POPEDA
– JESSSS!!!! Nonniin. Tässä sitä ollaan. Aikomukseni oli säästää herkkupala
osaan 50, mutta kun ei millään malta. Popeda ei ole tuntematon bändi, vaikka
toki tuoreemmassa tuotannossa on kuuntelematonta materiaalia. Se oli lapsena yksi
suosikeistani, siinä missä Eput ja Juice. Manserock. Popedaa käytiin katsomassa
keikalla useaan kertaan. Siksi tämä rupeama on ainakin alkupuoliskoltaan enemmän
muistelua ja katsomista taakse päin kuin uuteen tutustumista.
Popeda (1978) lähtee liikkeelle
yllättäen akustisesti (”Rock and roll”), mutta sitä seuraa keikkaklassikko
”Mauno soittaa stereoo”. Bändin soitto on aika löysää ja musiikki on
yksinkertaista perusrokkia. Punkista bändissä ei varsinaisesti ollut kyse,
vaikka Wikipedia niin väittääkin. Paitsi jos luokittelu tehdään parin
punkahtavan rallin perusteella (esim. ”Tarkkailuneliö”). Hyvä vertailukohta
bändin luokittelun hankaluudesta onkin Tom Robinson Band, jonka ”2-4-6-8
Motorwayn” Popeda vääntää ”Oodiksi Tom Robinsonille”. Oliko TRB punkkia? Oliko
Popeda? Tässä vaiheessa basisti Ilpo Ainialan rooli oli biisinteossa
merkittävä. Myös kitaristi Arwo Mikkonen rustasi levylle pari rallia. 37 vuotta
ilmestymisensä jälkeen kuunneltuna yhtyeen ensialbumi on korkeintaan lupaava
demo, jos verrataan aikansa parhaimpiin (vaikkapa Ratsiaan) tai bändin
kultakauteen. Ei tappohittejä, keskinkertaisia sävellyksiä. Sanoituksissa ei
ole viljalti nerokkuuksia, jos ei lasketa biisiä ”Pisteritsat”.
Raswaa koneeseen! (1980) on toista
maata. Se taisi olla veljelläni vinyylinä ja muistan kuulleeni useitakin
biisejä livenä jo pienenä. ”Da da” on hieno alku. Levy jatkuu nimibiisillä,
joka on vintage-Popedaa. Tästä tunnistaa bändin eli ilmaisussa on menty kohti
omaleimaisuutta. Liekö syynä se, että kaikissa vähintään osasäveltäjänä on Arwo
Mikkonen, vai se, että tuottajana on Pantse Syrjä. Popedamaisuus on läsnä myös
kiusallisella tavalla, esimerkiksi kappaleessa ”Silmiklasikyy”, joka on
musiikillisesti yksi maailman tylsimmistä kappaleista. Toisaalta esimerkiksi
”Luvattu maa”, ”Palkkasoturiksi Nubiaan” ja ”Nukke” ovat oikeasti aika hienoja
biisejä.
Hullut koirat (1981) jäi jostain syystä
paitsioon silloin kun bändistä lapsena diggailtiin. En edes muista, löytyikö se
nauhoitetulta c-kasetilta, mutta ainakaan sitä ei ollut omassa eikä tuttavien
hyllyssä vinyylinä. Nyt kuunneltuna on todettava, etten tunne kappaleita
ennestään, paitsi asiallisen ”Vankilalaulun”. Yleissoundi on kevyempi ja popimpi
kuin suoraan jytisevällä edeltäjällään. Bändi oli pettynyt ja suurin odotuksin
valmistautunut levy-yhtiö pienensi markkinointibudjetin kuullessaan teoksen.
Kokonaisuus on näin vuoden 2015 näkökulmasta heikko.
Mustat enkelit (1982) on käännös rokkaavaan
suuntaan. Se alkaa tymäkällä rallilla ”Kuulat sekaisin”. Toinen sen tunnettu
biisi on heviballadia lähenevä ”Yö”. Mukana on myös bändille ominaista
huumorirokkia, kuten ”ABCD-Rock” ja ”Hormoonihuulet”. Vinyyli löytyi joskus
hyllystäni, mutta en enää muista, mitä sille tapahtui. Levy on ensimmäinen
Popedan teos, jolla on mukana Costello Hautamäki. Sillä on korkeintaan kaksi klassikkoa,
jotka löytäisivät tiensä yhtyeen kokoelmalle, mikäli minä valikoisin kappaleet:
avausraita, räyhärokki ”Kuulat sekaisin” olisi mukana ehdottomasti ja sinne
saattaisi mahtua myös lapsuusvuosien Popeda-keikoillakin kuultu, rauhallinen ”Mä
unta näin”.
Kaasua (1983) tuli tunnetuksi jo
lapsena. Tosin ostin sen vasta viime vuonna Anttilan alennuksesta parilla
eurolla. Siltä löytyy muutamia onnistumisia. Oikeastaan koko a-puoli: nimiraita
”Kaasua, komisaario Peppone”, suora rokki ”Kiinni jäin”, maltillisemmat
”Soittomatkalla”, ”Armahdus” ja ”Viimeinen mohikaani”. B-puolella on perushölmö
”Silirimpsis hei” ja vauhtirokki ”Liian myöhään”. Tällä levyllä viimeistään
Popeda runttasi itsensä suomalaisten suosioon. Ymmärrettävästi.
Harasoo (1984) tuli ostettua lapsena,
mutta se meni jossain vaihdossa veljelleni. Se on läpikotaisin tuttu levy.
Sillä on kaksi massiivista hittiä, ”Sukset” ja ”Matkalla Alabamaan”, mutta olen
aina pitänyt parista muustakin (esim. ”Aamulla” ja melko absurdi ”Pullaristo
ihmemaassa”). Ehkä syy on lapsuuden kokemuksissa, mutta Popedan huippukohta
osuu ajalle 1983–1987, vaikka sitä ennenkin on onnistuneita hetkiä.
Pohjantähden alla (1985) on albumi,
jolla Costellon kiinnostus hard rockiin ja kitaratilutuksiin tulee esiin
selvemmin kuin koskaan aikaisemmin Popedan levyillä. Costello myös sävelsi 10
kahdestatoista. Tätä kuunneltiin lapsena. ”John Holmes” oli jo silloin härski,
”Kuuma kesä” oli kova juttu ja ”Tää on se yö” -kappaleeseen tehtiin video
kesäleirillä. ”Keskiyön blues”, ”Christina” ja nimibiisi ovat tasavahvaa
tavaraa, jota tarvitaan pitämään tasoa yllä. Kuten muillakin albumeilla, myös
tässä on täytettä: Rollareiden ”Laitimmainen kerta” ja ”Mahdollisesti” ovat
levyn loppupään tarpeettomia minuutteja. Kansi on edelleen kammottava, mutta
Popeda-asteikolla tämä on hyvä levy Costellon obsessioista huolimatta.
Tässä
välissä tuli kokoelma 15gt golden turpo
(1986), jolla on muutama studioalbumeille päätymätön raita. ”Kellot lyö” iski
kovaa pienenä, samoin kuin seiskatuumaiselta kuultu ”Eläinten vallankumous”
Ei oo valoo (1987) kuuluu vielä aikaan,
jolloin kävin katsomassa Popedan omalla keikalla. Kitaristi Arwo Mikkosen
kuoleman jälkeen remmiin tuli Timo ”Törrö” Tapaninen ja koskettimiin Jukkis
Järvinen. Muistan vielä, että vietimme kavereiden kanssa pitkään uusien jäsenten
ja rumpali Kari Holmin kanssa ennen keikkaa, turisten niitä näitä ja potkien
futista. Pate oli kovassa kännissä ennen ja jälkeen keikan, mutta hoiti työnsä
kunniakkaasti. Itse albumi oli asiallinen. Siltä puuttuvat edellisten
massiiviset hitit, mutta se on pullollaan perus-Popedaa. ”Apen ja Riitan
surullinen tarina” on ehkä kaikkein onnistunein raita, ”Bandiittipolkka” ja
”Ranttalitytön tärinät” ovat bändille niin tutun hölmöä rokkia, ”Hullu tarttui
kirveeseen” on laukkakompilla varustettua hard rockia, ”Masuunimestarin musta
maanantai on onnistunut teksti yhdistettynä big band rock’n’rolliin ja
”Maailmankaikkeuden suvijenkka” on yritys potkivaksi hittiralliksi.
Hallelujaa (1988) ilmestyi vain vuosi
edellisestä, mutta minulle ero on valovuosi. Muistaakseni nauhoitin levyn
kasetille, mutta se ei tuntunut miltään. Ilmeisesti murrosikä oli tullut. Tai
sitten olin löytänyt kiinnostavampaa musiikkia. Edelleen olen sitä mieltä, että
Costellon sävelkynä on tyrehtynyt. Sävellykset ovat jopa Popeda-asteikolla
luvattoman heikkoja. Edes Martti Syrjän tekstit eivät pelasta, koska niistä
kuultaa liikaa yritys olla popedamaisen rivo. Jopa biisien nimistä kuultaa
kyllästyneisyys.
Kans’an popeda (1990) oli jo
auttamattoman kaukana kiinnostuksistani. Popedasta oli tullut lähinnä vitsi.
Biisilistaa katsoessani en tunnista ensimmäistäkään. Ei se mitään, sisältöhän
on seestyneen turvallista koko kansan Popedaa ainakin alkumetreillä (”Jäin
täryjyrän alle Pispalassa”, ”Lilli Kuponen”). Tosin meno lässähtää aika
nopeasti ja kokonaisvaikutelma jää laimeaksi.
Svoboda (1992) ilmestyi pari vuotta
myöhemmin ja 18-vuotiaana Popeda oli suuri vitsi. ”Kersantti Karoliina” soi
kaikkialla paitsi siellä missä itse sai valita Pixiesin, Nick Caven, Crampsin,
Sonic Youthin, Dead Kennedysin tai Nirvanan. Levyllä oli muitakin isoja
biisejä, esimerkiksi tylsähkö ihmissuhteessa pettyneen itsesäälinen ryyppylaulu
”Punaista ja makeaa”, melkoisen toimiva Springsteen-pastissi ”Repe ja Lissu” ja
Sensational Alex Harvey Band -koveri Tomahawk Kidistä ”Mää ja tapparan mies”. Jos
Popedan alatyyliset tekstit ovat olleet bändin tavaramerkkinä jo ennen tätä,
viimeistään tässä vaiheessa pakko laulaa palleista ja pilluista vähintään joka
toisessa biisissä alkaa tuntua rasitteelta ja itsensä parodioinnilta. Levy myi
platinaa.
H.Ö.N.Ö (1994) on jo sitä aikaa, etten
ole koskaan kuullut albumia kokonaan. Totta kai oli vaikea välttyä kuulemasta basisti
Markku Petanderin säveltämää ja Pauli Hanhiniemen sanoittamaa hittiä ”Tahdotko
mut tosiaan”. Muistan nähneeni Popedan myös livenä pari vuotta tämän jälkeen
ilmaiskeikalla Turussa. Kyseisen biisin aikana seurailin niitä yleisön pareja,
jotka tosissaan laulelivat sitä toisilleen. Onhan siinä hyvä avauslaini
markka-ajan setelit muistaville: ”Lompakossa Väinö Linna yksinäinen on”. Levyn
avaa toimiva joskin tyhjäpäinen ”hyvän meiningin” menohitti ”Rokkikone”.
Muutenkin sisältöä hallitsevat menorokit, joissa lyriikat ovat yhtyeen omalla
asteikolla piirun verran siivompia. Tämän tulkinnan tosin kumoaa päätösraita
”Erotomania”.
500cc (1997) näki päivänvalon kolmen
vuoden tauon jälkeen. Siinä välissä ilmestyi livelevy. Tätäkään en ole
aikaisemmin kuullut enkä tunnista biisien nimistä kuin lätkäkisojen rallatuksen
”Mannaa mammonaa”. ”Mustameri ja mies” on kuultu aikaisemmin. Se edustaa levyä
hyvin: tuttua Popedaa, mutta ei nouse bändin kuolemattomien joukkoon. Levyn
outolintu on Klamydiasta tutun Vesku Jokisen tekemä ”Minä, sinä ja Mannerheim”,
sillä Vesku myös laulaa biisin. Toinen vastaava on korkeushyppääjä Matti
Viitalan tekemä ”Liian kiltti mies”, jonka teksti eittämättä puhuttelee äijiä.
Vieraissa (1999) on nimensä mukaisesti
toisten tunnetuksi tekemistä kappaleista koostuva teos. Kuten arvata saattaa,
versiot ulkomaisista 60- ja 70-lukujen rokkistandardeista ja muutamasta
kotimaisesta ovat järjestäen melko turhia. Mutta koska viina naurattaa, on
neljästä ryyppylaulusta koostuva ”Alkomedley” luonnollisesti levyn
parhaimmistoa. On jännää, miten suuri
kuilu on näiden puolivillaisten esitysten ja oikeasti toimivan ”Synnyimme
lähtemään” välillä on. Juicen sanoittama versio Springsteenin ”Born to Runista”
on kuulunut vuosia keikkasettiin, mutta se julkaistiin Paten soolosinglellä
vuonna 1986. Myös Paten ja Sielun Veljien yhteissingle ”Meidän äiti imppaa”
(Rollareiden ”Mothers little helper”) on huomattavasti parempi kuin yksikään
koverlevyn virityksistä.
Just! (2001) on entuudestaan täysin
tuntematon teos. Sitä ei ole Spotifyssa, joten en lähde selvittämään sen
kummemmin, mitä levy sisältää. Joka tapauksessa seuraavana vuonna Popeda sai
yhden suurimmista hiteistä, ”Kakskytä centtiä”, jonka on säveltänyt Olli
Lindholm ja sanoittanut Pauli Hanhiniemi. Se julkaistiin singlenä ja tuupattiin
myöhemmin kaikille kokoelmalevyille. Tavallaan ympyrä sulkeutui tämän biisin
myötä: jos lapsena vanhemmat saivat nolostua, kun lapset lauloivat Popedan
rivouksia ääneen, tässä vaiheessa äiti huvitti tai nolostutti lastaan
laulelemalla Popedan hittiä.
Häkää! (2005) alkaa äänittäjänä
kunnostautuneen Jani Viitasen tekemällä kappaleella ”Katsastuslaulu”. Olen
kuunnellut huvittuneena sitä aikaisemminkin kotioloissa ja kertonut muille,
miten nerokkaasta laulusta on kyse. Sävel ja sanat sopivat yhteen
poikkeuksellisen onnistuneesti. Sen ainoa ongelma on, että se on parodia
yhtyeestä itsestään. Samaa on oikeastaan koko levy, vain epäonnistuneempaa
sellaista. Poikkeuksena on ”SA Int”, joka ei ole parodiaa, vaan totinen Suomen
armeijan ylistyslaulu Costellon säälittävällä tekstillä. Avausraitaa lukuun
ottamatta Häkää! on väsyttävä ja
huonotasoinen levy, jossa ”pistoolit paukkuu ja meno on hurjaa”.
Täydelliset miehet (2008) myi kultaa,
mutta en tiedä miksi. Ehkä Jonne Aaronin fanit ostivat sen, koska albumin avaa
hänen tekemänsä ”Elän itselleni”. Se sisältää Junnu Vainion sanoittaman
italoiskelmän ”Piango con me”, ”Onhan päivä vielä huomennakin”. Sitä ei edes
Popeda onnistu täysin tärvelemään. Suosittelen myös muiden versioita, esim. The
Rokes, The Grass Roots, Corizonas ja minulle tärkein The Lords of the New
Church. ”Rio de Janeiro” on tunnelmointi Brasiliasta, jossa loppusointua
haetaan paikallisista juomista: koskaan / caipiroskaa ja trallalallalaa / lisää
lumumbaa.
Voitto (2011) on toistaiseksi viimeisin
Popedan studioalbumi. Kuten niin monet yli 30 vuotta ensilevyn jälkeen tehdyt
teokset, myös Voitto on
keskinkertaisuuden ja turvallisuuden ylistys. Se ei sisällä pahoja ylilyöntejä
eikä keskitason puurtamisesta itsensä ylös kiskovia onnistumisia.
Levyjen
kuuntelu oli aikamoinen survaisu, mutta se oli helpompaa kuin oletin. Niissä on
nostalgiaa enemmän kuin muistinkaan. Myöhäistuotannossaan yhtye on muuttunut
parodiaksi itsestään. Sävellykset ja tekstit ovat kuin tehty miettien,
millainen on stereotyyppinen Popedan kappale. Tällöin bändi voi mennä vain
huonoon suuntaan. Siitä on tullut sammaloitunut kivi.
Parhaat
hetket ovat edelleen riemastuttavia, mutta myöhäistuotantoa kuunnellessa on hyvin
lähellä yliannos tyhjänpulskeaa, hielle ja väljähtäneelle keskikaljalle
tuoksahtavaa maanpuolustusintoa ja yleistä, lopultakin verrattain surullista
äijäkonservatiivisuutta.
Toistaiseksi
viimeiset näkemäni keikat ovat olleet Ruisrockissa (ehkä) 2008, jolloin hittien
kuuntelu helteessä hymyilytti. Vuoden 2013 Provinssirockissa bändin meno oli
sen verran väsynyttä, ettei enää välttämättä tule vääntäydyttyä paikalle edes
festivaaleilla, mikäli tarjolla on edes kohtuullisen mielekästä muuta tekemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti