Studioalbumit osa 62: Teddy & the Tigers

Joulun aikaan pistäydyin Kiteellä Kansallisessa kirjakaupassa. Alepinosta pongahti esiin Janne Salmen kirjoittama Tigers Story: Teddy & the Tigersin tarina (2012). Lueskelin sitä jouluna ja mieleeni tuli kuunnella yhtyeen levyt läpi.

Tehdään nyt kuitenkin heti alussa selväksi se, että en ole niin vanha, että olisin ollut mukana 70-luvun lopun tiikerivillityksessä. Lapsena toki sain kaikuja siitä. Jo lastentarhassa joku muistutti, mitä pitää sanoa, jos kovat pojat kysyvät, olenko diinari vai punkkari. Vanhojen Suosikkien selailu lapsena muistutti, että Tiikeritrio notkui pitkään lehden lukijoiden listalla. Olisinko joskus laittanut julisteenkin seinälle – kuka näitä muistaa? Paremmin bändin musiikki tuli tutuksi vasta teininä, kun perehdyin rockabillyyn. Silloin ostin pari vinyyliä, jotka ovat edelleen hyllyssä, mutta missään vaiheessa Tiikerit ei ole ollut identiteettini muokkaamisen kannalta erityisen keskeinen yhtye, joten mennään studioalbumeihin.

Bobbin’ (1978) on levy, jota on pakko yrittää kuunnella arvioiden, miltä se on tuntunut ilmestymisaikanaan. Nyt kuunneltuna se on enimmäkseen keskitasoista vaikkakin oikein sympaattista räpellystä, jonka pohjana ovat sittemmin puhkikuluneet rokkiklassikot. Kolme omaa biisiä on mahtunut mukaan. Tosin suurimmalle osalle levyn kuuntelijoista Cochranin, Hollyn ja Vincentin rokkiklassikot olivat tuntemattomia, joten tällä on heitetty sisään joukko teinejä. Ylivoimaisesti levyn paras koveri on Cliff Richard and the Shadowsin ”Dancing shoes”, josta tuli lähes Teddyjen oma. Aikan laulussa on nikottelua jopa liiaksi, mutta samalla siinä on sävyä, jota ilman yhtyeestä ei olisi tullut niin suosittua kuin siitä tuli. Levyn kansi on edelleen kamala. Piirroskannessa rumpalin ajatuskupla kertoo levyn nimen (”Bobbin’”) ja kaksi bändäriä toteaa yhteen ääneen: ”I’ve got to bop with him!”. Teos on Pokon ensimmäisenä julkaistu pitkäsoitto.

Burn It Up (1978) ilmestyi vielä samana vuonna ja meni listaykköseksi. Itse löysin sen vuosia myöhemmin vinyylinä purkukunnossa olevasta osto- ja myyntiliikkeestä 12 markan (2 euroa) hintaan. Jos debyytin kansi oli hirvittävä, tämä on oikeastaan tyylikäs. Kaverit poseeraavat kameralle, ja siinä kaikki. Itse albumi alkaa yhtyeen kenties tunnetuimmalla omalla biisillä ”Tiger twist”. Muutenkin levyllä on kiitettävästi yli puolet omia sävellyksiä. Niistä erityisesti balladi ”She’s too young” on onnistunut. Koveritkin toimivat mukavasti, vaikka jos esittää Cochrania ja Burnettea (”Cut across shorty”, ”Tear it up”) ei voi kuvitella ylittävänsä alkuperäisiä. Vaikka albumi ilmestyi nopeasti debyytin jälkeen, se on huomattavasti kypsempi – ja siten myös parempi – kokonaisuus. Levy meni listaykköseksi.

Rock-a-billy Rebel (1979) tuli ostettua käytettynä joskus teininä. Se ilmestyi noin vuosi debyytin jälkeen, joten tahti oli kiivas. Se nauhoitettiin Tukholmassa. Manageri Kari Heikonen halusi muuttaa imagoa kovemmaksi, pois teinityttöjen unelmapojista. Näin ollen bändi puettiin nahkaan, jossa he poseeraavat takakannessa, ja etukanteen lykättiin etelävaltioiden lippu. Kansi on näkökulmasta riippuen typerä tai naurettava, samoin kuin nahkatiikerit. Basisti A-P totesi myöhemmin: ”Nää nahkahousut ei oo oikein mun juttu!” Kovempi look heijastui myös musiikkiin. ”South’s gonna rise again” avaa levyn ja heti perään tulee ”Honey hush” Tällaiset raidat olivat omiaan karkottamaan pikkutytöt. Se kertoo linjasta muutakin: yli puolet biiseistä on kovereita. Laajemmin katsottuna kyse on vain pienestä siirrosta. Edelleen bändi kuulostaa omalta itseltään, ja albumi on oikeastaan hyvä muisto omasta ajastaan. Oma suosikkini on b-puolen avaava oma sävellys ”Touch o’rockabilly”.

Tiger Tracks (1980) levytettiin samoissa sessioissa Tukholmassa edeltäjänsä kanssa. Siitä suunniteltiin julkaisua, jolla suosio säilyy yli komppiryhmän armeija-ajan. Sitä ei yleensä edes lueta studioalbumeihin, koska se koostuu enimmäkseen aikaisemmin levytetyistä ja sinkkuina julkaistuista biiseistä. Kaikki olivat lainaraitoja. Promoja ei lähetetty oikeille henkilöille ja siten siitä ei myöskään ilmestynyt arvioita. Poko oli myynyt nauhat K-Telille. Oltiin lopun alussa. Itse levy on kooste varsin kelvollisia raitoja. Erityisesti ”Broken heart” ja ”Tribute to Buddy Holly” kuuluvat bändin parhaisiin. Niiden lisäksi lätyllä on joukko muitakin vähemmän puhkisoitettuja lainaraitoja, joita ei tarvitse nolostella. Toisenlaisella promootiolla levy olisi voinut menestyä selvästi paremmin.

White Hot Rock (1980) julkaistiin nimellä Tigers. Sillä haluttiin eroon diinarimenosta ja mentiin lähemmäksi perusrokkia Dave Edmundsin tyyliin. Jo kansi – valkoinen tausta ja lättänät tukat eikä rokkikledjuja – oli monille tarpeeksi hyvä syy jättää levy kauppaan. Avausraita ”El Diablo” on kuitenkin onnistunut, ja se onkin lykätty yhtyeen kokoelmille. Muuten levystä on vaikea sanoa mitään hyvää tai pahaa. Sitä on keskinkertaisuus ja intohimottomuus. Bändi hajosi syksyllä 1980. Syinä olivat suosion lasku, raskas keikkatahti ja kyllästyminen.

Master Cuts (2012) ilmestyi yli 30-vuoden tauon jälkeen. En tiedä, kuinka paljon sitä odotettiin ja millaisin tunnelmin. Kokoonpano on kuitenkin melkein sama: alkuperäinen trio varustettuna soolokitaristi Ykä Putkisella. Ensimmäinen vaikutelma on, että Aikan ääni ei ole kunnossa. Siitä on vaikea päästä plussan puolelle. Mukana on odotetusti kovereita ja originaaleja, joskin vain ”Crazy Sherwood Shake” on kokonaisuudessaan Aikan nimissä. The Moonlightersin ”Broken heart” on Tiikereillä toistamiseen levytettynäkin hieno biisi, Mac Curtisin ”Turn away from me” on onnistunut enkä halua moittia muitakaan, mutta klassikkoa tästä ei tule. Koko paketti tuntuu keskinkertaiselta ja siksi musiikillisesti verrattain tarpeettomalta. On kuitenkin tarpeetonta suhtautua nyrpeästi siihen, että jätkät haluavat vielä levyttää alkuperäisellä nimellä. Kuriositeetteja on monenlaisia. Se ei ole keneltäkään pois, mutta ei se kovin paljon kuuntelijallekaan anna. Kansi on tavallaan hauska. Siinä istutaan parturoitavana levyn nimen monimerkityksellisyyteen vihjaten.

On helppo kyseenalaistaa Fancy Dan -nimellä aloittaneiden keravalaisten Tiikereiden musiikilliset saavutukset. Bändi oli Jenkki-purukumin mainos, joka julkaisi Sherwoodin sanomia teinitytöille. Sama bändi julkaisin biisin nimeltä ”Balls”, luullen sen tarkoittavan juhlia. Kriitikot olivat syystäkin ambivalentteja arvioidessaan yhtyeen tuotoksia. Bändi teki asioita niin kiireellä, ettei omalle sävellystyölle ollut paljon tilaa. Tätä kuvastaa hyvin Aikka Hakalan kommentti runsaasti levyostoja sisältäneen Lontoon reissun jälkeen: ”Ei siis hätää. Kun päästään himaan, ohjelmistoa riittää vaikka loppuiäksi. Eläköön Tigers niin kauan.”  

Teddy & the Tigers on kuitenkin merkittävä yhtye muutamasta syystä. Ensinnäkin se oli hetken valtavan suosittu. Toiseksi se räjäytti rockabilly-buumin käyntiin, jonka vastapooliksi muodostui punk ja erityisesti samalle levy-yhtiölle levyttävä Eppu Normaali. Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, se esitteli aikansa nuorisolle 50-luvun rokkia. Vanha oli tuolloin uutta ja tuntematonta. Neljänneksi se toi yhdenlaisen jännitteen suomalaisen rokin kenttään haastaessaan Hurriganesien aseman englanninkielisen rockin valtiaina. Viidenneksi se aloitti Poko-yhtiön julkaisut. Kuudenneksi se toimii hyvänä tapauksena sekä jokseenkin varoittavana esimerkkinä siitä, miten taidokas manageri ohjailee nuoria soittopoikia. Seitsemänneksi Aikka Hakalan ensimmäisenä levyttäneenä bändinä se on merkkipaalu yhden nykyään aliarvostetun suomalaismuusikon uralla. Kahdeksanneksi olihan Tiikerit nyt valovuoden parempi kuin Vexi Salmen johtaman Rockin’ -levymerkin signaamat torttubändit. Yhdeksänneksi ilman Tiikereitä meillä ei taitaisi olla Sleepy Sleepersin aina naurattanutta parodiarallia ”Pumpulitissit”.

Kirjan sivujuonteena käy ilmi, miten manageri Kari Heimonen (Johnny Flight) on touhunnut useammalla taholla. Ennen tiikerihommaansa hän työskenteli Virtaselle. Hän vaikutti myös Eppu Normaalin uraan alkuvaiheessa. Hän löysi Jorma Kääriäisen, joka alkoi esiintyä nimellä Freddie Falcon. Tiikerien peräsimestä lähdettyä hän luotsasi Rebel-levymerkkiä, joka julkaisi suomirockabillyn sittemmin klassikoiksi muodostuneita artisteja, kuten Buck Jonesia.

Tiikereiden jälkeen rumpali Pale ei ole pahemmin kapuloisiin koskenut pääbändinsä ulkopuolella. Basisti A-P on soitellut, mutta niistä kuvioista ei ole sen kummempaa kirjoitettavaa. Aikka sen sijaan jatkoi soittohommia heti tiikereiden jälkeen. Rockabillyn supergroup Lonestars otti vaikutteita kantrista. Se vaihtui Falconsiksi, joka pukeutui nahkaan ja soitti billyhenkistä bluesrokkia. Bändin vuonna 1981 ilmestynyt albumi Flamin löytyy hyllystä ja siinä on muutamia potkivia biisejä. Bad Signin aikaan Aikka antoi tukan kasvaa. Se soitti vähemmän billyä ja enemmän valkoista bluesrokkia viiden levyn verran. Aloittelijan paketti on 44 biisin tuplaceedee Travlin Bone 1983-88, jolta löytyy myös yhtyeen paras oma biisi ”Be seeing you”. Harmi vain, ettei paketissa ole erittäin onnistunutta rollarikoveria ”Mother’s little helper”. Myöhemmin Aikka soitti Irwinin bändissä, Cast Iron Armsissa ja muutamissa muissakin.

Kuten tämän tekstin alusta käy ilmi, olin liian nuori näkemään alkuperäisiä Tigerseja. Näin kuitenkin Teddy and the New Tigersin alaikäisenä baarissa ja myös Aikan soolona. Niistä on vain hyviä muistoja.