Mitkä ihmeen maailmanuskonnot?

Kouluissa meille kerrotaan, että on olemassa maailmanuskontoja. Emme oikeastaan tiedä, montako niitä on. Joskus niitä on ollut kolme. Nykyään niitä on vähintään viisi, joskus suunnilleen seitsemän. Meille ei kerrota juurta jaksain, millä perusteella ryhmään kuuluvat on valikoitu. Jotenkin vain yhdet ovat maailmanuskontoja ja toiset jotain muuta – uskontoja, perinteitä, elämänkatsomuksia tai ei mitään niistä.

Yliopistossa, jos opiskelemme jotain aihepiiriin liittyvää, meille pidetään kursseja, joissa käsitellään uskontoperinteitä. Kursseilla käsiteltävät esimerkit on valikoitu sillä perusteella, että jotkut ovat maailmanuskontoja ja toiset eivät. Harkitsevat opettajat miettivät valikointiperusteita, tuovat ne julki kursseilla ja käyvät läpi, miten ja millä perustein maailmanuskontojen kategorian jäseniä on valikoitu eri aikoina. Joskus vain tarjoillaan perusteet valikoiduista uskontoperinteistä ilman sen kummempia perusteluita.

Niin sanottu maailmanuskontoparadigma – ajatus siitä, että on olemassa jotain selvärajaisia uskontoperinteitä, jotka sopivalla kriteerillä luovat maailmanuskontojen luokan erotuksena muista uskonnoista, perinteistä ja katsomuksista – on ollut pitkään uskontotieteellisen kritiikin kohteena. Samanaikaisesti paradigma elää ja voi hyvin yliopistojen opetuksessa ja henkilökunnan rekrytoinnissa, oppikirjoissa, opiskelijoiden odotuksissa, koululaitoksessa ja mediassa.

Tuore kirja, After World Religions: Reconstructing Religious Studies (Routledge 2016, toim. C Cotter & D Robertson), ottaa kriittistä etäisyyttä maailmanuskontoihin keskittyvään paradigmaan ja pohtii 17 kirjoittajan voimin, mitä ongelmia paradigmassa on ja miten yliopisto-opetusta voitaisiin organisoida niin, että pahimmat ongelmat vältettäisiin.

Kenties kritiikki on vahvinta niissä maissa, joissa paradigmalla on vahva rooli. Ehkä siksi kirjoittajista valtaosa tulee angloamerikkalaiselta kielialueelta. Olen mukana kirjoittajakunnassa ainoana ei-englanninkielisenä uskontotieteilijänä.

Teos ei anna yhtä ja yhdenmukaista vastausta, koska institutionaaliset lähtökohdat ovat hyvin vaihtelevia, mutta siinä on noin 11 esimerkkiä siitä, millaisia konkreettisia ratkaisuja opetukseen voidaan hakea. Sitä on kiinnostavaa lukea jo siksi, että uskontotieteessä tällaisia opetukseen painottuvia, teoreettisesti ajanmukaisia ja relevantteja kirjoja ei ole julkaistu kovin paljon. Siitä voi hakea inspiraatiota omaan opetukseen.

Oma artikkelini ehdottaa kolmea askelta maailmanuskontojen opetukseen. Ensinnäkin kurssilla olisi hyvä käydä läpi käsitteen historiaa, mikä osoittaa kriteerien nopeasti vaihtuvan ja kontingentin luonteen.

Toiseksi kategoriaa voidaan laajentaa. Mukaan voidaan ottaa maailmanuskontojen ulkopuolisia uskontoja ja valikoitujen etnografisten esimerkkien käsittely näyttää, etteivät edes maailmanuskontoihin tyypillisesti luetut uskontoperinteet ole sisäisesti läheskään niin yhdenmukaisia kuin oppikirjat antavat ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska se pitää maailmanuskonto-kategorian tyypilliset jäsenet keskiössä ja tekee opetuksen suunnittelusta mahdotonta siinä mielessä, että kaikkea ei voida käsitellä samalla painoarvolla rajatussa ajassa.

Kolmas, ja mielestäni omaperäisin ehdotukseni on näyttää, miten ja miksi yksittäisistä perinteistä on konstruoitu ”uskontoja” ja ”maailmanuskontoja”. Tästä tarjoan esimerkkinä katsauksen siihen, miten kungfutselaisuutta on määritelty uskonnoksi erilaisten intressiryhmien toimesta. Lisäksi olen koonnut listan keskeisistä teoksista ja artikkeleista, jotka helpottavat tämä askeleen nivomista käytännön opetukseen.

Käytännössä opetus ei aina rakennu hiottujen mallien mukaan. Usein konkreettiset ratkaisut ovat kompromisseja erilaisten odotusten, toiveiden ja tavoitteiden välillä. After World Religions tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisia lähestymistapoja, joista oikeastaan jokainen ansaitsee paikkansa luennoitsijoiden ja tutkijoiden reflektiomateriaalina ja osa ansaitsee tulla suoraan otetuksi huomioon opetuksen suunnittelussa. Lisäksi artikkelit muodostavat painavan puheenvuoron oppialan identiteettiä koskeviin pohdintoihin.

Jotain aiheen kiinnostavuudesta uskontotieteilijöiden parissa kertoo se, että kesän 2016 konferenssissa Erfurtissa kirjahanketta käsittelevä paneelimme keräsi enemmän kuulijoita kuin salissa oli istumapaikkoja. Nyt lopputuloksen voi lukea ilmestyneestä kirjasta.