Sarjakuvat kuuluvat kesään

Kesällä pyrin käyttämään muutamia päiviä sarjakuvien lukemiseen. Se ei tarkoita, ettei sarjakuvat kuuluisi myös muihin vuodenaikoihin samalla tavalla kuin uiminen, jäätelö, mansikat, festarit ja vaikkapa perunat. Jostain syystä sarjakuvien lukeminen painottuu kuitenkin enimmäkseen kesään.

Toista oli ennen. Vielä 2000-luvun alussa olin mielestäni melko hyvin perillä sarjakuvien maailmasta. En ollut asiantuntija, mutta satunnaista lukijaa tietäväisempi harrastaja. Kun kulttuurihistorian seminaareissa muutamat sarjistutkijat tekivät töitään Spiegelmanista, Eisnerista ja muista tunnetuista, olin kärryillä. Kun alennushyllyssä oli monentasoisia tekeleitä, erotin nopeasti jyvät akanoista. Nyt olen palannut satunnaisen lukijan kastiin. Silloin tällöin toivon, että sarjakuville löytyisi enemmän aikaa.

Tosin ennenkin sarjakuvat olivat osittain kesäjuttu. Varsinkin sadepäivinä tapanani oli hakea nippu kirjastosta ja käyttää päivä lukemiseen. Tänä kesänä kolmiosainen sarjishetkeni meni tutuilla raiteilla.

Kirjastosta lainaamassani nipussa oli eri piirtäjien ja Pauli Kallion käsikirjoituksiin perustuva albumi Noin seitsemän taidetta (2015). Se toi mieleen samalla konseptilla toteutetun albumin Pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen elämästä (1992), jonka lukeminen oli aikanaan vaikuttava kokemus. Se löytyy myös hyllystäni. Muutenkin Pauli Kallion työ on tavallaan tae laadusta. Esimerkiksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä olisi helppo nimetä henkilökohtaiseksi suosikikseni. Se on niitä harvoja sarjoja, joita ostan hyllyyni.

Toinen osa oli paluu lapsuuteen. Kun pienenä luettiin Pahkasikaa, esimerkiksi Pahkeinen ja Hyvät herrat olivat sopivaa täytettä odotellessa kakun kirsikoita, kuten Jurpoa, Peräsmiestä, Miihkalia ja Hemmo Paskiaista. Seinäjoen kirpparilla olleesta kustantajien poistohyllystä löytyi Pahkeinen: Arkistojen aarteita 1982–2006 (2009) huokeaan kahden euron hintaan. Sen luettua voi todeta, että Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen oli nyt arvioituna parasta Pahkasiassa säännöllisesti julkaistua sarjakuvaa (vaikka sitä toki julkaistiin muuallakin).

Loppuunhiotumpaa ”born loser” -hahmoa, joka on samalla hetkellä voittaja omalla persoonallaan, tuskin löytyy mistään taiteenlajista. Paikoitellen oivallukset ovat vähän kankeita ja muutama strippi jää avautumatta, mutta enimmäkseen Pahkeinen on tunnelmaltaan vangitsevan nuivaa nerokkuutta. Se toimii melko hyvin jopa haastavalla metatasolla, kun Pahkeinen kommentoi sarjakuvallisuuttaan. Yleisesti hahmoa kuvaa parhaiten usein toistuva tilanne, jossa lintu ulostaa miehen baskeriin. Tilanne toistuu variaatioineen niin monta kertaa, että 96 sivun albumimitassa se alkaa ensin ärsyttää ja sen jälkeen rytmittää lukukokemusta.

Kolmas osa oli paluu opiskeluaikoihin. Silloin innostuin belgialaisen Benoit Sokalin luomasta tarkastaja Ankardon hahmosta. Pitkään takkiin pukeutuva ankka on yksityisetsivä, jonka suussa roikkuu sikari tai rööki. Jonkinlainen alkoholi-ongelma hänellä on. Naisia Ankardo ei iske, vaan naiset iskevät hänet. Koko olemusta sävyttää kaiken nähnyt ja kokenut kyynisyys, jonka lomasta pilkahtaa välillä lämpimämpi tunne jos toinenkin. Tarinat vievät Ankardon eri puolille maailmaa lähinnä Jumalan selän taakse mitä hurjimpiin lääviin ja järjestäytyneistä valtioista poikkeaviin paikkoihin. Selkein vertailukohta löytyy film noir -elokuvista, jotka tosin sijoittuivat yleensä yhdysvaltalaisiin kaupunkeihin.

Suomeksi Ankardo-albumeita on julkaistu 23. Taso vaihtelee hiukan loistavasta keskinkertaiseen, mutta suurin osa on erittäin onnistuneita. Tutustuin Ankardoon kirjaston kautta. Alelaareista ostin muutaman kotiini. Vielä 2000-luvun alussa ostin uuden albumin heti kun huomasin sen ilmestyneen. Muutaman vuoden tauko seuraamisessa tarkoitti nyt sitä, että luin peräti kuusi viimeisintä suomeksi julkaistua, paitsi aivan tuorein, Kuolema järvellä (2015) on edelleen lukematta. Jälleen taso vaihteli. Esimerkiksi sinänsä toimiva Ankkavanhus ja meri (2014) yhdistyy verrattain löyhästi muuhun sarjaan. Edelleen tämän ankan seikkailut kuuluvat ehdottomaan kärkikastiin omassa sarjismaussani.

Nykyään kun kesäisin viettää pari päivää sarjakuvien parissa alkaa pohtia kahta asiaa. Ensiksi miettii, vieläkö löytyisi aikaa ja tilaa elämästä sen verran, että muuttuisi satunnaisesta lukijasta edes jonkintasoiseksi asiantuntevaksi harrastajaksi. Kun realisti minussa toteaa, ettei näin taida tapahtua, alkaa miettiä, milloin olisi seuraava sarjakuvien seurassa vietetty paripäiväinen. Ehkä jo ennen ensi kesää?