Amerikkalaiset keksivät ranskalaisen teorian

Yhtenä iltana lueskelin sängyssä myöhään, kun tuli vastaan viite François Cusset’n teokseen French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze & Co. Transformed the Intellectual Life of the United States (2008, alkuteos 2003). Nousin sängystä ja laitoin kirjan tilaukseen. Eikä maksanut paljon.

Cusset’n teoksessa ”ranskalainen teoria” ei tarkoita mitään yhtenäistä ajattelutapaa, vaan se on amerikkalainen keksintö. Se on termi, jota alettiin käyttää aktiivisesti Yhdysvalloissa. Sillä viitataan erilaisiin ajattelijoihin. Kirjan nimessä mainittujen lisäksi erityisesti Baudrillardia ja Lyotardia käsitellään laajahkosti. Amerikkalainen keksintö tarkoittaa myös sitä, että ranskalaiset teoreetikot valjastettiin vastaamaan leimallisesti yhdysvaltalaisiin kysymyksiin 1980- ja 1990-luvuilla – aikana, jolloin kyseiset ajattelijat menettivät merkitystään ja suosiotaan Ranskassa.

Lisäksi amerikkalainen keksintö tarkoittaa Cusset’n mukaan sitä, että kysymys kirjoittamisesta vaihtui kysymykseen lukemisesta. Kysymys kapitalismista vaihtui kysymykseen kulttuuri-identiteetistä. Kysymys mikropolitiikasta muuttui kysymykseksi symbolien konflikteista.

Ilmiön alkupisteenä – jos sellaista voi edes määrittää – pidettäneen vuonna 1966 Johns Hopkins yliopistossa järjestettyä konferenssia, johon osallistuivat muiden muassa Barthes, Derrida ja Lacan. Deleuze ei tullut paikalle, mutta hänen paperinsa luettiin in absentia. Pian jo perustettiin uusia lehtiä, kuten Diacritics, SubStance, Glyph, Semiotext(e) ja Social Text, joka julkaisi Sokalin huijaustekstin vuonna 1996.

Cusset dokumentoi erittäin yksityiskohtaisesti, miten ranskalainen teoria ei ollut vain akateeminen ilmiö, vaan se kytkeytyi vastakulttuuriseen ilmapiiriin niin politiikan kuin taiteen tasoilla. Siksi se on akateemisille lukijoille varsinainen kuriositeettien aarrearkku, jossa kerrotaan vaikkapa siitä, kun Deleuze ja Guattari tapasivat Bob Dylanin ja siitä, miten Baudrillard romutti oman kulttisuosionsa hyökkäämällä sanallisesti New Yorkin taidepiirejä vastaan. Samasta syystä teos on kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Se kuitenkin käy läpi ranskalaisten ajatusten vastaanottoa ja muovaantumista niin yksityiskohtaisesti, että lukijalta vaaditaan aitoa kiinnostusta jälkistrukturalismiin, filosofiaan sekä kirjallisuus- ja kulttuuriteoriaan.

Teos osoittaa, miten merkittävästi Baudrillardin ja Derridan reissailu Yhdysvaltoihin kasvatti heidän suosiotaan verrattuna esimerkiksi jo vuonna 1984 kuolleeseen Foucault’hon ja vain kerran jenkkilässä käyneeseen Deleuzeen. Se näyttää, miten erityisesti Derridasta ja Foucault’sta tuli tekstitulkinnan eksperttejä – aivan muuta, mitä he olivat Ranskassa. Se kertoo, miten Spivakin käännöstyö nosti Derridan dekonstruktion parrasvaloihin, miten ”Yalen koulukunta” muokkasi Derridansa sopivaksi omaan epäpoliittiseen ja kulttuurikonservatiiviseen muottiin ja miten queer-teoria ja postkolonialismi toivat esiin toisenlaisen Derridan.

Yksi keskeinen osa teosta on amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen kiertyminen vähemmistöjen  identiteettipolitiikan ympärille. Tässä ranskalaista teoriaa keksittiin uudelleen, mutta siitä tuli myös alusta, jolla se kukoisti. Tätä käsitellään parin luvun verran. Sen jälkeen esitellään amerikkalaisia superstaroja (Butler, Fish, Jameson, Rorty, Said, Spivak), jotka hyödynsivät ja hyödyntävät omassa työssään ranskalaista teoriaa. Mutta jälleen teos ulottuu laajemmalle pohtiessaan, miten dj:t innostuivat aiheesta ja miten elokuvantekijät ammensivat Baudrillardilta ja kumppaneilta.

Lopputulema Cusset’n käsityksessä on, että vaikka ranskalainen teoria on teoksessa käsitellyssä muodossa amerikkalainen keksintö, se muutti rajusti yhdysvaltalaista intellektuaalista ilmapiiriä monissa konteksteissa. Sen uutuusviehätys hiipui, mutta se ei tarkoittanut tappiota: se rutinoitui ja normalisoitui. Tämän jälkeen tekijä pohtii vähemmän yksityiskohtaisesti, miten ranskalaista teoriaa on keksitty muualla maailmassa sekä luo katsauksen nykytilaan Ranskassa.

French Theory on opettavainen teos, jossa yhdistyy teoreettinen keskustelu ja kulttuurihistoriallinen ote. Sen lukeminen antoi myös mahdollisuuden peilata muistikuvia ja kokemuksia, joita itsellä oli näistä ajatusvirtauksista, kun niihin 1990-luvulla opiskelujen tuoksinassa ensimmäisen kerran tutustui.