Yksilöllinen uskonto – porvariston opiaatti?

Vain pieni osa uskontotieteilijöistä on kirjoittanut kapitalismista. Tuore lisä tähän joukkoon on Craig Martinin kirja Capitalizing Religion: Ideology and the Opiate of the Bourgeoisie (Bloomsbury 2014).

Teoksen perusidea on, että tietynlainen uskonto (ja henkisyys) on liberaalin, konsumeristisen keskiluokan näköistä ja siten yleisemmin kapitalismin palveluksessa. Tällaiselle porvariston opiaatille ei sovi yhteiskuntakritiikki. Sille sopii erojen korostaminen, mutta vain niin, etteivät erot ole ristiriidassa kapitalistisen kulutuskulttuurin kanssa.

Martinin lähtökohtana on Durkheimin yhteiskuntateorian suodattaminen siihen malliin, jossa yhteiskunta määrää yksilön valinnoista. Tästä hän pääsee kritisoimaan uskontososiologeja, jotka pitävät yksilöllistynyttä uskontoa ja valinnan vapautta nykypäivän uskonnollisuutta ja henkisyyttä kuvaavana käsityksenä. Näihin käsityksiin sisältyy yleensä jaottelu, jonka mukaan yksilöllinen henkisyys tai uskonto on hyvä asia ja institutionaalinen uskonto on paha asia. Tämän jaottelun taustalla on Martinin mukaan vaikutusvaltaisen William Jamesin uskontoa koskevat käsitykset. Martin jopa kutsuu Jamesin uskontoteoriaa ”kenties keinotekoisimmaksi mahdolliseksi uskontoteoriaksi”.

Empiirisenä aineistona on populaarit teokset, jotka käsittelevät uskontoa ja henkisyyttä sekä tarjoavat lukijoille elämänhallinnallisia ohjeita. Näitä ovat esimerkiksi Echart Tollen The Power of Now, joka lienee tunnetuin. Martin esittää esimerkkiteosten avulla, että niiden ideologinen viesti korostaa mukautumista vallitseviin olosuhteisiin, vetäytymistä yhteiskuntakritiikistä ja kulutuskulttuurin edistämistä.

Periaatteessa suhtaudun erittäin myönteisesti Martinin työhön. Tästä teoksesta voi sanoa jotain kriittistäkin – ja suurimmasta osasta olen keskustellut itse tekijän kanssa jo ennen kirjan ilmestymistä, kun tapasin hänet Uppsalassa viime keväänä.

Ensinnäkin, näkökulma on ehkä turhankin lähellä Jeremy Carretten ja Richard Kingin vuonna 2005 julkaistua teosta Selling Spirituality. Martin myöntää tämän avoimesti, mutta ei käsittele Carretten ja Kingin teokseen kohdennettua kritiikkiä, joka olisi voinut pakottaa myös Martinin pohtimaan joitakin asioita perusteellisemmin.

Toiseksi, Martin kertoo vain vähän siitä, miten analysoidut teokset on valittu. Hän toteaa, että ne on saatavilla peruskaupoista, esimerkiksi Barnes & Noblesista. (Tämä ei kerro paljoakaan eurooppalaisille lukijoille, ja toimii siten esimerkkinä Martinin vaikeuksista astua amerikkalaisen lukijahorisontin ulkopuolelle – asia, joka on selvä myös hänen edellisessä teoksessaan.) Mutta miten teokset ovat löytyneet ja valikoituneet, miten suosittuja ne ovat, miten ne on otettu vastaan – näistä ei lukijalle kerrota juuri mitään.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, Martin tyytyy analysoimaan tekstiä ikään kuin relevantit ideologiset vaikutukset ja kytkökset löytyisivät riittävästi siitä. Tätä ongelmaa kutsutaan lähestymistavaksi, jossa luetaan ideologia ”off the surface”. Tällä lähestymistavalla on selvät rajoitteensa, mutta Martin ei luo rajoja oman analyysinsa kattavuudelle.

Neljänneksi, teoksessa viljellään ideologian ja ideologiakritiikin käsitteitä. Tämä ei ole itsessään ongelma, mutta käsitevalikoimalle voidaan esittää kriittisiä kysymyksiä. Vaikka Martin tietää ideologian käsitteen ongelmista, hän käyttää käsitettä. Hänen perustelunsa eivät ole täysin vakuuttavia siksi, että hän voisi yhtä hyvin käyttää diskurssin käsitettä. Juttelin tästä hänen kanssaan, mutta hän totesi, että haluaa korostaa ideologian käsitteellä lähinnä sitä, että tietyt yhteiskunnalliset suhteet tulevat mystifioiduiksi ja naturalisoiduiksi.

Viidenneksi, itse en ole täysin vakuuttunut siitä, onko kapitalismi tosiaan tällainen toimija, joka determinoi sitä, mitä kutsutaan yksilölliseksi uskonnoksi ja henkisyydeksi. Yhdessä kohdassa Martin toteaa väljemmin, ettei kapitalismi ehkä ole determinoiva, mutta kuitenkin tällaisen uskonnollisuuden tai henkisyyden mahdollisuusehto. Tähän liittyen olisin kaivannut kapitalismin historiallistamista. Onko se aina ollut sellaista, mikä hyödyntää teoksessa analysoituja diskursseja samalla tavalla?

Kuudenneksi, olisin kaivannut yksityiskohtaisempaa yhteiskunnallista kontekstualisointia – esimerkiksi perusteellista selvitystä siitä, miten Martinin kirjoista löytämä ”uusi protestanttinen työetiikka” on jo teoretisoitu ilmiö, joka läpäisee yhteiskunnan eikä rajoitu teoksessa käsiteltyyn kirjagenreen. Teoksen argumentti ei vaadi tätä, mutta tämän käsittelyllä se olisi saanut lisää vakuuttavuutta.

Seitsemänneksi, kun korostetaan, miten uskonnollisuus tai henkisyys on kapitalismin ideologinen tuki, olisi kiinnostavaa tietää, onko tekijän mielestä mikään uskonnollisuuden tai henkisyyden muoto antikapitalistista ja jos on, millä tavalla ja millä ehdoilla. Esimerkiksi Paul Heelas on korostanut, että henkisyyden harjoittajat ovat arvoiltaan kevyesti vasemmalla, Gordon Lynch on kirjoittanut progressiivisesta henkisyydestä ja myös Carrette & King korostavat, että heidän analysoimansa kapitalistinen henkisyys on vain yksi ulottuvuus laajemmalla henkisyyden kentällä.

Näistä kommenteista huolimatta pidän teosta erittäin tärkeänä kriittisenä analyysina. Listasta tuli pitkä, mutta ne ovat vain pieniä pohdintoja siitä, miten teoksesta olisi saanut vielä paremman. Se tosin olisi tarkoittanut lisäsivuja. Nyt se on varsin kompakti, juuri alle 180-sivuinen paketti.

Teoksessa on tekijälleen myös lukijaa koskettava henkilökohtainen tarina. Martinin edesmennyt isä oli ihminen, joka luotti elämänhallinnallisten kirjojen sanomaan ja sisäisti yksilökeskeisen ”porvariston opiaatin”, jossa yksilön valinnat selittävät niin menestyksen kuin epäonnistumiset. Pojan viesti on, että isän sosiaalisen liikkuvuuden ylös ja myöhemmin alas aiheuttivat rakenteelliset muutokset.