen pettymys, mutta miten pihalla on täytynyt olla, jos on muuta
kuvitellut? Onko se sitten huono levy? Ei ole. Onko se hyvä levy? Ei ole
sitäkään. Se on keskinkertainen, hyvässä ja pahassa. Ainakin sisältö voittaa
epäonnistuneen kansitaiteen. Sen lisäksi on sanottava, että kuuntelen tätä
mieluummin kuin edellistä menestystä. ”Ride on a pony” ja ”The Stealers”
nousevat massasta (edellinen oli levy-yhtiön toive singleksi ja jälkimmäinen,
bändin toive, julkaistiin), vaikka eniten viehättää hidas ja tunnelmaltaan
mietiskelevä päätösraita ”Soon I will be gone”. Levyä on kuvattu vastineeksi
The Bandin Music from the Big Pinkille.
Tässä sinänsä erittäin havainnollistavassa vertailussa Highway häviää Frederikin sanoin nolla kuus’.
Free at Last (1972) ilmestyi pienen
tauon jälkeen. Yhtye oli käytännössä hetken hajonnut, mutta päätti jatkaa
toimintaansa. ”Paluulevy” on jonkinlainen synteesi aikaisemmista vaiheista.
Siinä vuorottelevat ja osin yhdistyvätkin blues, sisäänpäin kääntynyt
pohdiskelu ja rokkaus. Yksittäisistä biiseistä mainittakoon CCR:stä muistuttava
”Travelling man”. B-puolen aloittava, popin ja rollareiden välimaastoon
sijoittuva ”Little bit of love” julkaistiin singlenä. Kunnianhimoisin biisi on
”Child”. En tiedä sillä olevan mitään statusta yhtyeen uralla, mutta
toistaiseksi kuulluista se on yksi parhaista. Eipä tämäkään teos saa lähtemään
levykauppaan, varsinkin kun vieressä on vuotta aikaisemmin julkaistu, juuri
vinyylinä ostamani Captain Beefheartin Mirror
Man. Sen sijaan taustamusiikkina se toimii moitteettomasti. Free at Last myi ilmestyessään
kohtuullisesti, mutta sitä seurannut kiertue oli katastrofi. Kitaristi Kossoff
oli niin pahassa huumekoukussa, ettei pystynyt hoitamaan kiertuetta loppuun.
Basisti Andy Fraser jätti bändin.
Heartbreaker (1973) jäi yhtyeen
viimeiseksi studioalbumiksi. Klassinen kokoonpano oli hajonnut ja tilalle tuli
uusia miehiä, joskin Kossoff on mukana muutamilla raidoilla. Pääasiallinen
sävellysvastuu jäi nyt laulaja Paul Rodgersille, kun aikaisemmin ytimenä oli
yhteistyö basisti Andy Fraserin kanssa. Tämä olisi voinut päätyä katastrofiin,
mutta mitä vielä – Heartbreaker on
yhtyeen paras albumi. Se on ainoa kuudesta, jonka halusin kuunnella
välittömästi uudelleen. Levy alkaa yhdellä yhtyeen suosituimmista raidoista,
”Wishing well”, joka on hyvällä hittihakuisella melodialla varustettu biisi.
Muut A-puolen kolme biisiä ovat yhtä lailla onnistuneita, mutta se mikä tekee
puoliskosta hienon, on koko ajan vaihtuva tyyli – americanaa, kantria,
bluesrokkia sopivasti peräkkäin, mutta ei liiaksi irrallaan. B-puolikin on melko
vahva, tyylillisesti tarkemmin americanan suunnalla pysyttelevä osio. Arviot
vaihtelivat, koska joidenkin mielestä eri sessioista koottu levy kadotti
yhtyeen yhteisöllisen viban. Taidan olla mielipiteeni kanssa vähemmistössä. Albumi
menestyi melko hyvin sekä Briteissä että Yhdysvalloissa, mutta yhtyeen tarina
oli tullut päätökseen.
Lopultakaan
Free ei osoittautunut yhtyeeksi, jota
minun tarvitsisi kuunnella kovin aktiivisesti jatkossa. Lähtökohtainen tunne
oli osittain väärä, sillä mitään suurta innostusta ei syntynyt. Pelkästään
musiikillisen sivistyksen kasvattamiseen yhtyeen kuunteluun käytetty aika ei
kuitenkaan mennyt, sillä voisin hyvin ajatella hankkivani Heartbreakerin hyllyyni, ainakin jos hinta on sopiva. Saatan
kuunnella muitakin levyjä satunnaisesti, varsinkin mainitsemiani yksittäisiä
kappaleita. Brittiläisen bluesrockin ystäville voi varovasti suositella yhtyeen
alkupään tuotantoa, hard Rockin ystäville Fire
and Wateria ja americanan ystäville yhtyeen myöhäistuotantoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti