torstai 26. maaliskuuta 2015

Studioalbumit osa 50 (2/2): The Kinks (1973–1993)

Tämä kirjoitus on jatkoa aikaisemmalle, jossa käytiin läpi The Kinksin studioalbumeita. Toiseen settiin jäi yhteensä kolmetoista levyä. Nyt nekin on kuunneltu.

Preservation Act I (1973) on konseptialbumi, jonka on mainittu sopivan lähinnä musiikkiteatterin ääniraidaksi. Se myi odotuksia heikommin eivätkä kriitikotkaan innostuneet. En oikeastaan ihmettele, mutta sieltä löytyy esimerkiksi ”Sweert lady Genevieve”, joka on vintage-Kinksiä.

Preservation Act II (1974) on puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko edelliselle. Se on aika hajanainen paketti musiikkidraamaa, biisejä ja ”ilmoituksia”. Kokonaisuudessa ei oikein ole päätä eikä häntää. Mukana on toki erittäin viihdyttäviä hetkiä ja hyviä biisejä, esimerkiksi teatraalinen ”Second-hand car spiv”. Voisin hyvin kuvitella, että ne, joille The Kinks on poppaavana liian nössö ja rokkaavana urpo saattavat arvostaa tätä levyä enemmän kuin mitään muuta yhtyeen tuotosta. Jos kerran Ariel Pink on hip, niin miksei myös The Kinksin Preservation Act II? Ylipäätään näistä levyistä tulee mieleen, että Sensational Alex Harvey Band on hakenut teatraalisen tyylinsä täältä ja vienyt sitä omaan suuntaansa. Muita luontevia vertailukohtia on teatraalinen Bowie, Queen, The Who:n Tommy ja Pink Floydin The Wall.

Soap Opera (1975) on levy, jonka biiseistä en tunnista ensimmäistäkään nimen perusteella. En tiennyt edes sitä, että Moog Konttinen – jonka tekemisiä olen seuraillut kohtuullisen paljon –on levyttänyt suomeksi koko teoksen nimellä Saippuaooppera vuonna 1994. Kyse on konseptialbumista, jossa muusikko kokeilee taviselämää. Se arvioitiin kohtuullisen nuivasti. Itse pidän levyä keskinkertaisena ja lopultakin tylsänä. Siitä puuttuu bändin tuotannolle tyypillinen sävellyksellinen oivallus ja riemu.

Schoolboys in Disgrace (1975) sisältää suomalaisille ainakin yhden tutun kappaleen, ”Jack the idiot dunce”. Jos nimi ei sano mitään, niin ehkä selvennys auttaa. Se on Kontran suomeksi esittämä ”Jerry Cotton”, joka ajaa punaisella jaguaarilla. Muita hienoja biisejä on ”I’m in disgrace” ja ”Headmaster”. Levyn tekstien päähenkilö on Mr. Flash, joka seikkailee hieman vanhempana Preservation Act -levyillä. Levyn kansi päätyi NME:n huonoimpien kansien listalle eikä syyttä (kuvassa).

Sleepwalker (1977) ei ole konseptialbumi. Ilmeisesti levy-yhtiö oli antanut ukaasin – mitä tahansa paitsi konseptialbumi. Sitä pidetään yhtyeen ”areenarock”-vaiheena. Termi ei aiheuta mitään erityisen positiivisia väristyksiä, mutta levyn avaava ”Life on the road” on sitä parhaimmillaan. Vähän outoa The Kinksiä, mutta toimivaa, isoa keskitien kantrahtavaa popmusiikkia. ”Mr. Big Man” on vielä suurempi keskitempoinen rock-balladi. Todella outoa The Kinksiä, mutta hemmetin hyvä biisi. Myös ”Sleepless night” ja ”Life goes on” ovat harmittoman mukavaa kamaa. Osa raidoista on keskitasoista perusrokkia, joka jää vähemmän mairittelevaksi läiskäksi yhtyeen tuotantoon.

Misfits (1978) jatkaa samalla linjalla. Allmusicin arvioija totesi, että tämä on huomattavasti edeltäjäänsä parempi ja ylipäätään parasta The Kinksiä sitten Muswell Hillbilliesin. Levyn avaava nimikkobiisi muistuttaa bändin vanhasta tyylistä. Poppiahan se on. Yksi suosikeistani on ”Black Messiah”, joka julkaistiin myös singlenä.

Low Budget (1979) menestyi Yhdysvalloissa paremmin kuin mikään muu yhtyeen studioalbumi. Se ei ole teemalevy, mutta tekstit painottuvat aikansa poliittisiin kysymyksiin, erityisesti lamaan, kuten levyn nimikin enteilee. Sisältö on monipuolista – ehkä turhankin eklektistä – ja rokimpaa kuin keskimääräinen The Kinks, mutta tyylit vaihtuvat biisistä toiseen. Tunnetuin raita lienee bändille epätyypillinen mutta niin toimiva diskojyrä ”(Wish I could fly like) Superman”. Low Budget ei ole yhtyeen merkittävin levy, mutta mielellään sitäkin kuuntelee.

Give the People What They Want (1981) on itselleni merkittävä levy yhden pikkuseikan vuoksi. Frank Blackin ”The Marsist” seiskatuumaisen b-puolella on The Kinks-cover ”Better things”. Tulin tuntemaan biisin Blackin versiona vuonna 1995 (YouTubessa väitetään, että biisi olisi levytetty 1996, mutta sen kirjoittaja on väärässä) ja ihmettelin, miksi se ei ole osa The Kinks-kaanonia. Se kuitenkin päättää tämän levyn. Onko levyssä jotain muuta merkittävää onkin vaikeampi kysymys. Se rokkaa, sisältää vähän kasarisyntikkaa ja Chrissie Hynden vokaaleja. Osa huokuu keskinkertaisuutta. Mutta ”Yo-Yo” on hieno. Mutta siellä on myös bändille epätyypillinen helmi ”Add it up”. Se voisi olla aikansa brittiläistä punkpoppia, mikäli esittäjänä ei olisi The Kinks. Juuri tällaisten löytöjen vuoksi studioalbumeita on kiva kahlata läpi. Kuriositeettina mainittakoon, että ”Destroyer” palaa ”Lolan” teksteihin ja lainaa ”All day and all of the nightin” riffejä.

State of Confusion (1983) sisältää ennestään yhden tutun kappaleen, ”Come dancing”, josta tuli hitti. Se ei kuulu suosikkeihini. Levyn yleisilme on kallellaan hard rockiin ja powerpoppiin, hyvänä esimerkkinä onnistunut avausraita ”State of confusion”. ”Don’t forget to dance” on hyvässä ja pahassa kuin suoraan kahdeksankymmenluvun hittilistoilta. Pidän myös sen päättävästä, letkeästä mutta lievästi melankolisesta kappaleesta ”Long distance”.

Word of Mouth (1984) sisältää Dave Daviesin säveltämän kappaleen ”Living on a thin line”, joka tuli todella tunnetuksi soidessaan Sopranos-sarjassa. Albumi on kokonaisuutena perusrokkia, mikä ei sovi kuvaamaan yhtyeen tunnetuimpia teoksia. Siitä puuttuu useimpien bändin levyjen herkkyys ja popsävellysten nerokkuus. Tasapaksuutensa vuoksi en nosta sitä lähellekään yhtyeen parhaimmistoa. Oma suosikkini on muita koskettavampi ”Summer’s gone”.

Think Visual (1986) jatkaa hyvinkin selkeästi edeltäjänsä linjalla. Ehkä tunnetuin biisi, ”Rock’n’roll cities” on taas Daven tekemä. Minne katosi terä Rayn kynästä? Tai no toisaalta, eihän edeltäjänsä tunnetuin biisi ole paras. Think Visualin biiseistä en viitsisi edes nostaa mitään muiden yli, koska levy on harmillisen tylsä, mutta ehkä jälkipuolen ”Natural gift” ja ”Killing time” ansaitsevat tulla mainituiksi.

UK Jive (1989) on paluu teemalevyihin. Aiheena on moderni brittiläinen elämäntapa, joten mitenkään kovin rajatulla konseptilla ei ole toimittu. Aika eri bändiltä tämä albumi kuulostaa, jos vertaa kultakauteen. Kasarirokki on termi, joka tulee ensimmäisenä mieleen. ”How do I get close to you” on sellaisena oikein toimiva, popimpi raita, samoin kuin rullaava ”What are we doing?”. Tämä ei kuitenkaan lukeudu yhtyeen parhaimmistoon. Jo kolmas heikohko levy putkeen.

Phobia (1993) on viimeisin The Kinks -albumi enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. En pidä sen äänimaailmasta enkä sen väkinäisestä otteesta. En kuuntelisi sitä kotioloissa kovin usein, mutta jotenkin yksittäiset biisit onnistuvat pitämään enimmät kielteiset tuntemukset etäällä. Ei tänne kannata mitään klassikkoja tulla etsimään, mutta sen tiedostaminen muuttaa suhtautumista avoimemmaksi ja myönteisemmäksi: tavallaan tarpeeton levy, jolla on kuitenkin muutamia ihan hyviä sävellyksiä.

Toinen setti The Kinksin levyjä alkoi kiinnostavasti, mutta muuttui 1980-luvun alun jälkeen vähän väkinäiseksi kuunteluksi. Neljä viimeisintä ei innosta, mutta sitä aikaisemmat osoittavat yhtyeen olleen kokeileva ja innovatiivinen yhtye, vaikka koko albumin keston kantavia täysosumia ei kovin montaa enää tullutkaan.

Kokonaisuudessaan kaikkien yhtyeen studioalbumeiden kuuntelu oli onnistunut projekti. Kuulin paljon entuudestaan tuntematonta kiinnostavaa musiikkia yhtyeeltä, jota arvostan kovasti. Tämä rupeama osoitti, että parhaimmillaan upealla yhtyeellä on aallonpohjissakin hienoja hetkiä.

Ei kommentteja: