keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Studioalbumit osa 44: Love and Rockets

Tässä sarjassa olen kuunnellut brittiläisen goottigenren legendan Bauhausin tuotannon (osa 7). Love and Rockets syntyi Bauhausista, kun otetaan pois jälkimmäisen laulaja Peter Murphy. Yhtyeen nimi, joka otettiin sarjakuvasta, on ollut tuttu pitkään, mutta sen musiikki ei. Olen kuullut satunnaisia kappaleita, mutta en ole perehtynyt yhtyeeseen edes alkeiden verran.

Sitten tein heräteostoksen. Levykaupasta tarttui mukaan yhtyeen kokoelma Sorted!. Kuuntelin sen muutaman kerran ja totesin, että nyt on vihdoin aika tutustua myös studioalbumeihin.

Seventh Dream of Teenage Heaven (1985) sisältää vain seitsemän kappaletta, mutta niiden keskimitta on reippaasti yli viisi minuuttia. Musiikillisesti siitä tunnistaa Bauhausin, mutta ajalleen ominaisesti siihen sekoitettiin pehmeitä popsävyjä. Se on kuin The Jesus and Mary Chainin hidastempoinen tuotanto ilman särökitaraa (á la Darklands). Levyltä puuttuvat yksittäiset mestariteokset, mutta tasaisen kova taso säilyy läpi teoksen. Mukana on myös Temptations-laina ”Ball of confusion”.

Express (1986) sisältää biisin ”Kundalini express”, joka myös aloittaa yllä mainitsemani kokoelmalevyn. Mukana on suoraa ja kontekstiinsa nähden iloista popmusiikkia, kuten ”All in my mind”, josta löytyy myös akustinen versio. Ensilevystä tunnisti vielä Bauhausin, mutta tästä sitä ei ihan suoraan tule mieleen. Todella erikoinen seikka on, ettei bändin kenties parasta biisiä, ”Holiday on the moon”, löydy alkuperäiseltä vinyylijulkaisulta, vaan se jäi singlen b-puoleksi. Hieman päälle kuusiminuuttinen goottipopin taidonnäyte otettiin mukaan vain cd:lle. Joku muukin ihastui kappaleeseen, koska mm. Tool-yhtyeestä tuttu James Maynard Keenan koveroi sen Puscifer-projektissaan. Remasteroidun uusintapainoksen bonuksissa on myös Pink Floyd -laina ”Lucifer Sam”.

Earth, Sun, Moon (1987) -levyn ilmeinen hitti oli ”No new tale to tell”, vaikka itse pidän vielä enemmän sitä seuraavasta matalamman profiilin tyylinäytteestä ”Here on earth”. Avausraita ”Mirror people” on turvallisen laadukasta poppia goottitwistillä ja hidastempoinen ”Everybody wants to go to heaven” kuuluu kasaripopin tyylikkääseen laitaan. Muutamia täytepaloja sisältävä albumi ei ole klassikko, mutta täysin kelvollinen teos.

Love and Rockets (1989) sisältää bändin suurimman hitin. ”So alive” julkaistiin singlenä ja se meni Billboardin Hot 100 -listan kolmanneksi. Se onkin hienon pidättyväinen poplaulu. ”No big deal” on puolestaan rutisevaa jumitusta, mutta yhtä lailla onnistunut raita, kuten kirskuvasti rokkaava ”Motorcycle”. Lopusta nousee myönteisesti esiin vielä hupsusti nimetty ”Rock and Roll Babylon”. Albumin soundi on sähköisempi kuin edeltäjällään, joka oli popimpaa ja folkimpaa.

Hot Trip to Heaven (1994) ilmestyi vasta viisi vuotta edeltäjänsä jälkeen. Tässä välissä bändin biisintekijät Daniel Ash ja David J päättivät tehdä soololevyjä, juuri kun oltiin päästy menestyksen makuun. Se ei ollut ainoa kaupallista itsemurhaa tavoitteleva ele. Levyn äänimaisemasta tulee etäisesti mieleen ambient-musiikki, yleissävy on elektronisempi ja alkuun on lykätty yli 14 minuuttia kestävä raita. Se, mikä myöhemmin toimi kohtuullisesti Stone Rosesilla, ei toiminut Love and Rocketsilla. Itse musiikki ei kuitenkaan ole läpeensä huonoa, esimerkiksi ”Be the revolution” on mainio, ja se kai on pääasia, ainakin kaksikymmentä vuotta albumin ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen parhaimmistoon se ei henkilökohtaisessa listauksessani kuulu. Kuvaavaa on, ettei levyn raidoista yksikään päätynyt alussa mainitulle kokoelmalle.

Sweet F.A. (1996) oli paluu hieman suorempaan ja popimpaan ilmaisuun. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen köyhän miehen The Jesus and Mary Chain, lopuksi vähän väljähtänyt kokonaiskuva. Kappaleen ”Natacha” sävelsi belgialainen arabilaulaja Natacha Atlas, jonka oma materiaali on suositeltavaa kuunneltavaa. Love and Rocketsilla on parempaakin materiaalia kuin tämä albumi.

Lift (1998) on viimeisin Love and Rocketsin levy. Sitä ei löydy Spotifysta, mutta se on kokonaan YouTubessa. Yleissoundi lähenee valtavirtaa futupop-mausteilla, mutta mukana on pehmoilun lisäksi myös elektronista säksätystä. Paljon. Eikä se ole hassumpaa, mutta en ymmärrä, miksi bändi lähti tähän suuntaan. Pakasta nousee myönteisesti esiin ”Ghosts of the multiple feature”, josta tulee etäisesti mieleen Bristolin trip hop -skene. Sorted!-kokoelmalle on valittu ”Holy fool”, joka on asiallista poppia, mutta ei sykähdyttävää.

Näin on kahlattu läpi taas yhden ennestään vähälle kuuntelulle jääneen yhtyeen levyt. Kokoelman ostaminen ei kaduta yhtään. Se on ansiokas paketti, joka näyttäisi riittävän pidemmäksi aikaa. Siksi tasapaksulta Love and Rocketsin studioalbumit kuulostavat. Yhtyeen huippuhetket ovat 1980-luvulla, jolloin se julkaisi neljä asiallista albumia. Se yritti uusiutua kerta toisensa jälkeen unohtamatta bändin lähtökohtia. Ne eivät kuitenkaan tuottaneet merkittäviä onnistumisia 1990-luvulla. Yhtyeen tarinaa sävyttävät niin levy-yhtiön konkurssi kuin potkut, joiden jälkeen sävellettiin d-mollissa (”Shelf life”). Silti bändi jätti riittävästi materiaalia, jonka vuoksi tekijät voivat olla ylpeitä sen saavutuksista.

Ei kommentteja: