tiistai 5. toukokuuta 2015

Studioalbumit osa 51: Jamie T

Etelä-Englannin alle kolmikymppinen tähti Jamie T on erikoinen tapaus. Se on aina kuulostanut melko hyvältä lähes kaikkien odotusteni vastaisesti. Yllättäen lähinnä siksi, että se luokitellaan hiphopiksi. Kyse on kuitenkin valkoisesta nuoresta miehestä, jonka musiikissa kuuluu vahvasti brittiläinen indiepop.

Jamie T ei ole Suomessa puhuttu artisti, mutta Briteissä hän on iso nimi. Siksi ei ole yllättävää, että päädyin ostamaan hänen debyyttialbuminsa jostain alennusmyynnistä asuessani Englannissa. Olen tutustunut pintapuolisesti myöhempiin teoksiin, mutta nyt päätin kuunnella ne kaikki läpi.

Ensikosketukseni Jamie Treaysin musiikkiin taisi tulla Uncutin välityksellä. Lehden mukana tulleella levyllä oli ”Living with Betty” – onnistunut biisi, jota ei ole millään studioalbumilla.

Panic Prevention (2007) ilmestyi kun artisti oli vain 21-vuotias. Se kuulostaa edelleen iskevältä ja innovatiiviselta albumilta, jolla on runsaasti hyviä sävellyksiä yhdistettynä indiepopista ja hiphopista suodatettuihin laulutyyleihin. Ensimmäisenä mieleen tulee The Streets ja Mike Skinner, joka on kuunnellut liikaa brittipoppia. Biisit kertovat nykyajan brittinuorison urbaanista elämästä, joka koostuu bailaamisesta, dokailusta ja niihin liittyvistä kääntöpuolista. Toinen raita ”Salvador” on oikein onnistunut, samoin kuin etäisesti Billy Braggia muistuttava ”Back in the game” ja upea ”Ike & Tina”, mutta niin toimivat myös albumin singlelohkaisut ”Sheila”, Calm down dearest” ja ”If you got the money”. Levy sai myönteiset arviot ja myi Briteissä kultaa. Allmusicin arvioija on oikeassa siinä, ettei Jamie T voi slangivuodatuksensa vuoksi olettaa menestyvänsä Brittien ulkopuolella, mutta väärässä siinä, ettei albumi ole parempi kuin 3–4 parasta biisiänsä.

Kings and Queens (2009) julkaistiin minun vielä majaillessa Leedsissä. En tarttunut levyyn heti, mutta suunnittelin meneväni keikalle. Liput tosin loppuivat ennen kuin reagoin, joten se jäi kokematta. Levy nousi albumilistan kakkoseksi ja ylitti kultarajan Briteissä. Single- ja videobiisi ”Sticks’n’stones” on yksi levyn kohokohdista, kakkossingle ”Chaka demus” pelaa varman päälle, ja siksi suhteeni siihen on välinpitämätön. Yksi suosikeistani on ”Castro dies”, jota ei julkaistu singlenä, samoin kuin rauhallisempi ”Emily’s heart” ja poppaava ”British intelligence”. Kokonaisuus on debyyttiä tasapainoisempi, mutta samalla siitä uupuu osa edeltäjäänsä luonnehtinutta hysteerisyyttä ja eklektisyyttä.

Carry on the Crudge (2014) tuli kuunneltua hutiloiden sen ilmestyessä. Aloitettuani tämän kuuntelurupeaman löysin levyn lentokoneen tarjonnasta tullessani Kanadasta takaisin. Keskellä yötä pyöritin albumin kolme kertaa läpi, torkkuen muutaman biisin verran. Kotiin palattuani kuuntelin sen uudelleen. Avausbiisi ”Limits lie” on hieno, löysätempoinen biisi, joka ei ole kovin lähellä hip hoppia. Oikeastaan koko levy menee entistä enemmän pois genreluokituksista, mutta myös lähemmäs brittiläistä valtavirtaa. Se sai hyvät arviot ja yksi ilmeisistä poppihiteistä, ”Zombie”, voitti NME:n parhaan biisin ja videon palkinnon. Kokonaisuudesta puuttuu osa alkuaikojen riemukkuudesta ja riehakkuudesta. Lisäksi biisien mausteet vaihtelevat villisti bluesista, kantriin ja gospeliin olematta mitään niistä puhtaasti. Suhtaudun silti myös tähän synkempään ja totisempaan albumiin myönteisesti. Se ei nouse ehdottomien suosikkien joukkoon, mutta on satunnaisesti kiva kuunneltava. Ja lento sujui viihtyisästi levyn kanssa torkkuen.

Ehkä Jamie T:ssä viehättää juuri tuo ylikorostunut brittiläisyys. En varmaan innostuisi amerikkalaisesta versiosta. Ehkä kollegoiden minulle antama piruilunimitys ”honorary Brit” sopii myös musiikkimakuuni. Siksi kai diggailen Sleaford Modsia, The Streetsiä, Half Man Half Biscuitia, The Fallia ja, Luke Hainesia. Ehkä tuon listan jatkoksi voidaan laittaa Jamie T.

Ei kommentteja: