”Se on isä!”

Ankea lapsuus ja vaikea isäsuhde – siinäkö selitys, miksi ihmisistä tulee ateisteja? Suunnilleen näin voidaan tiivistää Paul C. Vitzin näkemys teoksessa Faith of the Fatherless: The Psychology of Atheism. Se ilmestyi vuonna 1999, mutta vuonna 2013 julkaistiin uudistettu laitos, jossa on mukana uuden esipuheen lisäksi esimerkiksi lyhyt uusateismia käsittelevä osio.

Teoksessa kehitetään psykologista teoriaa ateismista. Sen mukaan varhainen isän menetys tai huono isäsuhde on ateisteilla toistuva – joskaan ei välttämätön – piirre. Vitz ankkuroi lähestymistapansa Freudiin. Jos yhdessä freudilaisessa tulkinnassa uskonnollisuuden alkuperänä on isänmurha ja sen katuminen, joka johtaa isän tahdon sisäistämiseen ja projisoimiseen Jumalaan, Vitzin mukaan kapina isää vastaan on ateismin alku.

Vitz ei argumentoi tilastoilla vaan esimerkeillä. Hän tarkastelee tunnettujen ateistien elämäkertoja ja vertaa niitä ”kontrolliryhmään”, saman aikakauden teisteihin.

Se lähtökohta, että tarkastellaan tunnettujen ateistien isäsuhteita ja pohditaan, millainen vaikutus niillä on katsomuksellisiin käsityksiin, on sinänsä kiinnostava. Yritys esittää tämän pohjalta yleinen teoria ateismista ja uskonnonvastaisuudesta venyttää uskottavuuden rajoja. Vitz toteaa kirjan lopussa, että ateismia tuottavat muutkin tekijät biologisista kulttuurisiin, mutta hän on keskittynyt yhteen mielestänsä keskeiseen.

Vitz ei perustele, miten käsiteltävät henkilöt ovat valikoituneet. Lista on pitkä ja melko relevantti painottuen 1700-luvulta 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle, mutta siitä puuttuvat esimerkiksi ateismiansa julistanut Markiisi de Sade ja Charles Darwin, joka kiisti olevansa ateisti mutta täyttää Vitzin käyttämän analyyttisen määritelmän.

Käsittely on paikoin anekdoottimaista. Jos ateistin elämästä ei löydy varhaista isän kuolemaa, sieltä löytyy ”heikko” isä, joka tulee todistettua verrattain satunnaisella lainauksella tai anekdootilla. Kontrolliryhmässä pätee sama: anekdootti riittää perustelemaan hyvän isäsuhteen.

Jaan Vitzin kanssa ajatuksen siitä, että ateismi ei ole vain huolellisen ja rationaalisen pohdinnan tulos, vaikka moni ateisti niin asiansa esittääkin. Mutta tätä mieltä oli jo vaikkapa Nietzsche.

Kiinnostava esimerkki on Richard Dawkins, joka vetoaa järkeen ja luonnontieteeseen ateismin perustana, mutta on suuri houkutus tulkita niin, että hänen uskonnonvastaisuutensa intensiteetti perustuu kielteiseen lapsuudenkokemukseen katolisen papin hyväksikäytön uhrina.

Uudessa painoksessa on siis mukana Dawkins ja muut ”uusateistit”. Dennettin osalta Vitz esittää, että hänen isänsä kuoli onnettomuudessa Danielin ollessa hyvin nuori. Hitchensistäkin saadaan kaivettua etäinen isä, vaikka oman arvioni mukaan tulkinta on tendenssimäinen sen perusteella, että olen lukenut Hitchensin muistelman (Hitch-22), joka on myös Vitzin pääasiallinen lähde.

Sam Harrisin isäsuhteesta ei löydy mitään vikaa, ehkä siksi, ettei julkista aineistoa ole riittävästi. Se ei kuitenkaan Vitzin mielestä romuta teoriaa, vaan on yksinkertaisesti poikkeustapaus. Samaan kastiin menevät Karl Marx ja Denis Diderot.

Vitzin lähestymistavassa on (edellä mainittujen lisäksi) ainakin kuusi kauneusvirhettä. Niistä ensimmäinen on se, ettei hän erottele uskonnollisesti välinpitämätöntä tai verrattain myönteistä ateismia uskonnonvastaisesta ateismista. Hän kirjoittaa ateismista ja määrittelee sen kannaksi, jossa hylätään uskomus yhdestä Jumalasta, joka ylittää maailman ja johon ihmisillä on henkilökohtainen suhde. Käytännössä hän kuitenkin kirjoittaa uskonnonvastaisista kannoistaan tunnetuista ateisteista. Tämä aiheuttaa sekaannusta, ehkä tarkoituksellisesti, sillä näin argumentti laajenee uskonnonvastaisesta ateismista kaikkiin, jotka täyttävät ateismin määritelmän. Samalla uskonnollisuus normalisoidaan, mikä vaikuttaa olevan Vitzin teoksen piiloviesti.

Toinen ongelma on se, että todistusaineisto perustuu valikoituihin yksilöihin. Hän ei käy läpi sosiologista tutkimusta ja tilastoja aiheesta. Hänellä on yksi viite tilastoon vuodelta 1932. Sen mukaan Yhdysvalloissa uskonnonvastaisten järjestöjen jäsenillä on suhteellisesti muuta väestöä enemmän varhaisia isänmenetyksiä tai huonoja isäsuhteita. On huono signaali, ettei Vitz tuo esiin tuoretta aineistoa – mahdollisesti siksi, ettei teoria saisi sieltä tukea. Tulkintaa siis venytetään yksilöistä koko ilmiön tulkintaan ilman tilastojen tarkastelua.

Vitz jatkaa tätä venyttämistä toteamalla, että uusateismin suosio saattaa perustua dysfunktionaalisten perheiden lisääntymiseen. Todisteita ei tarjota ja oikeastaan koko yhteiskuntaa koskeva ajatus dysfunktionaalisista perheistä on hänen argumenttinsa kannalta väärällä tasolla: hänen pitäisi osoittaa, että juuri uusateismin kannattajista löytyy enemmän dysfunktionaalisia perhetaustoja kuin muista segmenteistä. Lisäksi koko ajatus dysfuntionaalisista perheistä on normatiivinen kannanotto ydinperhemallin puolesta.

Kolmas ongelma on retorinen. Vitzin käsittelyssä on silmiinpistävä epätasapaino ateisteista ja teisteistä kerrottaessa: ateisteista ja heidän merkittävistä saavutuksistaan annetaan valju ja nuiva kuva, kun taas teistien saavutuksia ylistetään. Kuvaus ei suinkaan rajoitu isäsuhteiden analyysiin. Viimeistään tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kirjoittajan asennetta.

Neljäs ongelma koskee aineiston tulkintaa. Vitzin lukee joko kohdehenkilön itse kirjoittamia tai toisten kirjoittamia elämäkertoja realistisesti. Vitz olettaa, että se, mitä lapsuudesta kerrotaan on todenmukainen kuvaus isäsuhteesta. Toisin sanoen hän sivuuttaa täysin sen ajatuksen, että elämäkerta on kerrottua. En näe mitään vikaa siinä, että tietoisesti valitaan realistinen lukutapa, mutta jos ei edes pohdita elämäkerran kerronnallisuuden mahdollista vaikutusta lähdemateriaaliin, ei tekijä anna kovin itsereflektiivistä kuvaa omasta tutkimustavastaan ja käytetyn aineiston mahdollisista rajoitteista tehtävänannon selvittämiseksi.

Viides ongelma on siinä, että Vitzin tulkinta on melko historiaton ja kulttuuriton. Toki hän yrittää ratkaista tämän ottamalla kontrolliryhmään teistejä samalta historialliselta aikakaudelta, mutta hän ei suhteuta tarkastelemiansa henkilöitä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Se tämänkaltaisessa psykologisessa näkökulmassa haraa vastaan – oletus siitä, että sama psyykkinen mekanismi toimii käytännössä irrallaan muusta yhteiskunnasta.

Todistavatko kuvaukset siitä, että hyvistä isäsuhteista tulee teistejä, jotka elävät onnellista ja tasapainoista elämää vai esimerkiksi siitä, että tiettynä historiallisena ajankohtana modernisoituvassa Euroopassa (erit. 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle) on ollut erityisen hankalaa olla ateisti? Vitz vaikuttaa ajattelevan edellisen mukaan, kun taas itse olen taipuvainen jälkimmäisen tulkinnan kannalle.

Ei ole mielestäni yllättävää, että psykologian alalla on yhtä lailla isoja nimiä, joiden tutkimustyö perustuu Vitzille täysin vastakkaisen kannan osoittamiseen, siis siihen, että ateistit ovat hyviä ja normaaleja ihmisiä. Esimerkiksi käy Benjamin Beit-Hallahmi, joka Vitzistä poiketen vyöryttää tutkimuksissaan massiivisen määrän tilastotietoja viime vuosikymmeniltä.

Kuudes ongelma koskee tekijän omaa vakaumusta. Kristittynä Vitz pitää tärkeänä myös uppoutua keskusteluun uskonnon alkuperäisestä muodosta, vaikka sillä ei ole mitään välttämätöntä suhdetta hänen ateismiteoriaansa. Hän asettuu kannattamaan monien muiden kristittyjen tutkijoiden tavoin niin sanottua alkumonoteismia, jonka mukaan polyteismi on yksijumalaisuuden myöhempi, degeneroitunut muoto. Viimeistään tämän keskustelun varsin pinnallinen sisällyttäminen teokseen saa minut vakuuttuneeksi, ettei Vitziä tarvitse tämän esityksen perusteella pitää puolueettomuuteen pyrkivänä tutkijana.

Vaikka Vitzin ansio on sen osoittaminen, että yllättävän moni historian tunnettu ateisti menetti isänsä lapsena tai nuorena, yleisesti hänen lähestymistapansa palauttaa mieleeni Deleuzen ja Guattarin kommentin Freudin susimies-tapausesimerkistä. Susimiehen unissa on joukko susia ja Freud muistaa sadun sudesta ja seitsemästä pienestä kilistä. Kun otetaan kilejä pois susimiehen unessa olevasta susijoukosta, niin jäljelle jää lopulta yksi susi: se on isä!