lauantai 7. kesäkuuta 2014

Primavera Sound 2014, toinen päivä

Jos ensimmäisenä päivänä oli kiire alueelle, toisena päivänä täytyi jättää väliin jo neljältä aloittanut Julia Holter. Voiton vei hitaampi aamu ja kolmen ruokalajin ateria kasvisravintolassa. Paikan päälle ehdin vasta reilusti kuuden jälkeen. Sitten oli edessä ensimmäiset valinnat.

Puoli seitsemältä aloitti John Grant. Kymmenen minuuttia sen jälkeen aloitti Drive-by Truckers. Suunnitelma oli selvä: Grant soittaa kaukana, joten parempi katsoa hetken Drive-by Truckersia ja siirtyä siitä auditorioon. Luonnonvoimat sotkivat suunnitelman. Voimakas sade alkoi heti alueelle päästyä. Pyörsin suoraan auditorioon odottamaan keikkaa. Siellä Nick Caven oikeana aivopuoliskona tunnetuksi tullut Mick Harvey soitti Serge Gainsbourgin kappaleita. Harveyn näin Turussa pari vuotta sitten, mutta se oli omista biiseistä koostunut esiintyminen. Nyt oli luvassa Sergeä, jonka kappaleita Harvey on levyttänyt kaksi albumillista. Jousisektiolla varustetun kokoonpanon keikka oli hieno rauhoittumishetki ennen ulkoilmaan astumista. Kohokohtia olivat esimerkiksi Harley Davidson, The Ticket Puncher, Comic Strip ja ehdoton huippu Initials B.B. Söteemiä he eivät soittaneet, mutta vähän laulelivat vitsaillen sinne suuntaan. Ainoa harmittava seikka oli se, ettei keikalla kuultu yhtä suosikkiani, Who is ”In” Who is ”Out”.
http://www.youtube.com/watch?v=P4HNPUDG8zs Primaverasta ja muuten maistiaisia:

Auditoriosta suuntasin vippialueelle, josta ehdin kuunnella hetken ajan Loop-yhtyettä. Se ei ole kovin tunnettu, mutta Suomessa sen voi esitellä toteamalla, että se on yksi Circlen esikuvista. Se soittaa biiseissään yhtä tai kahta riffiä junnaavasti ja toisteisesti. Jotkut tällaiset yhtyeet saavat sen toimimaan ja Loop on yksi niistä. Sade oli onneksi lakannut.

Heti perään aloitti viereisellä lavalla Dr John. 73-vuotias artisti teki yhden vuoden 2012 parhaista levyistä ja siksi odotin keikkaa. Alkuun kuultiin viimeisimmän levyn avausraita Locked down ja perään albumin ehdoton kohokohta Revolution. Välillä ote oli sen verran rauhallista, että tajusi olevansa ikäihmisen keikalla. Hienoa oli kuitenkin nähdä Dr John ensimmäisen ja mahdollisesti ainoan kerran elämässä. Vetopasuunaa soittanut nainen varasti shown.

Sharon van Etten aloitti viereisellä lavalla, joten oli luontevaa hakea juoma ja seurata keikkaa. The Nationalin suojeluksessa maineeseen nousseen nuoren naisen soundi oli kirkas ja selkeä, mutta oletettavasti artisti olisi kuulostanut vielä paremmalta, jos olisin ehtinyt tutustua uuteen levyyn ennen keikkaa. Joka tapauksessa Sharon van Etten oli tasaisen vahva, mutta se piti jättää kesken nopean empanadatankkauksen ja muiden artistien vuoksi.

Slowdive oli pahasti päällekkäin Sharonin kanssa. Koska olin jo Dr Johnin jäljiltä Sharonin lavan vieressä, päätin aloittaa sieltä ja siirtyä hyvissä ajoin uudelleen kasattuun shoegazingin b-luokkaan kuuluvalle Slowdivelle. Tässä vaiheessa Pixiesin keikka alkoi jännittää, joten kuuntelin Slowdiven pääosin päälavan vippialueelta olutta siemaillen. Yhtye kuulosti upealta. Jos vertaa esimerkiksi shoegazingin kuningasluokan My Bloody Valentinen Flow-keikkaan, niin paljon mieluummin kuuntelen Slowdivea elävänä. Se oli kuulas, selkeä ja ilmava. Tämän vuoden Flow-osallistujille vahva suositus. http://www.youtube.com/watch?v=b1tUEaJoJWo

Pixies oli odotettu esiintyjä. En koskaan vaivautunut reunion-kiertueille, mutta nyt tuli tilaisuus nähdä maailman paras bändi elävänä, joten kyllä se vähän jännitti. Kokemusta on vaikea verrata muihin esiintyjiin, koska en osaa arvioida sitä normaalilla tavalla, joten tyydytään faktoihin. Bändi soitti puolitoista tuntia ja setin koostumus oli seuraava: Pilgrimiltä 5, Surfer Rosalta 4, Doolittleltä 9, Bossanovalta ja Trompelta 1 per albumi ja uudelta 5 biisiä. Ei välispiikkejä. Soundit olisivat voineet olla paremmat ainakin näin läheltä kuunneltuna. Bändi vaikutti tyytyväiseltä. Oli mahtavaa katsoa bändi läheltä.

Pixiesin tunnelmista ei päässyt rauhassa pois, koska toisella lavalla aloitti The National. Pikareissu vessaan, tiskille ja sitten vippilipun oikeuttamaan ”palkoon” lavan eteen katsomaan toista mahtavaa keikkaa. Piti laskea kolmeen, jotta pystyi keskittymään uuteen esiintyjään. Laulaja Matt Berningerin kiukuttelu ja muu touhuilu lähes varasti shown itse biiseiltä. Myös muun bändin reaktiot – olivat sitten spontaaneja tai suunniteltuja – toivat lisämausteen kokonaisuudessaan hienoon keikkaan. Eikä bändin Pixies-hehkutukset tuntuneet tässä tilanteessa mitenkään vääräaikaisilta. Vierailijoina lavalla kävivät esimerkiksi Justin Vernon (Bon Iver) ja The Walkmenin Paul Maroon. Erikoinen piirre oli se, että läheltä lavalle katsottuna värikylläisyys oli välillä liikaa, mutta screeniltä kaikki näytti paremmalta. Tämä oli kolmas kerta livenä, mutta en osaa laittaa kaikkia keskenään erilaisia ja mainioita keikkoja järjestykseen.
http://www.youtube.com/watch?v=E0tj6QYpZrw (kahden minuutin kohdalla alkaa tapahtua)

Kun kolme tuntia sujahtaa Pixiesin ja Nationalin parissa, ei kovin helpolla enää pääse innostumaan seuraavasta esiintyjästä. Toisella päälavalla aloitti !!! (chk chk chk), jonka post-punkista vaikutteita hakeva diskoilu puolusti paikkaansa, muttei sytyttänyt. Pääasiassa mieleen jäivät laulajan siniset shortsit ja edestakainen poukkoilu. Yhtye sai kokoon hyvät bileet, mutta tässä vaiheessa ne olivat vähän liikaa minulle.

Päätin jättää huutomerkit ja siirtyä festivaalialueen toiseen äärilaitaan. Siellä esiintyi Napalm Deathista ja Godfleshista tunnettu Jesu. Matalataajuista doom-henkistä post-rokkia esittävä artisti oli jonkinlainen antikliimaksi, mutta sellaisena lähes täydellinen. Kaksi jamppaa kitaran, basson ja nappuloiden kanssa lähtivät Birminghamista Barcelonaan soittamaan keskellä yötä yhdenlaista epämusiikkia. Taustakankaan tapahtumat olivat niin kliseisiä kuin on mahdollista: rakettien ampumista, tehtaita, räjähdyksiä ja kammottavien brittiläisten vuokrakerrostalojen purkamista. Harvoin antikliimaksi on niin tarpeen kuin se oli tässä tilanteessa. Valitettavasti en kuullut edes Jesun hienoa versiota Rocky Horror Picture Show’n kappaleesta Don’t dream it.

Jesun jälkeen tuli käveltyä lavalle, jossa bilevastaavana oli Jagwar Ma, australialainen konemusiikkia esittävä yhtye. Tässä vaiheessa alkoi iskeä väsymys ja vilu, joten lähtökohdat keikalle eivät olleet parhaat mahdolliset. Toisessa tilanteessa suhtautumiseni voisi olla toisenlaista. Vaihtoehtoisesti olisi voinut käydä katsomassa Factory Floorin, mutta kun se ei ole levyltä sytyttänyt, niin valitsin summamutikassa Jagwar Man.

Päivän missauksiin kuului The War on Drugs, joka soitti päällekkäin Pixiesin kanssa. Myös diggaamani Lee Ranaldo and the Dust jäi näkemättä, koska soittoaika oli liian lähellä Pixiesiä. Kaksi kertaa näkemäni Wedding Present soitti samaan aikaan Mick Harveyn kanssa. Julia Holterin soittoaika oli liian aikainen. John Grant sekä Drive-by Truckers menivät päällekkäin sateen ja Mick Harveyn kanssa. Haimin sijaan katsoin Dr Johnin. Deafheaven, indieversio death metallista, soitti The Nationalin kanssa samaan aikaan, kuten myös hidastempoista, varhaista grungea soittanut kulttibändi Slint.


Barcelonan yö oli sen verran kylmä ja tuulinen, että kuuden jälkeen oli mukavaa huomata olevansa taas majapaikassa.

Kolmannesta päivästä kirjoitan myöhemmin.

Ei kommentteja: