Matala katse – historiaa suurmiesten välistä

Talous- ja sosiaalihistorian professorin Matti Peltosen Viinapäästä kolerakauhuun (1988) kuului kulttuurihistorian opintojen alkuvaiheessa tenttikirjallisuuteen. Siitä jäi vahvat muistijäljet. Peltosen toinen, jo yli 20 vuotta vanha kirjoituskokoelma Matala katse (1992) jäi jostain syystä lukematta. Nyt kävin sen läpi iltalukemisena.

Matala katse viittaa niin sanottuihin uusiin historioihin, erityisesti mentaliteetti- ja mikrohistoriaan. Niissä arkinen ja alhainen, yksityiskohtainen ja vähäväkinen ovat tulleet osaksi historiantutkimuksen kohdetta. Yksinkertaistettu oppihistoria kulkee näin: kiinnostus matalaan perustui aluksi vakiintuneisiin ”eliitin” tuottamiin lähteisiin ja jonkinlaiseen alhaisen ylenkatsomiseen, mutta myöhemmin mahdollisten lähteiden kirjo on laajentunut eliittikulttuurin ulkopuolelle. Alempia säätyjä ei enää pidetä ”hillittöminä” (Johan Huizinga) tai epäluovina.

Tämän tarinan Peltonen jakaa kolmeen vaiheeseen: kulttuurihistorialliseen mentaliteettien historiaan (ennen 50-l), demografiseen mentaliteettihistoriaan (40-l lopulta 60-l puoliväliin) ja antropologiseen mentaliteettihistoriaan (70-l).

Iso osa teoksesta käsittelee lukutaidon historiaa ja lukutaidon merkitystä yhteiskuntien muutoksessa. Aihe on kiinnostava, mutta itselleni läheisempi on historiateoreettinen keskustelu. Tosin teoksessa on merkittävä huomio luku- ja kirjoitustaidon yleisyyden keskinäisistä eroista Suomessa. Lukutaito on ollut yleisempää. Peltosen tulkinnassa syynä on kirkko, jonka tehtävänä näiden taitojen opettaminen oli ennen koululaitoksen kehittymistä: Jumalaa palveltiin lukemalla, ei kirjoittamalla.

Olen aina arvostanut Peltosen työtä sen verran mitä siihen olen tutustunut. Hänen muutamat kirja-arviot Tieteessä tapahtuussa ovat olleet lehden parhaimmistoa. Nyt luettuna Matala katse pakottaa myös muistelemaan uudella tavalla niitä kulttuurihistorian kursseja, joita kävin opinnoissani 1990-luvulla (tein syventävät opinnot ja tuolloin vielä mahdollisen sivugradun).

Peltonen käy helposti seurattavaa keskustelua useiden tutkijoiden kanssa. Carlo Ginzburg, Lucien Febvre, Marc Bloch, Emmanuel Le Roy Ladurie, Nathalie Zemon Davis, Giovanni Levi, Fernand Braudel, Jacques Le Goff ja muutamat muut teoksessa vilisevät nimet tulivat tutuiksi opiskeluaikana, vaikka kaikkia niistä en suoraan lukenutkaan. (Osa heistä kuuluu mentaliteettien vanhempaan tutkimukseen, jota vastaan myöhemmät tutkijat reagoivat, mutta niitä kaikkia yhdistää kiinnostus ”matalaan”.)

Se, että mentaliteettihistoria, mikrohistoria ja populaarikulttuurin historia tulivat osaksi historiateoreettista ymmärrystä heti perusopinnoista alkaen tarkoitti, etten koskaan saanut koulutusta, joka olisi pitänyt valtiohistoriaa tai suurmiehiin, sotiin, taiteilijoihin ja poliitikkoihin keskittyvää historiaa tärkeimpänä, oikeana historiana tai ainoana mahdollisena.

Peltonen kirjoittaa, että ”ilmiöt, jotka aikaisemmin olivat joko perifeerisiä tai sovinnaisuussyistä vaikeita tutkia, ovat nousemassa tutkimuksen keskiöön.” Tämä ymmärrys kytkeytyi hyvin uskontotieteen opintoihin, sillä uskontotieteellekin oli jo tuolloin ominaista tarkastella kansanomaista uskonnollisuutta ja populaarikulttuuria, ylipäätään muita kuin suurten maailmanuskontojen oppeja, johtajia ja julkilausumia.