lauantai 20. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 albumit

Viime vuonna lupasin itselleni, etten tee listaa tälle vuodelle. En ainakaan pitkää. Toisin kävi. Tässä sitä ollaan taas. Jos ei muuta, niin toimikoon se muistilistana tuleville kuunteluille. Ehkä ensi vuonna listaan korkeintaan viisi kotimaista ja ulkomaista.

Vaikka en ostanut suurta määrää vuoden 2014 levyjä, kannatin levyteollisuutta riittävästi. Toistaiseksi olen ostanut laskujeni mukaan 257 levyä kuluneena vuonna. Lukumäärästä puuttuvat noin parikymmentä levyä, jotka sain ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi.

Mukana on mielestäni oikeasti parhaita levyjä sekä niitä, joiden tekijöitä kuuntelen yleisen kiinnostuksen vuoksi. Normaalisti olen jättänyt kotimaiset vähälle huomiolle. Nyt aloitetaan niistä.


Parhaat kotimaiset:

Kivesveto Go Go (Tutti frutti) teki debyyttinsä ja kuuntelin sen kotiin kannettuani kahdeksan kertaa putkeen. Hieno punk-levy ja lyhyt, mutta lyhyen voi aina kuunnella uudestaan. Sain Jukka Nousiaisen (Huonoa seuraa) raakamiksauksen kuunteluun ja ihastuin välittömästi. Keikalta ostin levyn heti kun se ilmestyi. Ansaitusti myös suomalaisten rokkilehtien suosikki. Jukan ja kumppaneiden Räjäyttäjät (Rock’n’Roll painajainen) teki taas hyvä levyn, vaikka varhaisemmista olen pitänyt enemmän. Särkyneiden Me ei olla niin kuin ne muut ei noussut edellisen tasolle, mutta ”Joku hyvä koira” ja erityisesti ”Timo mitä sinä meinaat” ovat genrensä valioita. Nyrkkitappelun (Haluan olla rocktähti…) toinen albumi on valovuoden päässä debyytistä, mutta se on edelleen vuoden parhaita kotimaisia. No Shame (The Last Drop) teki kaksikielisen levyn, jossa suomeksi lauletut biisit uppoavat parhaiten, erityisesti ”Viimeinen kesä”.

Olen usein todennut, että jos hyväksyisin kohdalleni guilty pleasure -tyyppisen kategorisoinnin, Samuli Putro (Taitekohdassa) sopisi sinne. Uudella levyllä on taas muutama hieno teksti ja biisi. Toinen maininnan arvoinen suomirokki on tuttujen Volveran! (s/t), joka sai debyyttinsä vihdoin julkaistua. Osaa biiseistä olen kuunnellut cdr-formaatissa vuosia, vaikka tuskin kuuntelisin bändiä nyt, jos siihen ei liittyisi kaverihistoriaa. Plain Ride (Skeleton Kites) on minulle enemmän livebändi kuin kotikuuntelun arkea, mutta yhtye on tässä noteerattava.

Noitalinna Huraan entisen jäsenen Musta Köksä (Jäinen appelsiini) teki toisen levynsä ja kenties parhaan kotimaisen biisin, ”Pienet kalat”. Lasten hautausmaa (s/t) ei tehnyt kokonaista albumia, mutta pakkohan kiinnostava yhdistelmä Noitalinna Huraata ja Mana Manaa on mainita tässä. ”Kiputyttö” on vuoden parhaita kotimaisia biisejä. Myös Panssarijuna teki vain Estonia-ep:n, mutta rohkea sukellus Estonia-teemaan ja askel pois tutusta tyylistä olivat onnistuneita harppauksia eteenpäin.


Oikeasti parhaat ulkomaiset:

Pixies (Indie Cindy) teki uuden levyn ja minusta se on upea. Se ei ole sama Pixies kuin ensimmäisellä kierroksella, mutta albumi on loistava. Ei muuta sanottavaa. Paitsi että keikkakin oli mahtava. Pixiesin kanssa samaan aikaan Primaverassa soitti The War on Drugs (Lost in the Dream), joka nousi lähes kaikkien kriitikkolistojen kärkipäähän. ”Red Eyes” on yksi vuoden biiseistä ja kuulostaa huumeiselta Springsteeniltä. Raveonettes (Pe’ahi) teki taas erittäin hienon levyn, joka ei ole täynnä hittejä (kuten edellinen). Olen aina suhtautunut myönteisesti Brian Jonestown Massacreen (Revelation), mutta keikka Barcelonassa ja albumin kaksi neronleimausta ”Food for Clouds” ja ”What you isn’t” riittävät nostamaan sen tänne asti. Pink Mountaintops (Get Back) teki iskevän levyn viiden vuoden tauon jälkeen ja ”The Second summer of love” on yksi vuoden rokkibiiseistä.

Jos joku jaksaa lukea pidemmälle, niin tässä on vielä vuoden levyjä kolmessa kategoriassa: vanhat suuret suosikit, uudet tuttavuudet ja vanhat kivat.


Vanhat suuret suosikit:

Bruce Springsteen (High Hopes) teki taas aika mainion levyn ja Tom Morellon läsnäolo kruunaa sen. Idolini Luke Haines (New York in the 70s) sai aikaan hauskan konseptialbumin 70-luvun New Yorkista, mutta se ei yllä neron parhaimmistoon. Suuri suosikkini Afghan Whigs (Do to the Beast) palasi kuvioihin, mutta levy jäi keskinkertaiseksi hienosta sinkkubiisistä ”Algiers” huolimatta. Archie Bronson Outfit (Wild Crush) on edelleen voimissaan, mutta ”We are floatingin” kaltaisia täydellisyyksiä ei syntynyt koko levyllistä. Stephen Malkmus and the Jicks (Wig Out at Jagbags) on miehen ensimmäinen soolo, jota en ole ostanut. Ehkä odottelen alennusmyyntejä, sillä levy tuntuu siltä samalta, vaikka se onkin hienoa musaa lyhyemmillä biiseillä ja kutistetuilla jamiosuuksilla.

Micah P. Hinson (and the Nothing) oli Leedsin vuosina suuri suosikkini. En vielä ostanut levyä. Hieno tämäkin – se ei vain kosketa yhtä voimakkaasti kuin aikaisemmat. Toinen Leedsin vuosien suursuosikki The Felice Brothers (Favorite Waitress) palasi hienosti levytyskantaan, mutta jäi muutaman kuuntelun perusteella hiukan jälkeen aikaisemmista tuotoksista. Ostan todennäköisesti vähän myöhemmin. Suurena Eels-fanina (Mistakes of My Youth) en jaksanut innostua uudesta. Ehkä tapahtui kyllästyminen, sillä en antanut alakuloiselle levylle todellista mahdollisuutta. Yhtä lailla rakastamani Tinariwen (Emmaar) on polkenut paikallaan – tosin laadukkaassa laidassa – jo muutaman albumin ajan.

Reverend Horton Heat (REV) teki taas oikein hyvän levyn, mutta onhan tämä jo kuultu – ei yllätyksiä tällä kerralla. Brian Setzer (Rockabilly Riot) teki asiallisen mutta maestron tasoon nähden puolivillaisen levyn. Hold Steady (Teeth Dreams) otti askeleen parempaan edellisestä flopista, mutta ei noussut takaisin onnistuneimpien levyjensä tasolle. Kitarasankari J Mascis (Tied to a Star) teki taas akustispainoitteisen levyn. Hyvältä kuulostaa edelleen, esimerkiksi ”Every morning”, mutta samalla kysyn itseltäni, kuinka monta näitä tarvitsen. Weezerin Everything Will Be Alright in the End tuli kuunneltua pari kertaa, mutta ei se suuremmin sytyttänyt.


Uudet tuttavuudet:

Eagulls (s/t) Leedsistä osoitti, että brititkin voivat tehdä innostavaa punkkia vuonna 2014 – pari timanttista biisiä ja rajoja rikkovia videoita. Samasta kaupungista tulee myös Hookworms (s/t), jonka äänivalliin suhtaudun ihan myönteisesti, vaikkei se Eagullsin tasolle ylläkään. Flow’n ensikiinnityksiin kuuluva Foxygen (And Star Power) tuli tutuksi jo edellisellä levyllä, mutta vasta tämän vuoden puolella. Uusikin on hienoa psykedeelistä poppia, jota pitää kuunnella lisää kun joutaa. Strand of Oaksin Heal alkaa hienolla rokkibiisillä ”Goshen ’97” ja jatkuu eklektisenä mutta erittäin vahvana. Mick Harveyn ja muiden starojen projekti The Ministry of Wolves (Music from Republic Der Wölfe) teki hienon levyn ja keikan Suomessa. Teatraalista synkistelyä ja tummaa kauneutta, joka toimii myös kotikuuntelussa.

Arc Iris (s/t) on Low Anthemin entisen viulistin folkahtava soololevy, joka saa kuitenkin ikävöimään Low Anthemia. Kun päätin selvittää, mitä on tapahtunut Bodies of Water-yhtyeelle, oivalsin osan bändistä siirtyneen uuteen. Music Go Music (Impressions) säilyttää hitusen vanhasta, mutta on lähinnä Blondieta ja Abbaa sekoittava erikoisuus. Richmond Fontainesta tutun Willy Vlautinin uusi yhtye The Delines (Colfax) naislaulajalla toimi ihan hyvin. Stupidon loppuunmyynnistä kannoin levyn kotiin. The New Mendicantsin Into the Lime sisältää laadukasta indiepoppia ja jonkun helmen (”Sarasota”), kuten lähes kaikki albumit, joilla Teenage Fan Clubin Norman Blake soittaa.

Uncut esitteli thaimaalaisen Khun Narin’s Electric Phin Bandin ja se on tämän vuoden uusi tuttavuus länkkärimaiden ulkopuolelta (viime vuonna Bombino). Hienosti soi psykedelia. Vikesh Kapoorin tyylikäs ja erinomainen folk-levy The Ballad of Willy Robbins julkaistiin jenkeissä jo vuonna 2013, mutta mainitaan se kuitenkin, koska Euroopassa siitä kirjoitettiin vasta vuonna 2014. Ty Segallin suosittelema Meatbodies (s/t) sekoittaa suosittelijansa tavoin onnistuneesti garagepunkkia ja psykedeliaa, mutta jää toki jälkeen genrensä parhaista. Men-yhtyeestä en innostunut, mutta sen kahden hepun Dream Police (Hypnotized) yllätti hyvin myönteisesti rutisevalla mutta melodisella junnausrokillaan.

Future Islands (Singles) oli elävänä viihdyttävä. Se on enemmän kuin hauska ilmiö, vaikka ei ihan täydellisesti oma juttuni olekaan. Niin ikään Primaverassa nähty Real Estate (Atlas) miellytti, muttei räjäyttänyt, vaikka esimerkiksi ”Talking backwards” on täydellinen kitarapophitti. Lisäkuunteluun menee lehtien parhaiden albumeiden listalla hyvin sijoittunut Fallista ja Half Man, Half Biscuitista muistuttava, hiphopiksikin luokiteltu nottinghamilaisduo Sleaford Mods (Divide and Exit), joka laulaa ”You scratch my back / I don’t scratch anything / apart from my nuts” kappaleessa ”A Little ditty”.

Tanskalaisen Iceagen (Plowing into the Fields of Love) nuorisopunk ihastutti (esim. ”The Lord’s favorite”), mutta jäänee kuriositeetiksi. Göteborgin uuspsykedeelinen Goat (Commune) keräsi erittäin ansaittua ihastusta kriitikoilta. Yhden miehen bändistä trioksi kasvaneella Bass Drum of Deathilla (Rip This) on hauska tai hölmö nimi, mutta asiallista, joskin hitusen keskinkertaista garagerokkia veivaavat. Primaveran klubilla suoraa Amerikan punkkia paahtaneen Cloud Nothingsin Here and Nowhere Else ei noussut listallani mainintaa korkeammalle. Sturgill Simpson (Metamodern Sounds in Country Music) kuulostaa siltä, miltä albumin nimi, jos sanan meta laittaa sulkuihin. Hienoa nykyistä peruskantria.

Eteerisiä naisia on musiikkimaailma pullollaan, mutta Weyes Bloodin (The Innocents) omaleimaisuus on eteerisyyden yhdistyminen vahvaan ääneen (esim. ”Hang on”). Paikoin biisit lähenevät liiaksi valtavirtaa. Angel Olsen (Burn Your Fire for No Witness) jäi näkemättä Primaverassa, kun halusin kuulla Ty Segallin klubilla, mutta levy on hyvälaatuista indiefolkkia.


Vanhat kivat:

Flow’ssa hienosti soineen Woodsin With Light and With Love sisältää muutamia upeita kappaleita, erityisesti ”Shining” on yksi vuoden biiseistä ja myös ”Moving to the left” on kaunis: psykedeliamaustettua melodista indiepoppia parhaimmillaan. Olen pitänyt paljon Papercutsin (Life Among the Savages) parin edellisen melodisesta kauneudesta ja uusikin on erittäin mainio (esim. ”New body”). Tänä vuonna aloin toden teolla ystävystyä ennestään etäisesti tuttuun Metronomyyn, jonka Love Letters tuli oikein rahalla ostettua ja keikkakunto katsastettua. Simon Felicen toinen soolo Strangers on kaunista folkkia (esim. ”If you go to LA”), kuten ensimmäinenkin,  mutta en päässyt kunnolla sen sisään. Kriitikkojen listalla loisti poissaolollaan Conor Oberst, jonka Upside Down Mountain on edellisiin verrattuna sisäänpäin kääntynyt mutta ei huono.

Ruotsalaisten sisarusten First Aid Kit (Stay Gold) on sympaattinen ja taidokas kantri-folk -yhtye ja ”My silver lining” on upea biisi. Ariel Pinkin Pom Pom iski heti ja kovemmin kuin mikään hänen aikaisemmista tuotoksistaan. Hyllyssä on muutama loistava Chuck E. Weissin levy ja Red Beans and Weiss on tyylikästä juuripohjaista rutinaa ja esimerkiksi ”Tupelo Joe” ja ”Boston Blackie” ovat hauskoja. Cariboun Our Love jäi toistaiseksi parin kuuntelun varaan, mutta siitä muodostui erittäin myönteinen mielikuva. Long Beachin indiepoppari Avi Buffalon At Best Cuckold tarttui matkaan levykaupasta joulukuussa ja se kasvaa kuuntelun myötä.

Dan Sartain on tuttu yhdistelmä punkkia, garagea ja junakomppia. 27 minuutin Dudesbloodilla mentiin punkimpaan laitaan ja ”Smash the Tesco” on upea biisi. Chrissie Hynde (Stockholm) palasi levytyskantaan. Vaikka koko albumia en toistuvasti kuuntelekaan, ”Dark sunglasses” -kappaleeseen olen ihastunut. Neil Young teki pari levyä: A Letter Homen alkukantaisesta äänityksestä pidän ja toisesta en yhtä paljon. Shovels & Ropen Swimmin’ Time on kelvollista americanaa, mutta en ole vielä päässyt eroon edes edellisestä ja sen koskettavista biiseistä. Beck keräsi kehuja maanläheisellä Morning Phasella – erittäin hyvältä kuulostaa, mutta aina se jättää vähän toivomisen varaa muodostuakseen henkilökohtaiseksi. Allah-Las (Worship the Sun) yllätti myönteisesti debyytillään, josta pidin todella paljon. Nyt tämä 60-luvun Nuggets-retroilu on tuttua eivätkä biisitkään varsinaisesti parantuneet (kuuntele kuitenkin ”Artifact”). Hieno bändi kuitenkin.

Black Lips (Underneath the Rainbow) soitti jättebran keikan Primaverassa ja myös albumi on vahvan tason heiluvaa garagepunkkia. Suosittelen. Wild Beast (Present Tense) tuli nähtyä livenäkin, mutta levyä kuuntelin aika vähän. Olen edelleen vuoden 2009 Two Dancersin lumoissa. Edellinen Sharon van Ettenin (Are We There) levy tuli ostettua, nyt jäi liven ja pinnallisen kuuntelun tasolle. St. Vincentin (s/t) keikan missasin Primaverassa tärkeämpien vuoksi. Levy on kuulostanut onnistuneelta taidonnäytteeltä, mutta Annie Clark on aina jättänyt vähän etäiseksi, paitsi Polyphonic Spreessä.

Kanadan indie-supergroup New Pornographers (Brill Bruisers) on tehnyt parempiakin levyjä, mutta mitään vikaa ei uudessakaan ole. Sama arvio pätee kanadalaiseen indiepoppia soittavaan Starsiin (No One is Lost). Secret Cities (Walk Me Home) teki kolmen vuoden tauon jälkeen levyn, josta tunnistaa ne elementit, joihin aikanaan ihastuin, kun yhtyettä levykaupassa kuulin (esim. ”Paradise”). Kolmannella levyllään Erland and the Carnival (Closing Time) tekee edelleen vahvaa jälkeä. Debyytistä innostuin kovasti, mutta nyt tästäkin on tullut vain hieno bändi muiden joukossa.

EMA eli Erika M. Andersonin edellinen levy tuli ostettua ja vuoden 2014 Future’s Voidia kuunneltua vähemmän, vaikka kyse on kiitosta saaneesta sekoituksesta noisea, kitararokkia ja folkkia. Parin vuoden takaisella Mutt-levyllä innostaneen Cory Brananin tuore The No-Hit Wonder on enemmän alt-kantria ja vähemmän Brucea, mutta tuli sekin katsastettua. Death Vessel (Island Intervals) tarttui Stupidon alennuksesta. Instant-hittejä ei ole (ellei ”Velvet antlers”), mutta kauniisti kokeileva ja eteerinen kantrifolk soi. Toumani Diabate & Sidiki Diabate (s/t), isä ja poika, ajatonta ja tyylikästä Malista, jos koran soitosta tykkää.

Pidän paljon The Gaslight Anthemista (Get Hurt), mutta kuuntelen hyllystä löytyviä kolmea albumia mieluummin: levyllinen kelvollisia biisejä (esim. ”1000 years”), mutta suunnanmuutos ei ollut mieleiseni. Morrissey (World Peace is None of Your Business) jäi niin vähälle kuuntelulle, että lienen kyllästynyt. Trip hop -mies Tricky (Adrian Thaws) hoiti studioon paljon vierailijoita ja teki nautinnollisen levyn. Aina miehen tekemisistä pidän, mutta en koskaan odota niitä. Kukaan ei kaipaa Kurt Cobainin suosikkibändi Vaselinesilta (V for Vaselines) uusia teoksia, mutta skotlantilaisten levy sisälsi yllättävänkin monta tarttuvaa biisiä. Leonard Cohen (Popular Problems) jaksaa edelleen. Vaikka en levyä pahemmin kuunnellut, arvostan artistia ja hänen uraansa melkoisesti.

Super Furry Animalsista ja monista muistakin yhteyksistä tuttu Gruff Rhys (American Interior) teki odotuksiini nähden yllättävän hyvän soolon nimibiisistä lähtien. Thurston Moore (The Best Day) teki normaalin tasoonsa nähden aika tylsän soolon. Tom Petty and the Heartbreakers (Hypnotic Eye) levytti pitkästä aikaa, eikä ollenkaan heikoin tuloksin (esim. ”Fault lines”). Dr John (Ske-Dat-De-Dat) kutsui kylään kaikki tutut ja sai aikaan kelvollista vanhan miehen viihdettä, joten kuuntelen mieluummin parin vuoden takaista, aidosti korkeatasoista Locked Downia. Bob Mould (Beauty & Ruin) teki samaa mitä muutamilla edellisilläkin, sai hyvät arviot, onnistui ujuttamaan mukaan jonkun hyvän biisin (”I Don’t know you anymore”), mutta on valovuosien päässä entisen bändikaverinsa Grant Hartin viimeisimmästä soolosta.

Toronton punkkarit Fucked Up (Glass Boys) julkaisivat kelvollisen seuraajan vuoden 2011 miniklassikolleen. Parquet Courtsin edellistä pyöritin paljon ja Sunbathing Animal jäi vähemmälle huomiolle, mutta se sisältää ilmavaa ja toimivaa (post)punkkia jostain Fallin ja Pavementin välimaastosta. Jenny Lewis (Voyager) palasi levytyskantaan soolona. Tuloksena on tuttua kantripohjaista indietä, joka ei tällä kerralla mullistanut maailmaa tai edes minua. Hiss Golden Messengerin Lateness of Dancers on niitä tasaisen vahvoja folkista ja kantrista ammentavia alakuloisen kauniita teoksia, joita ilmestyy useita joka vuosi. Peaking Lights on tehnyt erinomaisia ja ihan kivoja levyjä. Cosmic Logicin elektropop on lyhyellä kuuntelulla lähempänä jälkimmäistä, vaikka ”Little lightin” ja ”Eyes to sean” kaltaiset biisit muistuttavat paremmasta. Amerikkalaisen John Fullbrightin Songs jatkaa tutulla rauhallisella ja alakuloisella, mutta kauniilla linjalla.

Vaikka Lykke Li on ollut lähes yhdentekevä, kuuntelin uuden I Never Learnin ja mielistyin siihen, erityisesti biiseihin ”Love me like I’m not made of stone” ja ”No rest for the wicked”. Kovin merkittävä hahmo minulle ei ole myöskään Damon Albarn (Everyday Robots), joka teki hienon soololevyn. Sama pätee Vashti Bunyaniin (Heartleap). Ryan Adams (s/t) ei ole koskaan kunnolla auennut, mutta pyrin aina kuuntelemaan uuden levyn. ”Gimme something good” nousi heti suosikkibiisikseni. Johnny Marrin soolot eivät ole kiireellisten listalla, mutta Playland on aivan kelvollinen tuotos. Jack Whiten Lazaretton kuuntelin pari kertaa, mutta en jaksa innostua hänen soolotuotannostaan. Joan as a Police Woman on ollut totaalisen yhdentekevä, mutta The Classic on aikaisempia monipuolisempi ja sisältää mielestäni artistin parhaan kappaleen, ”Holy city”.

Spoon (They Want My Soul) tutustutti uudet biisinsä jo keikalla ja teki melko hienon levyn, mutta edelleen minulle jää mysteeriksi tasavahvan indiebändin kulttimaine. Swans (To Be Kind) jatkaa vahvalla linjalla, mutta pidän sitä ensisijaisesti livebändinä. Blonde Redheadin minimalistinen Barragán jäi jokseenkin etäiseksi paria heti iskevää biisiä lukuun ottamatta. Deerhoof (La isla bonita) teki tutusti surisevan indielevyn, johon ehdin tutustua vain pikaisesti. Ei mullista maailmaa, mutta kuunnellaan lisää kun keritään. Mark Kozelekin Sun Kil Moon (Benji) noteerattiin lehdissä korkealle. Ehkä parempi kuin moni muu hänen albumeistaan, mutta itselleni on tullut väsymys miehen tekemisten seuraamisessa. Sama väsymys pätee Mark Lanegan Bandiin, jonka Phantom Radio ei ole huono muttei hänen parhaansa. Huippuarviot saaneen Manic Street Preachersin Futurology oli korvaani vetinen ja keskinkertainen kuin ruotsalainen mellan öl. Mogwai (Rave Tapes) levytti ja oikeastaan uudistui (esim. mainio ”Remurdered”), mutta senkin diggailussa on nyt suvantovaihe. Yritän ehkä ensi vuonna uudestaan ajan kanssa. The Smashing Pumpkins (Monuments to an Elegy) teki paluun – ei hassumpaa, ei tosiaankaan hassumpaa, kevyesti parasta sitten Adoren, vaikka pärjäisin ilmankin.

Green on Redistä tutun Chuck Prophetin (Night Surfer) tasavahvat levyt pitää aina kuunnella ja mainita. Olen myös tavannut kuunnella Boo Radleysissa laulaneen Martin Carrin (The Breaks) soolot, jotka ovat olleet mieluisia nousematta vuosien terävimpään kärkeen. Dylanin tavoin sähköistyneen Pete Molinarin Theosophy jätti verrattain kylmäksi, kun albumilta puuttuivat alamittaiselle muusikolle tyypilliset erinomaiset biisit, mutta miehen tekemisiä seurailen edelleen. Damien Juradon (Brothers and Sisters of the Eternal Son) jäi lähes täysin kuuntelematta. No, on jotain josta aloittaa ensi vuonna, vaikka pikakuuntelun ensivaikutelma on pettymys. Heviä ei näillä listoilla yleensä ole, mutta islantilainen Solstafir (Ótta) sekoittaa siihen post-rokkia ja soi kotona silloin tällöin. Vaikka Dave & Phil Alvinin (Common Ground) Big Bill Broonzy -kovereista koostuva teos ei ole maailman tärkein, piti erittäin toimivaa levyä kuunnella erikseen vuosia touhunneiden veljesten paluun kunniaksi.

Brittipopin nykyisistä seurailen esimerkiksi etelän The Kooksia (Listen), joka on ajautunut kauaksi alkuaikojen tyylistään maustaen soulilla, r&b:llä ja muilla briteille huonosti sopivilla tyyleillä, ja pohjoisen The Courteenersia (Concrete Love), jolle kävi muutamasta hyvästä biisistä huolimatta hieman samoin: askel pois nuorten opiskelijoiden kuuntelemasta popista kohti kypsän aikuisuuden keskinkertaisuutta. Hoppari-brittipoppari Jamie T (Carry on the Crudge) teki pitkästä aikaa levyn, joka noteerattiin Briteissä, mutta itse tutustuin uusia suuntia etsivän artistin oikein asialliseen tuotokseen vasta joulukuussa.


Jäi kuulematta:

Ty Segall (Manipulator) teki uuden levyn, mutta en ole kuullut. Sen sijaan kaksi keikkaa Barcelonassa jättivät syvän jäljen. Vanhoilla päivillä uuteen lentoon lähteneen Robert Plantin Lullabies… jäi myös toistaiseksi kuuntelematta. Samoin kävi Thom Yorkelle (Tomorrow’s Modern Boxes) ja Einstürzende Neubautenille (Lament).

Ei kommentteja: