”On pitkä aika siitä kun mä rokkasin”

Kirjastovisiitillä matkaan tarttui Janne Salmen tuore kirja Rockin’ is our business: 30 vuotta suomalaista rock’n’roll -elämää 1982–2012. En tiedä, mikä on osuva kirjan määritelmä, mutta tätä pidän lähinnä kirjan kansiin laitettuna hengästyttävänä listana muistiinpanoja siitä kaikesta, mitä rokkarikuvioissa tapahtui keikkarintamalla mainittuina vuosina. Sellaisena se tarjosi mahdollisuuden tutustua tapahtumien kirjoon ja muistella niitä muutamia, joissa itse oli mukana.

Pohjanmaalla tuli käytyä kaikenlaisilla kotimaisten bändien klubikeikoilla, mutta teos keskittyy ensisijaisesti ulkomaisiin keikkavieraisiin (vaikka ruotiikin pääkaupunkiseudulta parin paikallisen bändin keikkoja vuosi toisensa perään).

Salmi listaa esimerkiksi kaikki Valkeakosken Vuolteensillalla järjestetyt Rock’n’Roll Jamboreet, joiden varhainen konsepti oli selvä: yksi tai kaksi ulkomaista esiintyjää, pari kotimaista, levymyyntiä ja kaljapäissään olevia rokkareita. Tyypillisesti bileet eivät rajoittuneet yhteen genreen, vaan sopivalla yhdistelmällä paikalle houkuteltiin teddyjä, 50-luvun rockin ystäviä, psychobillyjä ja neorockabillyn kuuntelijoita. Pohjanmaalta järjestettiin tilausajo, joka poimi Tampereelta kyytiin lisää porukkaa, valitettavan usein myös skinheadejä.

Omalta kohdaltani olennaisia ovat vuodet 1989–1991, aika ennen täysi-ikäisyyttä.

Ensimmäinen jamboreeni oli kesällä 1989. Viisitoistavuotiaalle tapahtumassa oli ihmettelemistä. Levyjen ostelu oli yksi kohokohta, koska muutoin olin postimyynnin varassa. Nyt pääsi koskettelemaan ja näkemään fyysiset teokset. Pääesiintyjänä oli Suomessa tiuhaan vieraillut brittiläinen Restless, joka saapuu myöhemmin tänä vuonna Suomeen jo toiseen kertaan.

Seuraava kerta osui vuoden 1990 talveen. Nyt pääesiintyjänä oli brittiläinen Stargazers, joka oli julkaissut harvinaisuudeksi muodostuneen pitkäsoittonsa jo vuonna 1982. Yhtyeen jive’n’jump rokettirolli ei ollut tehnyt minusta fania, mutta taas piti päästä keikalle, josta toki pidin.

Keväällä vetonaulana oli alan klassikko The Polecats. Yhtye oli tehnyt juuri uuden levyn usean vuoden tauon jälkeen. Kävin keikan aikan eturivissä ja jossain vaiheessa esiintymistä Morrisseyn luottokitaristina tunnetuksi tulleen Boz Boorerin kitara kolahti päähäni. Onneksi ei sattunut. Tuo keikka jätti mukavat muistot vuosikausiksi.

Tässä välissä The Cramps esiintyi Provinssirokissa, vaikka se ei kirjan sivuille ylläkään. Pääsin näkemään yhtyeen soundcheckin edellisenä päivänä ja itse keikka oli ikimuistoinen. Jossain on se c-kasetti, johon myöhemmin nauhoitin radiosta soitetun keikan.

Heinäkuun lopulla tuli taas keikkamatka. Nyt pääesiintyjänä oli neorockabillyn kärkeen kuuluva brittiläinen Long Tall Texans, joka ei pettänyt. Paljon en keikasta muista, mutta paikalla olin, ja edelleenkin kuuntelen yhtyettä mielelläni. Yhtye on käynyt Suomessa monesti myöhemminkin, mutta ei ole osunut kanssani samaan paikkaan lukuun ottamatta kesää 2006, jolloin matkasin bändin kanssa samassa Ryan Airin koneessa Tampereelta Lontooseen.

Kesä päättyi siihen, että elokuun lopussa brittiläinen psychobillyn kärkinimiin lukeutuva Guana Batz esiintyi jopa Seinäjoella. En kuitenkaan yrittänyt k-18 -ravintolaan, mutta kävelin paikan ohi keikan ollessa käynnissä. Katsoin ikkunan läpi, että siellä ne soittavat. Pääsin kuitenkin näkemään bändin Vuolteensillalla. Tuolloin tuore albumi Electra Glide in Blue oli hallussa ja keikka täytti odotukset.

Lokakuun lopulla tuli vielä mahdollisuus nähdä legendaarinen The Meteors. Psychobillyn ehdoton klassikko oli kovassa vedossa. Yhtye oli juuri julkaissut yhden monista livelevyistään – Life Styles of the Sick and the Shameless: Live III. Ostin sen muistoksi, joskaan en paikan päältä. Nimikirjoitukset kävin hakemassa keikkalippuun, jonka säilöin bändin merkittävimmän ep:n ”Meteor Madness” sisäpussiin.

Jos vuosi 1990 oli kiireinen rokkivuosi, niin seuraavakin alkoi lupaavasti. Heti helmikuussa Vuolteensillalla oli esiintymässä parasta mahdollista (psycho)billya: hollantilainen Batmobile. Mukana oli myös tuolloin vielä useimmille tuntematon yhtyen, tanskalainen Nekromantix.

Nekromantixin ensimmäisen levyn (Hellbound) olin ostanut tamperelaisesta Daddy Cool -levykaupasta, mutta keikasta en innostunut. Soitto puuroutui, mikä tuntui olevan ongelmana myös 20 vuotta myöhemmässä Ruisrockin keikassa. Sen sijaan Batmobilen kolina oli juuri niin toimivaa kuin saattoi odottaa. Edelleen jaksan kuunnella bändin levyjä muutenkin kuin nostalgian siivittämänä, ja tämä ei päde kovin moneen alan bändiin.

Kesällä tuli mahdollisuus päästä Stray Catsin juhannuskeikalle, sillä bändi oli buukattu kaikista maailman mahdollisista paikoista Keski-Suomessa sijaitsevan Saarijärven Ahvenlampirockiin. Pieneen autoon lastattiin viisi ihmistä ja Soinissa pysähdyttiin kahville. Paikalliset kysyivät saman tien: ”Ootteko joku bändi?” Festivaalialueella kaljatelttaan ei ollut ongelmia päästä sisään alaikäisenä, mutta en muista, ostinko yhtään olutta. Ehkä join yhden. Kuuntelin kuitenkin tovin Zeppeliiniä reggae-versioina esittänyttä Dread Zeppeliniä. Stray Catsin keikasta pidin kovasti. Se oli ensimmäinen (toistaiseksi kahdesta) kerrasta. Kokemusta hieman häiritsi takana seisoskellut ja joraava nainen, jolta puuttuivat housut.

Vielä samana vuonna joulukuussa suuntasin nokan kerran Vuolteensillalle, jossa esiintyi legendaarinen, jo vuonna 1970 perustettu Crazy Cavan. Tämä on ainoa kerta, kun olen nähnyt Suomessa moneen otteeseen vierailleen bändin. Vaikka en mikään teddyboy koskaan ollutkaan, olin otettu keikasta.

Vuosi 1991 ei ollut aivan yhtä aktiivinen kuin 1990, mutta kyllä tuostakin muistoja saa vuoltua. Osasyynä on se, että jamboreita järjestettiin vuonna 1990 enemmän ja niiden pääesiintyjät puhuttelivat teiniä.

Vuonna 1992 en muistaakseni osallistunut yhteenkään rokkijamboreeseen. Niitä järjestettiin vähemmän, sillä Vuolteensillan bilepaikka poltettiin kesällä. Suosikkini The Cramps vieraili kesän aikana Tavastialla ja Ilosaarirokissa. Jälkimmäistä pohdin pitkään, mutta jostain syystä vaaka kallistui kotiin jäämisen kannalle. Tiesin toki jo tuolloin, että myöhemmin kaduttaa.

Ehkä suurin syy rokkipippaloiden skippaamiseen oli valtava innostus toisenlaiseen musiikkiin. En kuunnellut yhtä antaumuksellisesti billybändejä. Sen sijaan garagerokki ja kaikenlainen sitä läheltä liippaava outsider music (Hasil Adkins, Legendary Stardust Cowboy jne.) tuntuivat kiinnostavammilta. Enemmän aikaa vietin tutustuen uusiin suosikkeihini, kuten Nick Cave and the Bad Seeds, Sonic Youth, Pixies, Bad Religion, CMX, ja Dead Kennedys. Silti kuunnelluimpiin levyihin kuului billykuvioiden marginaalissakin olleet kotimaiset albumit, kuten Garbagemenin ”Nobody Move Nobody Get Hurt” ja Tom Cat Rebelsin ”Tom-a-bility”.

Salmen teoksen lukeminen aiheuttaa muistojen lisäksi myös tunteen siitä, että olisi pitänyt olla aktiivisempi ja ennakkoluulottomampi. Miten hienoa olisi ollut nähdä loistavat Blasters ja Paladins. Mikä kuriositeettiarvo olisi Screaming Lord Sutchin keikalla – sitä sentään harkitsin vakavasti. Suomessa kävi tuohon aikaan merkittävä määrä 1950-luvun suuruuksia, jotka olisi ollut hienoa nähdä: Johnny Cash, Bo Diddley, Jerry Lee Lewis, Little Richard, Chuck Berry, Carl Perkins ja Wanda Jackson, noin niin kuin esimerkiksi suurista nimistä. Pienellä vaivalla olisi nähnyt myös sellaiset vähemmän tunnetut hienot artistit kuten Jack Scott, Johnny Carroll, Ronnie Dawson ja Sonny Burgess.

Kirjassa mainitaan myös myöhempiä näkemiäni keikkoja, mutta tässä kuvattu aikaväli kuvaa yhtä, aika mukavia muistoja sisältävää osaa intensiivisistä teinivuosista.