sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Studioalbumit osa 60 (1/2): Alice Cooper (1969–1983)

Luultavasti ensimmäinen kosketukseni shokkirokin legenda Alice Cooperiin on ollut vuoden 1986 albumi Constrictor. Tuohon aikaan seurasin innolla hevilehtiä, ja varmaan Alicen paluu noteerattiin muuallakin. Levy tuli nauhoitettua kasetille. Kuuntelin sitä paljon ja innolla.

Pian perään nauhoitin pari 70-luvun albumia, Welcome to My Nightmare ja Alice Cooper Goes to Hell. Ne kuulostivat kiinnostavilta, mutta ei omimmalta musiikilta. Pari Constrictoria seurannutta levyä tuli noteerattua, mutta en  fanittanut miestä sen kummemmin. Toki vuoden 1989 ”Poison”-hitti soi kuuloetäisyydellä, jos ei omissa stereoissa. Pian se vähäinenkin into laantui ja lopetin uran seuraamisen. Aloin kuunnella toisenlaista musiikkia. Ostin kuitenkin yhden kokoelman vanhoja nasevia hittejä, mutta se päätyi jossain vaiheessa vaihtokaupassa veljelleni. Lukiossa suhteeni Alice Cooperiin voi tiivistää kolmannen luokan ensimmäiseen päivään. Aloitin sen juomalla aamupalaksi tölkin kaljaa ja kuuntelemalla Alicen ”School’s outin”. Sen jälkeen pyöräilin kiltisti opiskelemaan mukavia juttuja.

Kun katsoin äskettäin dokkarin Alice Cooperista, aloin miettiä, josko sittenkin pitäisi tutustua yksityiskohtaisesti miehen ja bändin tuotantoon. Olin hommannut hyllyyni Greatest Hitsin kolmella punnalla jo muutamia vuosia sitten, mutta se ei tuntunut riittävän. Kun tajusin studioalbumeita olevan 26 kappaletta, alkoi hirvittää. Tiedän kuitenkin tuotannon tyylilajien vaihtuvan ainakin psykedeliasta hard rockiin, joten antaa mennä vaan. Kahteen osaan nämä on kuitenkin jaettava: ensimmäinen Constrictoriin asti ja toisessa loput.

Pretties for You (1969) on lähinnä psykedeeliseksi rokiksi luokiteltavaa kamaa. Tässä vaiheessa Alice Cooper viittasi bändiin, joskin laulajana toimi samanniminen taiteilija. Musiikki menee aika moniin suuntiin eikä muodosta kovin koherenttia kokonaisuutta. Bändi ikään kuin yrittää liikaa saamatta mitään kunnollista otetta. Nykypäivänä kuunneltuna se on aivan kelvollista psykedeliaa, mutta siinä ei ole ainesta klassikoksi, paitsi osana Alice Cooperin uraa. Lähimmäksi hittiä tulee ”Reflected”, joka julkaistiin singlenä ja joka tehtiin uudestaan nimellä ”Elected” albumille Billion Dollar Babies. Vaikka koko levy on levoton, ”Apple bushissa” se sama levottomuus riemastuttaa.

Easy Action (1970) on ilmaisultaan suorempi. Sen biisirakenteet ovat selkeämpiä. Debyyttiin verrattuna kyse on jopa poppaavasta teoksesta kolmen minuutin molemminpuolisine biisimittoineen. Väliin mahtuu pidempää jamittelua (”Below your means”). Se ei kuitenkaan riittänyt kaupalliseen menestykseen eikä kriitikkojen suopeuteen. Minusta levy kuitenkin kuulostaa varsin mukiinmenevältä psykedeeliseltä popilta, vaikka se onkin matkan päässä täysosumasta. Melankolisen melodinen ”Laughing at me” lukeutuu suosikkeihini, samoin kuin myöhemmälle kokoelmallekin päätynyt ”Refrigerator heaven”.

Love It to Death (1971) osoittaa, että Alice Cooper alkoi löytää oman tyylinsä. Sen eittämättä tunnetuin raita on ”I’m eighteen”, jota pidän yhtenä artistin parhaista. Bändin muutto Detroitiin muutti ilmaisua proto-punkin ja hard rockin suuntaan, pois psykedeliasta. Näihin aikoihin myös lavashow alkoi olla sitä, mistä akti tuli tunnetuksi. Yhdessä tämä tarkoitti kaupallista menestystä. Toisena tuottajana hääri dollareiden tekijä Bob Ezrin, joka puristi pitkästä jamista kasaan tuon yllä mainitun hitin. Mutta onko albumilla muuta? Aikanaan se on varmasti antanut monille osviittaa rockin suunnasta, mutta mitään suurimman hittinsä tasoista siltä ei löydy. Levyn päättävät ”Ballad of Dwight Fry” ja Rolf Harris-laina ”Sun arise” ovat sen verran mainioita, että ne nostavat kokonaisuuden korkeammalle tasolle.

Killer (1971) alkaa klassikolla ”Under my wheels”. Se on lähes samantasoinen biisi kuin edeltäjän ”I’m eighteen” (tai ei nyt ihan). Toinen single ”Be my lover” on poppaava kakkosraita, joka ei liikuta sen kummemmin. Yli kahdeksanminuuttinen ”Halo of Flies” julkaistiin singlenä koko mitassaan kaksi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen. ”Desperado” on kirjoitettu Jim Morrisonista. Avausraidan lisäksi oikeastaan vain ”Dead babies” sisältää klassikon aineksia. Levy sai kelvolliset arviot, myi mukavasti ja vaikutti myöhempiin musikantteihin (mm. Jello Biafra ja John Lydon). Paljon enempää ei voi vaatia, mutta omassa skaalassani levy nousee vain niukasti keskinkertaisen yläpuolelle.

School’s Out (1972) räjähtää käyntiin nimibiisillä, jonka klassikkostatuksesta ei tarvitse kirjoittaa mitään. Itse biisikin on edelleen aivan tehokas. Sitä seuraa varsin onnistunut keskitempoinen psykedeliarokki ”Loney tune”. Siitä mennään alaspäin hetkeksi, mutta a-puolen päättävä jami ”Blue turk” tuo vahvasti mieleen The Doorsin, ihan myönteisellä mutta ei päätä huimaavalla tavalla. Myös b-1, ”My stars”, toimii pitkähkönä jamittelurokkina. Kokonaisuus on hyvä, mutta ei tämäkään ole ultimaatti 70-luvun rokkilevy. Menestystä Cooperille tuli, ensisijaisesti onnistuneen nimibiisin ansiosta.

Billion Dollar Babies (1973) myi hyvin ilmestymisaikanaan ja keräsi pääosin myönteistä palautetta kriitikoilta. Eikä ihme. Se on huomattavasti kaupallisempi kuin aikaisemmat levyt, mutta tämän sanon vain myönteisessä mielessä. Tuntuu kuin Alice olisi kypsynyt vihdoin omassa ilmaisussaan, eikä enää heiluisi mestareita imitoivana tuuliviirinä. Mukana on teatraalisuutta hyvällä, Rocky Horror -henkisellä tavalla, mutta se ei tarkoita, etteikö levy sisältäisi myös kunnollisia sävellyksiä. ”No more Mr. Nice Guy” on kevyt hittiaineksinen popveto, ”Raped and freezin’” on asiallista perusrokkia ja ”Elected” on debyytiltä tuttu uusintaversio, mutta levyn paras on uhkaava ”Billion dollar babies”. Samoin avausraita ”Hello Hooray” on lievässä teatraalisuudessaan hieno kädet ilmaan -anthem. Levyn päättää nekrofiliaan viittaava ”I love the dead”.

Muscle of Love (1973) on aikaisempia suorempi rock-levy, jota pidetään jonkinlaisena välityönä. Se on Alicea ilman teatraalisuutta ja varhaisten levyjen psykedeliaa. Jäljelle jää simppeliä rokkia. Ei liene sattuma, ettei Bob Ezrin tuottanut tätä levyä. Eihän tämä kammottava levy ole, ei suinkaan, mutta jokseenkin tarpeeton sivuraide Alicen tarinan kehkeytymisen kannalta. Se on enimmäkseen yhdentekevä, mutta jos jotain myönteistä haetaan, niin avausraita ”Big apple dreamin’” rullaa mukavasti. ”Crazy little child” on erikoinen hardrock-tulkinta sävellyksestä, joka on kabareejatsia. ”Working on the sweat” on konstailematonta hardrockboogieta, ja ehkä siksi AllMusicin arviossa ollaan suopeita nimittämällä tätä hardrockin unohdetuksi klassikoksi. ”Man with the golden gun” tehtiin Bondiin, mutta se ei kelvannut. Kyse on aika hauskasta Bond-flirtistä. ”Teenage lament 74” oli jonkin sortin hitti, josta myös Big Country teki versionsa. Hitiltä se kuulostaakin. Albumi oli alkuperäisen kokoonpanon viimeinen.

Welcome to My Nightmare (1975) on tavallaan ensimmäinen Alicen soolo, kun aikaisemmin kyse oli bändistä. Ezrin palasi tuottajan pallille ja tuloksena on kummallinen teos. Nimibiisi on kallellaan 70-luvun jyystöfunkkiin, tosin Alicen tyylillä. ”Devil’s food” jytää siten kuin mieheltä voi tässä vaiheessa odottaa, mutta biisi muuttuukin kauhunäyttelijä Vincent Pricen monologiksi, muuttuen edelleen vetäväksi ”Black widowiksi”. Sitten tulee pari hutia, kunnes kuullaan teiniuhoinen ”Department of youth”. Eikä ole loppuosakaan huono. Varsinkin ”Stevenin” uhkaava soundi uppoaa. Jotenkin Alicen ilmaisuus sopii uhkaavuus, vaikka se olisikin puhtaasti teatraalista. Ehkä kummallinen, mutta komea teos.

Alice Cooper Goes to Hell (1976) alkaa biisillä ”Go to hell”, joka kuuluu artistin parempiin hetkiin, vaikkei siitä todellista ikivihreää tullutkaan. Muistan sen hyvin jo lapsuudesta, kun kuuntelin teosta c-kasetilta. Mutta eihän tämä ole kovinkaan kaksinen albumi. Musiikkityylit vaihtelevat hardrockista kabareemaiseen loungejatsiin, verrattain laihoin tuloksin. Alicella oli alkoholiongelma ja anemia, joten ihan parhaassa kuosissa mies ei tähän aikaan ollut, mutta albumi menestyi mukavasti. ”Didn’t we meet” on melko hyvä.

Lace and Whiskey (1977) on edeltäjäänsä verrattuna suorempaa hardrockia. Siinä ei kikkailla yhtä radikaaleilla tyylivaihdoksilla. Tai siis näin levy alkaa. Loppulevyllä tyyli vaihtuu lähes joka biisissä. Jo neljännessä raidassa ollaan viihteellisen popin alueella (”Damned if you do”) ja kokonaisuutena jaan kriitikoiden näkemyksen: yritys päästä keskinkertaisuuden paremmalle puolelle epäonnistuu. Menestynyt balladi ”You and me” ei toimi minulle. ”King of the silver screenin” teatraalisuus viehättää vähäsen, mutta ei sekään nouse merkittäväksi. Warren Smithin ”Ubangi stomp” on täysin turha läpiluenta upeasta 50-luvun rokkirallista.

From the Inside (1978) tiivistää Alicen alkoholiongelman. Se on teemalevy parantolasta, jossa mies oli hoidettavana ongelmansa vuoksi. Sisältö on höttöistä hardpoppia kasarisoundeilla (vaikka levy ei kasarilla ilmestynytkään). Parikaan kuuntelua ei nostata tunnelmaa kattoon. Levyn päättävä ”Inmates” tuo jotenkin mieleen Queenin. Onko se sitten hyvä asia, mene ja tiedä. Myyntiä tai arvostelumenestystä oli turha odottaa näin henkilökohtaiselta konseptialbumilta. Ilkeillen, joskin varovaisen realistisesti voisi sanoa, että albumissa parasta on kansi: Alicen naama meikkeineen.

Flush the Fashion (1980) alkaa ryhdikkäästi kappaleella ”Talk talk”, joka kuulostaa keskitasoiselta T-Rexiltä. Sitten tajuan, että kyseessähän on The Music Machinen vuonna 1966 levyttämä biisi. Sen perään tulee onnistunut, handclapseineen glam-poppia lähenevä ”Clones (We’re all)”, josta myös Smashing Pumpkins teki versionsa. Nämä myös lohkaistiin singleiksi, päinvastaisessa järjestyksessä. Myös kolmas raita ”Pain” on hienoa poppia. Sitten vasta tajuan, että levynhän on tuottanut Roy Thomas Baker, mies The Carsin (ja todella monien muidenkin bändien, esimerkiksi Queenin) soundien takana. Levy etenee voimapop-billyrallien kautta jonnekin glamvetoiseen hardrockiin. Kaikkiaan tämä on piristävä levy Alicen katalogissa.

Special Forces (1981) alkaa aika siistillä ja höpsöllä jumpalla ”Who do you think we are”. Se jatkuu Loven rallilla ”Seven and seven is”. Se on niin hieno biisi, että Alicen keskinkertainen tulkintakin kuulostaa hyvältä. Ihme vauhti päällä. Mukana on myös tarpeeton uusinta Billion Dollar Babiesillä julkaistusta biisistä ”Generation landslide”. Osa biiseistä jää keskinkertaisuuden massaan, mutta onhan tämä piristävää edeltäjänsä tavoin. En oikein edes tiennyt, että Alice on tehnyt tällaista. Jonkinlaiseksi uudeksi aalloksi tätä voisi kutsua.

Zipper Catches Skin (1982) saa palkinnon poikamaisimmasta huumorista levyn nimeämisessä. Sisältö on sekoitus hardrockia ja jotain uuteen aaltoon kallellaan olevaa poppia. Aivan parin edellisen tapaista innostusta ei synny, mutta kelvollisia biisejä on esimerkiksi peräkkäiset ”Make that money”, Class of 1984 (Luokka 1984 tai Vuosiluokka 1984) elokuvassakin ollut ”I am the future” ja hauskasti nimetty ”No baloney homosapiens”. Loppulevy on keskinkertaista eikä minulle kovin merkittävää rokkia. Seuraava, kiitos.

DaDa (1983) päättää niin sanotun blackout-trilogian. Nimitys tulee siitä, ettei Alice kertomansa mukaan muista levytyksistä juuri mitään. Mies oli sen verran kamoissa näihin aikoihin. Tuottajaksi hän muisti kuitenkin hommata pitkästä aikaa Bob Ezrinin, joka myös sävelsi nimiraidan. Albumi jäi vaille kiertuetta, ja siksi sen biisejä ei ole juurikaan soitettu livenä. On vaikea sanoa, onko levy lintu vai kala – tai kenties molempia. Silti siinä on joitakin täysin kelvollisia biisejä. Vaikkapa ”No man’s land” on kantripopista ammentava ralli, ”Dyslexia” naurattaa kaikesta kömpelyydestään huolimatta, ”Fresh blood” muistuttaa etäisesti Peter Gabrielia, ”I love America” on mahtipontisuudessaan hieno veisu ja levyn päättävä ”Pass the gun around” on Queen-henkistä teatraalista poppia ilman Mercuryn kiekumista. AllMusicin arviossa todetaan, että albumi yhdistelee Alicen eri musiikillisia puolia ja on heikosta kaupallisesta menestyksestään huolimatta huomattavasti keskitasoa parempi Alice-levy. Tähän voi yhtyä, jos täsmennetään, ettei ”keskitaso” ole erityisen korkea.

Tässä oli ensimmäinen setti Alice Cooperin levyjä. Yhteensä 15 kiekkoa. Niiden joukossa on uskomattoman moneen genreen kurottavia biisejä. Osa levyistä on ohilyöntejä. Muutamat ovat hyviä näpäytyksiä. Todellisia kunnareita niissä ei ole, mutta tuollaisia suoraan kakkospesälle yltävinä voidaan suopeasti arvioituna pitää lähes kaikkia teoksia vuodesta 1971 vuoteen 1975 (pois lukien Muscle of Love). Niistä Alice Cooper voi olla ylpeä.

Lisäksi diggaan kovasti uutta aaltoa muistuttavien levyjen (Flush the fashion, Special forces) huippuhetkiä, vaikka ne kokonaisuuksina epätasaisia ovatkin. Niiden tyyli on jokseenkin päälle liimattua ja sekaisin olevan artistin yritystä etsiä seuraavaa isoa juttua teatraalisen kauhurokin jälkeen. Se, että seuraavassa osiossa päästään taas uuteen 80-luvun trendiin pakottaa päättelemään, että melko monta vuotta Alicen urasta on mennyt oman aikansa seurailijana pikemminkin kuin suunnannäyttäjänä. Se ei silti tarkoita, etteikö myös niinä aikoina olisi tullut kohtuullista jälkeä.

Yksi huomio on vielä tehtävä: ani harva näin pitkän uran tehnyt artisti on ollut näin tuottajavetoista. Levyjen äänimaailmat vaihtuvat rajusti tuottajan mukaan. Tämä kaava havainnollistuu myös seuraavassa osassa.

Ei kommentteja: