Mediaräjähdys

Muun muassa ranskalaisen Le Monde Diplomatique -lehden entisenä päätoimittajana tunnettu Ignacio Ramonet on myös media-analyytikko. Häneltä on suomennettu teokset Median tyrannia (2001, alk. 1999) ja Mediaräjähdys (2012, alk. 2011). Edellisen luin muutamia vuosia sitten ja jälkimmäinen tuli vastaan vitosella Akateemisen alessa.

Alaotsikkonsa mukaisesti teos käsittelee journalismia hajonneen viestinnän aikakaudella. Siitä syystä teoksella on itselleni myös suoraa ammatillista relevanssia. Olen tutkinut uskontojournalismia, ja yksi jatkuvasti vastaan tuleva kysymys koskee journalismin tulevaisuutta. Yhdet ovat digihuumassa sitä mieltä, ettei perinteisen valtamedian tutkiminen ole enää ollenkaan hip (he ovat tietenkin väärässä). Toiset ovat sitä mieltä, että on tutkittava journalismin muutosta, mutta tämä muutos ei tarkoita journalismin eikä siis myöskään uskontojournalismin kuolemaa (he ovat oikeassa).

Ramonet kuuluu jälkimmäisiin. Heti teoksen alussa on oleellisia näkemyksiä: ennen tärkeää oli lopputulos, esimerkiksi uutisjuttu, nyt keskeistä on prosessi – raakile julkaistaan ja sitä täydennetään ja työstetään keskustelussa. Toimittajan ammatti oli ennen merkittävä siksi, että hän varmisti asiasisällön totuudenmukaisuuden. Nyt hän vain välittää (tai joskus kehittää) keskeneräisen idean. Digijournalismiin siirtyminen tarkoittaa myös sitä, että ennen etusivun juttu oli päätoimittajan valinta, nyt etusivulle voi päästä klikatuin roska tai kommentoiduin blogiteksti. Hyvä uutinen ei välttämättä ole lukijaansa sivistävä vaan lukijaa kiinnostava – sisällöstä riippumatta. Tässä mielessä interaktiivisuus lisääntyy ja auktoriteettirakenne muuttuu, mutta silti suurin osa www-vierailuista päätyy valtamedian sivuille. Lisäksi 80 prosenttia blogien ja nettiyhteisöjen jakamista linkeistä johtaa perinteiseen mediaan.

Paperilehtien kriisi ja tallenteiden dematerialisoituminen ovat myös keskeisiä Ramonet’n käsittelemiä teemoja, samoin kuin se, että toimittajien on tuotettava yhä enemmän kutistuvassa aikataulussa. Kaiken muun kivan lisäksi toimittajan ja yritystiedottamisen raja on alkanut hämärtyä, eli viestinnän tyylilajit sekoittuvat. Itse lisäisin tähän myöskin esimerkiksi Yleisradion toiminnalle ominaisen valtapuolueiden viestien kyseenalaistamattoman välittämisen (ehkä ennenkin on ollut niin, mutta kun nykyään saa niin helposti käsiinsä kansainvälisen median uutisia samoista aiheista, esim. Kreikan kriisi, ei voi kuin ihmetellä Yleisradion yksipuolisuutta).

Eivät aiheet siihen lopu. Ramonet pohtii mediaomistuksen keskittymistä yhä harvempien suuryhtiöiden ja mediamogulien käsiin. Le Figaron uusi omistaja ilmoitti saman tien, että hän toivoo lehden edistävän yritystensä myönteistä julkisuuskuvaa ja ettei neuvotteluasteella olevista sopimuksista uutisoitaisi. Yksi tähän liittyvä ongelma on lehtien pörssiytyminen – silloin on pohdittava pörssikursseja enemmän kuin journalistisia toimintaperiaatteita. Näistä syistä Ramonet’n mukaan media nykymuodossaan voi jopa estää demokratisoitumista, eikä laajentaa sitä. Tätä tukee myös yleinen tietotulva ja viihdeuutisointi, jotka heikentävät median kykyä toimia vastavaltana.

Uusina innovaatioina Ramonet esittelee voittoa tavoittelemattoman journalismin. Esimerkkien perusteella sitä on kahdentyyppistä. On paikallisesti rajattuihin asioihin keskittyviä toimijoita, kuten Voice of San Diego, joka uutisoi joukkorahoitteisesti alueen elämänlaadusta. Sitten on globaalimpia aiheita, joita käsittelee esimerkiksi Huffington Post, joka on yhdistelmä journalistien ja asiantuntijoiden työtä. Siinä ongelmana on se, että sen sisällöstä suuri osa on lainattua. Jutuissa referoidaan lähdettä niin perusteellisesti, ettei enää tarvitse klikata alkuperäiseen. Toiset kutsuvat niitä varkauksiksi.

Yksi luku on omistettu Wikileaksille. Yhtäältä Wikileaks on Ramonet’n mukaan paljastanut kolmessa vuodessa saman verran salaisuuksia kuin arvovaltainen media 30 vuodessa. Maailmanpoliittisesti erittäin merkittävistä teoista huolimatta paljastusten rajat ovat välillä ongelmallisia: jos kerrotaan pedofiliatapausten tutkinnan kohteina olevien osoitteet, ollaan heikoilla. Se agitoi raivopäitä oman käden oikeuteen ja kohteina ovat henkilöt, joiden syyllisyydestä ei ole päätöstä.

Lyhyt kirja ei ehkä sano paljon uutta, mutta se sanoo tärkeitä asioita tiiviisti, paikoin provokatiivisesti.