perjantai 30. syyskuuta 2016

Studioalbumit osa 70 (2/3): The Fall (1988–1999)

Vuorossa on seuraavat kymmenen albumia yhtyeeltä The Fall. Tältä aikakaudelta hyllystäni löytyy vain kaksi bändin studioalbumia, The Infotainment Scan (1993) ja The Light User Syndrome (1996), jonka ilmestyminen sai minut ensimmäistä kertaa ajattelemaan hajanaisuudestaan huolimatta, että ehkä The Fall voisikin olla minun juttuni.

I Am Kurious Oranj (1988) ilmestyi vain puoli vuotta The Frenz Experimentin jälkeen. Se kuuluu albumeihin, joita en ole aikaisemmin kuunnellut. Tässä vaiheessa The Fall teki kohtuullisen helposti lähestyttävää musiikkia, mikä näkyi myös menestyksessä. Teoksen oli tarkoitus olla ääniraita balettiesitykseen. Osa biiseistä on nauhoitettu livenä. Kyse on väljästä teemalevystä, joka siismlinkittyy balettiesitykseen, joka perustui Vilhelm III Oranialaisen 300-vuotisjuhlaan. Se on kepeä mutta ei löysä, helpohko mutta ei kosiskeleva. Sen tunnetuin kappale saattaisi olla avausraita ”New big prinz”, josta on myös video. Siinä tosin paljastuu yksi tuotteliaisuuden salaisuuksista. Raita lainaa yhtyeen ”Hip-priestiä” samoin kuin ”Last nacht” perustuu edellisen levyn ”Bremen nachtiin”. Nimibiisi ”Kurious oranj” hakee vauhtia reggaen rytmeistä. Amerikkalainen musiikkikriitikko Robet Christgau, joka ei ole yhtyeen suuri ystävä, nosti tämän levyn yhdeksi yhtyeen parhaita ja kuvasi sitä tulokseksi, joka syntyy yhdistämällä OMD ja Stooges. Aika mielikuvituksellinen muotoilu albumista, joka kuitenkin kuulostaa lähinnä The Fallilta, vaikka ihan ymmärrettävä, kun kuuntelee ”Cab it up” -kappaleen ksylofoni(?)melodiaa. Se tuo mieleen OMD:n ”Enola gayn”.

Extricate (1990) ei ole ehkä erolevy, mutta Smithien ero kuuluu levyllä. Siinä ei ole rouvan kädenjälkeä, mikä tarkoittaa vähemmän melodisuutta, vaikeampaa lähestyttävyyttä. Muutenkin Smith on antanut enemmän tilaa muille jäsenille osallistua biiseihin. Lisäksi levyllä on onnistunut The Monks -kover ”I hate you” nimellä ”Black monk theme”. CD-painoksella on toinenkin The Monkin kappale, ”Oh, how to do now”, jonka The Fall esittää vähemmän mielikuvituksekkaasti nimetysti ”Black monk theme part II”, mutta vinyylipainokselta se puuttuu. ”Popcorn double feature” on poikkeuksellisen melankolista yhtyeelle, mutta varsin onnistunut biisi. Vastaavasti ”Hilary” on yhtyeelle harvinaisen hauska ja letkeä. Kuusiminuuttinen, pahaenteisen kabareen tai yökerhon mieleen tuova ”Chicago now” toimii tempovaihteluineen ja pari viimeistä raitaa löytävät yhtyeelle tutun junakompin. ”Telephone Thing” oli jonkinlainen hitti, kun konemiehet Coldcut tekivät sitä yhteistyössä yhtyeen kanssa. Levyn outolintu on rauhallinen balladi ”Bill is dead”, joka lähti Smiths-parodiasta mutta muuttui vakavaksi biisiksi. Minulle se ei ole tärkeä biisi alkuunkaan, sillä siinä The Fall on ilman Beefheart-vaikutteita, krauttia ja rockabillya – elementtejä, jotka minulle muodostavat yhtyeen kulmakivet. Arviot olivat myönteisiä. NME antoi täyden kympin. Itse pidän levyn ensimmäisiä raitoja vahvana keskitasona, mutta kokonaisuus paranee loppua kohden. Sen (ainoat) heikkoudet ovat ne, että yhtyeestä ei tule esiin uusia puolia ja muutenkin ote on hitusen varovainen. Levyä seuranneella kiertueella kaksi yhtyeen kuudesta jäsenestä sai kenkää.

Shift-Work (1991) on musiikillisen uudistumisen hetki. Yleissoundi on säksättävä. Biisirakenteet noudattavat entistä enemmän poppiformaattia. Lieneekö se syynä, että levyn listasijoitus oli 17. – parempi kuin yhdelläkään aikaisemmalla albumilla. Osa kriitikoista piti kovasti. NME antoi taas kympin, mutta myöhemmät arviot ovat olleet hieman varautuneempia. Paketin arvostetuin ja ehkä tunnetuin biisi on yhtyeen normaalitasoon nähden suora ja pehmeä ”Edinburgh man”, jota moni pitää sanoituksellisesti poikkeuksellisena, sillä siinä ei piikitellä ketään tai mitään. Ylivoimainen henkilökohtainen suosikkini tältä levyltä on kuitenkin ”A Lot of wind”, jossa yhdistyvät Smithin puhelaulu, menevän toisteinen komppi ja vinkuvat kitarat. Hyviä vetoja on muita, vaikkapa ”Idiot joy showland”. Yhdessä parhaat hetket nostavat tämänkin levyn onnistuneiden teosten joukkoon. Myöhemmässä cd-painoksessa on toinen levy, joka sisältää mm. Big Bopperin biisin ”White lightning” (joka taisi olla myös alkuperäisellä cd:llä mutta ei vinyylillä) ja oikein hienon pop-kappaleen ”Blood outta stones”, joka taisi olla alkujaan singlen b-puoli.

Code: Selfish (1992) on kuvattu yhtyeen teknolevyksi. Sen sisältö ei yllätä, koska jo Shift-Work antoi osviittaa tästä linjasta, vaikka se sisälsikin paljon perinteisesti rakennettuja popsävelmiä. Jos levyllä onkin teknovivahteita soundissa, niin vastapainona siellä on myös (melko mitäänsanomaton) Hank Williams -laina ”Just waiting”. Levyllä on myös listasijoituksiltaan yksi suosituimmista yhtyeen biiseistä ”Free range” (menestynein oma biisi), joka tuo mieleen Jesus Jonesin. Arvostelut noudattavat edeltäjän linjaa: NME tykkäsi yhdeksikön verran, kun taas muut ovat kehuissaan vähän maltillisempia. Oma suosikkini on vangitseva ja painostava ”Two-Face!” Se muistuttaa, että The Fall on keskinkertaisina hetkinäänkin kykenevä puristamaan itsestään ainakin yhden loistavan biisin.

The Infotainment Scan (1993) saapui taloon vuonna 2013 hinnalla 4,5 euroa. Sitä ennen en tuntenut albumin sisältöä. Ilmestyessään se nousi brittilistan sijalle 9. ja yhtyettä pidettiin entistä helpommin lähestyttävänä. Heti kakkosraitana on Sister Sledgen ”Lost in music” ja cd-versiossa on lisukkeena Lee Perryn ”Why are people grudgeful?”. Sister Sledgen koverointi on onnistunut. Se säilyttää alkuperäisen diskomenon mutta yhdistää sen tunnistettavaksi The Falliksi. Jos minulta kysytään, niin kuuntelen paljon mieluummin tätä versiota. Ja kun yhtyeen levyillä on tässä vaiheessa aina joku lähes tavallinen pop-kappale, niin nyt sitä paikkaa asuttaa hieno ”I’m going to Spain”. Myös ”Glam-racket” innostaa. Loppulevykin on kelvollinen, joten suuria moitteita en voi esittää eikä siihen ole tarvettakaan. Aivan yhtyeen huippuihin levy ei lukeudu, ehkä jo siksi, että äänimaailmaltaan tämä ei ole itselleni rakkainta The Fallia. Albumi sai myönteisiä arvioita, mutta NME:ssä jokin hiersi kun lehti antoi ”vain” 8/10.

Middle Class Revolt (1994) oli menestykseltään takapakkia hienosti pärjänneeseen The Infotainment Scaniin verrattuna. Sen äänimaailma ei kuitenkaan ole erityisen haastava. Mitään merkittävästi uutta albumilta on turha etsiä. Kierrätyksen taitava yhtye ottaa tällä levyllä käsittelyyn aikaisemman kappaleensa ”Hey! Fascist”, jonka versio on tässä nimellä ”Hey! Student”. Myös kovereita on totuttua enemmän – yhteensä kolme. Niiden joukossa Groundhogsin ”Junk man” ja jälleen yksi The Monks -biisi, levyn päättävä ”Shut up!”. Tasaisen hyvä levy. Siinä lyhykäisyydessään makuarvostelmani. NME paljasti arviossaan suhteensa yhtyeeseen: bändin omilla standardeilla 7, kaikkien muiden standardeilla 8. Jos kuuntelet tätä Spotifysta, niin ota huomioon, että biisit ja niiden nimet eivät pidä paikkaansa kuin kuuden ensimmäisen ja aivan viimeisimmän kohdalla (esim. ”Hey! Student” on kymmenes biisi, vaikka nimi lukee yhdeksännen kohdalla). Wikipediassa on oikea järjestys.  

Cerebral Caustic (1995) on itselleni entuudestaan tuntematon levy. Smithin ex-vaimo Brix tuli takaisin kokoonpanoon ja on viidessä raidassa tekijänä. Lähtökohtaisesti hieman huolestuttaa, että niin suopea NME antoi levylle vain 4/10. Kuuntelu kuitenkin paljastaa, että kyse on paljon paremmasta levystä. Sen avaava ”The Joke” lupaa paljon; se on virkeällä tavalla suoran rokkaavaa. ”Don’t call me darling” on sekoitus Smithin puhelaulua ja rokkinaisen laulua (lienee Brix Smith). Pidän erityisesti pianosta taustalla. Nämä kuvaavat levyn jatkoa osuvasti. Kyse on rokkaavasta, paikoitellen melodisesta peruslevystä, jossa on myös The Fallille tuttuja ominaisuuksia. Kenties Brix Smithin osallisuus toi taas tiettyä suoraviivaisuutta ja lähestyttävyyttä yhtyeeseen. ”Feeling numb” on yhtyeen yleiseen tyyliin verrattuna purkkapoppia ja ”Life just bounces” jotain voimapoppia. Albumilla on yksi lainaraita, Frank Zappan ”I’m not satisfied”, joka on levyn heikoimpia. Teoksen ilmestymisen jälkeen 16 vuotta kitaraa yhtyeessä soittanut ja aktiivisesti biisien tekemiseen osallistunut Craig Scanlon sai kenkää alkoholiongelmansa vuoksi.

The Light User Syndrome (1996) oli ensimmäinen ostamani The Fall -albumi. Se löytyi Alfa-antikvariaatista 30 markan hintaan (5 euroa). Sitä ennen olin nauhoittanut siitä osan c-kasetille. Kyse on viimeisestä albumista, jolla Brix Smith on mukana. Mark puolestaan vieraili legendan mukaan studiossa vain viimeisenä päivänä hoitamassa lauluosuudet. Silti tai juuri siksi kyse on varsin toimivasta joskin hieman kaoottisesta levystä. Albumilta oli jäänyt mieleen vain muutama mutta sitäkin iskevämpi raita. Nytkin kuunneltuna sen ehdottomia – ja koko yhtyeen tuotannon – helmiä on edelleen ”He pep!”, ”Das vulture ans ein nutter-wain” ja ”Oxymoron”. Brix Smithin kädenjälki kuuluu raidalla ”Spinetrack”. Se kuuluu yhtyeen melodisempiin onnistumisiin.

Levitate (1997) on tuntematon teos. Sitä ei myöskään löydy Spotifysta. Yksittäisiä raitoja on YouTubessa, joten kuunnellaan niitä. Tähän aikaan bändillä ei mennyt hyvin. Sillä oli taloudellisia ongelmia, osittain edellisen levyn kiertueen pettymyksen vuoksi. Smithin alkoholismi ei mennyt ainakaan parempaan suuntaan. Bändin jäsenet vaihtuivat. Ex-vaimo Brix oli lähtenyt edellisellä kiertueella. Ihan kaikkia biisejä en nyt päässyt kuuntelemaan, mutta mitään suurta muutosta levy ei tuo. Yleisilme on selvästi vähemmän kaoottinen kuin The Light User Syndromella, mutta samalla ääripäät – huiput ja pohjanoteeraukset – karsiutuvat. Voisi sanoa, että Levitate onkin lähempänä yhtyeen 1990-luvun yleissoundia. Kovereiden joukossa on Hank Mizellin klassikko ”Jungle rock”, josta The Fall esittää omanlaisensa lakonisen tulkinnan sekä 50-luvun lopulla tehty ”I’m a Mummy”. Yksi suosikeistani on neliminuuttinen ”Ol’ gang”, jossa koskettimet ovat lyömäsoitin ja laulu alkaa vasta puolivälin jälkeen. Voin hyvin kuvitella hommaavani huonosti saatavilla olevan levyn hyllyyni, jos se julkaistaisiin uudelleen. Albumin ilmestymistä seuranneena vuonna Mark E. Smith sai NME:n the Godlike Genius -palkinnon.

The Marshall Suite (1999) tuo rockabillyn ja stomp-vivahteet takaisin bändiin, mutta ei täysin unohda yhtyen 90-luvulle ominaista säksättävää yleissoundia. Alun ”Touch sensitive” on suorastaan partymusiikkia, ainakin yhtyeen omilla standardeilla. Sitä käytettiin myös automainoksessa. Kun seuraavalla raidalla ”F-’oldin’ money” – Sun-artisti Tommy Blaken biisi vuodelta 1959 – on handclapseja, niin ollaan hyvällä tavalla aika viihteellisillä vesillä. ”Shake-off” muuttaa rytmitystä ja vie muutenkin avaruudellisiin tunnelmiin. The Fall esittää myös The Saintsin punk-klassikon ”This perfect day” kelvollisesti, vaikka ei alkuperäisen tunnelmia tavoittelekaan. Heti perään tulee musertava ja ahdistava ”(Jung Nev’s) Antidotes” ja vähän myöhemmin samansuuntainen ”The Crying Marshall”. Olen valmis julistamaan tämän erinomaiseksi levyksi, joka pitänee hankkia kotiin sitten kun uusi painos ilmestyy. Tai ainakin tutustun tähän paremmalla ajalla uudestaan.

1990-luvulla The Fall julkaisi lähes säntillisesti studioalbumin per vuosi. Vain 1998 jäi väliin. Matka Kurious Oranjesta (1988) Marshalliin (1999) sisältää kymmenen levyä, joista suurin osa kuuluu keskivahvojen teosten sarjaan. Tyylillisesti ne toivat yhtyeen post-punkin ja taideprojektin suunnalta kohti valtavirran poppia, säksätystä, billyä, garagea ja rokkia, muuttamatta merkittävästi yhtyeen omaleimaisuutta. Kaikki studioalbumit lämmittivät tavalla tai toisella, mutta huomaan, miten vaikeaa minulle on laittaa yhtyeen levyjä paremmuusjärjestykseen. Niissä on erilaisia hienoja hetkiä, jokaisessa, mutta yksikään ei ole täydellinen. Siitä ehkä tuleekin bändin viehätys: koskaan ei tiedä, millä hetkellä eteen tulee kultaa ja millä hetkellä se vaihtuu kissankullaksi.

Vielä olisi yksi kymmenen setti jäljellä.

Ei kommentteja: