keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Studioalbumit osa 58: Yo La Tengo

Asuessani vanhempieni luona kuulin Miettisen soittavan radiossa Yo La Tengoa. Kirjoitin nimen pöydällä olevaan paperiin. Turkuun muuttaessani löysin Alfasta käytettynä yhtyeen cd-ep:n, jonka avasi juuri tuo radiossa kuultu kappale, ”Tom Courtenay”. Tämä oli vasta ensimmäinen askel.

Lontoo vuonna 2001. Viimeisenä iltana olin tuhlannut rahani Belle and Sebastianin keikkaan Royal Albert Hallissa. Käteistä oli jäljellä yhteen olueen. Sitä juodessani tutustuin amerikkalaiseen matkaajaan, jonka kanssa aloimme jutella musiikista. Mies osoittautui Rolling Stonen toimittajaksi. Kuunnellessaan jorinoitani hän ounasteli, että saattaisin pitää Yo La Tengosta. Totesin, että Hobokenista, New Jerseystä kotoisin oleva indiebändi on tuttu yhden ep:n verran, mutta ei oikeastaan sen enempää. Hän kommentoi, että pitää yhtyeen tuoreinta levyä parempana kuin Pavementia. Matkan jälkeen päätin hankkia tuon vuonna 2000 ilmestyneen  levyn.

Myöhemmin ostin kolmen cd:n boksin Prisoners of Love, jota myytiin naurettavan halvalla. Sen jälkeen hyllyyn on ilmestynyt pari muutakin levyä, mutta koskaan en ole käynyt kaikkia yhtyeen studiolevyjä läpi. Niitä on Wikipedian luokittelun mukaan 14.

Ride the Tiger (1986) on melko herkkää kotikutoista kitaraindietä, jota luonnehtii hyvin kover-valinnat Kinksistä (”Big sky”) Loveen (”A House is not a motel”). Sitä ei voi ainakaan kutsua ylituotetuksi. Sen aloittaa hieno popralli ”The Cone of silence”, mutta koko levy on tasoltaan hitusen heikompi. Love-laina pomppaa muutaman keskinkertaisen biisin jälkeen myönteisesti pakasta, samoin kuin pirteä ”Five years”. Tosifaneille tätä voisi suositella jopa lämpimästi, aloittelijoille ei.

New Wave Hot Dogs (1987) on yhtyeen kakkoslevy, jonka kakkosraita, ”Did I tell you” on yksi yhtyeen parhaista koko uran aikana. Se on kaunis popkappale rosoisella mutta melodisella albumilla, joka on laadukas muttei ”kypsä”, jos tällaista termiä halutaan käyttää vertailtaessa yhtyeen myöhempään historiaan. Sieltä ei löydy yhtään myöhemmälle uralle tyypillistä pitkää biisiä, mutta mukana on kyllä harvinainen Velvet Underground -laina ”It’s alright” ja toimiva ”A Shy dog”.

President Yo La Tengo (1989) koostuu vain seitsemästä biisistä, joista yksi venyy yli 10-minuutin mittaan. Näistä biiseistä peräti kaksi on samoja: ”The Evil that men do”, joka löytyy jo debyytiltä, on albumilla sekä Craigin että Pablon versioina (en tosin tiedä, mitä ne tarkoittavat). Se on siis tavallaan miniälppäri, mutta kuitenkin ihan hieno levy, jolta löytyy keskitempoista vintage-indietä (erityisesti ”Drug test”) ja Dylan-koveri ”I Threw it all away”.

Fakebook (1990) sisältää 11 koveria ja 5 originaalia. Koverit vaihtelevat hyvin obskuureista folkkareista, avantgardisteista ja merseybeateista tunnettuihin artisteihin, kuten The Kinks, John Cale, Gene Clark ja Cat Stevens. Siinä välimaastossa ovat kulttisuosikit The Flamin’ Groovies ja Daniel Johnston. Cat Stevensin ”Here comes my baby” -rallatus saa hyvälle mielelle, samoin kuin The Holy Modal Roundersin ”Griselda” ja The Scene is Now’n ”Yellow sarong”. Grooviesien ”You tore me down” on yhtyeen folkimpaa osastoa, joka sopii hyvin samalle levylle Clarkin ”Tried so hardin” kanssa. Versio Johnstonin kappaleesta ”Speeding motorcycle” on hieno, mutta niin on alkuperäinenkin. ”Oklahoma USA” on uskollinen The Kinksin alkuperäiselle, mutta Yo La Tengon tulkinta tuo jotakin uutta herkkyyttä kappaleeseen. Oikeastaan ainoa heikompi tulkinta on John Calen ”Andalucia”, joka ei yllä alkuperäisen tasolle. Jotenkin näiden kovereiden seassa unohtuu bändin omat raidat, mutta mainittakoon, että mukana on ihana ja upea, jo New Wave Hot Dogs -levyltä löytyvä ”Did I tell you” ja oikein miellyttävä avausraita ”Can’t forget”. Erittäin onnistunut levy.

May I Sing with Me (1992) on melko vähäeleinen albumi. Siinä on mukana yhtyeelle ominaiset elementit, mutta mukana on myös hieman suorempaa, punkimpaa otetta (”86-Second blowout”, ”Some kinda fatigue”, ”Out the window”). Yksittäisiä hienoja biisejä albumilla on muutamia, esimerkiksi ”Upside down”, mutta kokonaisuus on jokseenkin epätasainen. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että yhtye on tässä vaiheessa matkalla kohti huippua. Tämä voisi olla siksi yhtyeen diehard-fanin mielestä paras tekele (vrt. ”Eka demo oli paras”).

Painful (1993) on noisee, shuugeissii, ambienttii, poppii ja indiee yhdessä paketissa. Kakkosbiisissä ”From a motel 6” yhdistyy hittimäisellä tavalla kaikki elementit. Sieltä löytyy myös utuinen ”Nowhere near”, jota käytettiin Silta-sarjan ykköskauden päätösjaksossa. Muuten levy menee vähän ohi näin vähällä kuuntelulla. Täytyy palata tähän myöhemmin.

Electr-O-Pura (1995) on levy, jolla on yhtyeen ensi-ihastukseni ”Tom Courtenay”. Ihastus ei ole haihtunut parissakymmenessä vuodessa. Se on edelleen upea kappale. Mutta hieno on muukin levy. Se nimettiin edesmenneen soodamerkin mukaan, ja se tuo mieleen Sonic Youthin ja aikansa indiesuodattimen läpi päivitetyn Velvet Undergroundin. Hyvänä esimerkkinä jälkimmäisestä on kakkosraita ”Flying lesson”. Väliin mahtuu hitaita, kauniitakin kappaleita, joissa tuntuu yhtyeelle tyypillinen unenomaisuus (ja unettavuus). Itse pidän erityisesti tällä levyllä hieman kovempitempoisista ja meluisemmista raidoista. Levyn päättää hienosti yli 9-minuuttinen indiekitarapopin taidonnäyte ”Blue line swinger”. Ei ihan listakamaa, no ei oikeastaan lähelläkään sitä, mutta omaehtoinen, omalla tyylillään vahva levy.

I Can Hear The Heart Beating as One (1997) on yksi yhteen arvostetuimmista levyistä. Siitä kertoo jo Pitchforkin huikea 9.7/10. Itselleni se ei ole kovin tuttu, mutta kuunnellessa voi suunnilleen yhtyä kriitikoiden arvioihin. Albumi on juuri sitä, mitä amerikkalainen kitaraindie oli parhaimmillaan 1990-luvun jälkipuoliskolla. Mukana on omien biisien lisäksi myös suriseva Beach Boys -laina ”Little Honda”, mutta ”We’re American band” ei ole Grand Funk Railroad -kover, vaikka nimensä puolesta kuvittelisi olevan. No, amerikkalainen bändi on tämäkin, vaikka kovin erilainen. Beating as One ei ole edelleenkään itselleni tärkeä levy samalla tavalla kuin Pavementin, Pixiesin, Built to Spillin, Dinosaur jr:n ja monien muiden amerikkalaisten indiebändien parhaat. Täytyy tämä kuitenkin pitää kuuntelussa aktiivisemmin ja ostaa omaan hyllyyn tämän elämän aikana.

And Then Nothing Turned Itself Inside-Out (2000) on juuri se levy, jonka hankin tapaamani Rolling Stone -lehden toimittajan suosituksesta. Jo levyn nimi ja kansikuva osoittavat indie-estetiikan: nimi on lainaus avant-garde jazzari Sun Ra:lta ja kuva surrealistitaiteilija Gregory Crewdsonilta. Molemmat amerikkalaisia. Eikä se siihen lopu. Kappale ”The Crying of lot G” viittaa amerikkalaisen kirjailijan Thomas Pynchonin tiiviiseen mestariteokseen Huuto 49. Musiikki tällä levyllä on enimmäkseen hidasta, pehmeää ja tilavaa. Hieman nopeampaa tempoa edustaa oma suosikkini ”Cherry chapstick”. Albumin päättää yli 17-minuuttinen, melkoisen unettava ”Night falls on Hoboken”. Kokonaisuutena levy on lievästi unettava, mutta myöskin tyylikäs ja tasapainoinen.

Summer Sun (2003) on albumi, jonka kannessa bändin jäsenet poseeraavat talvivaatteissaan. Sisällöltään se on edeltäjänsä kaltainen, kuiskaileva ja rauhallinen. Tästä syystä kaikki kriitikot eivät innostuneet, vaikka arviot eivät kokonaisuutena olleetkaan kielteisiä. Jaan heidän käsityksensä. Osa biiseistä on puolivillaista jamittelua ilman sen suurempaa pointtia, mutta mukana on kuitenkin yksittäisiä herkkupaloja, kuten ”Season of the shark”.

I Am Not Afraid of You and I Will Beat Your Ass (2006) on mainio nimi levylle. Noudin sen lahjakortilla, jonka sain väitöslahjaksi kavereiltani. Albumin kenties mieleenpainuvin biisi on ”Mr. Tough”, joka on tarkoituksellisen halpa jäljitelmä kuviteltua groovaavaa soul-hittiä. Indie-estetiikkaan sopivasti levyn jammailuun keskittyvä avausraita (kuin myös päätösraita) kestää yli 10 minuuttia. Yhtyeen varsinkin myöhemmälle eklektisyydelle tyypillisesti pitkää avausraitaa seuraa heti leppoisa popralli ”Beanbag chair”, jonka jälkeen on vuorossa Velvet Underground -tyyppinen hidas kappale (”I feel like going home”). ”Mr. Toughin” jälkeen on taas vuorossa koskettava, John Calen ”Paris 1919” -kappaleen mieleen tuova ”Black flowers”, mikä osoittaa yhtyeen osaavan vaihtelun ja vuorottelun, jota niin moni varoo. Seuraava raita, ”The race is on again” soi unettavan kauniisti, vaikka kyse ei olekaan hitaasta biisistä. Välillä käydään kokeilun puolella, palataan takaisin ruotuun, rokataan täysillä (”Watch out for me Ronnie”) ja taas herkistellään Belle & Sebastianin tyyliin (”The Weakest part”). Riemukas ja monipuolinen, joskin joidenkin mielestä liian pitkä levy. Tuplavinyylinä tämä olisi lähes täydellinen, cd:llä vain erinomainen.

Popular Songs (2009) tuli tutuksi heti sen ilmestyttyä, mutta hyllyyn se saapui vasta myöhemmin, kun löysin sen Briteistä edullisesti. Sillä on yksi täydellinen indiehitti, ”Nothing to hide”, jonka tulisi olla kaikilla kitara-indien parhaita biisejä kokoavilla albumeilla. Se tosin kuulostaa enemmän 1990-luvulta kuin vuodelta 2009. Muuten levyn alkupuoli on kuin jokainen biisi kuuluisi eri kokonaisuuteen. Keskivaiheesta eteenpäin mennään hittejä kaihtavan kokeilun ja hissuttelun merkeissä. Äänimaailma on kuitenkin tutun kaunista Yo La Tengoa koko ajan. Loppupuolella venytellään kunnolla, kun biisien kestot menevät kymmenen minuutin molemmille puolin.

Fade (2013) on hidastempoinen ja kaunis levy. Tämän aikaan bändi vieraili myös Helsingissä. Kaksi ensimmäistä raitaa, ”Ohm” ja ”Is that enough” osoittavat sekä tyylilajin että laadun. Lämpesin levylle hitaasti, mutta nyt tämä kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Se myös rämisee herkästi paikoitellen, esimerkkinä hieno ”Paddle forward”. Tällä levyllä laulu on yhtä kaunista kuiskausta, jopa enemmän kuin yhtyeen albumeilla keskimäärin.

Stuff Like That There (2015) on akustinen levy, joka toistaa Fakebookin idean. Se koostuu uusista biiseistä, kovereista ja omien biisien uusista versioista. Heti silmille lyö kovereista Curen ”Friday I’m in love” ja Hank Williamsin ”I’m so lonesome I could cry”. Olisi vaikea väittää teosta yhtyeen tärkeimmäksi, mutta se soi erittäin kauniisti.

Yo La Tengo on pitkän polun kulkenut yhtye. Sen tuotannon kohokohtiin kuuluu totaalisen viileä ysäri-indien kausi (Painful, Electr-o-Pura ja …Beating…) ja myöhempi kokeilu hissuttelun ja räävittömän revittelyn välillä (erityisesti I’m Not Afraid…). Varhaisemmalta ajalta suosittelen Fakebookia ja kypsää vaihetta edeltävää teosta May I Sing with Me. Toisaalta en voi olla suosittelematta omassa kuuntelussa enemmän kuluneita teoksia …Nothing Turned… ja Popular Songs sekä melko tuoretta teosta Fade. Aloittelijan huippupaketti on tuo alussa mainittu kolmen cd:n Prisoners of Love.

Helsingin keikalla muutama vuosi sitten yhtye soitti asiaankuuluvasti kaksi settiä. Ensimmäinen oli Fade-levyn tyylistä kaunista hissuttelua ja toinen rämisevää indiekitaraa. Siinä välissä kävin pikaisesti kebabilla.

Ei kommentteja: