torstai 23. tammikuuta 2014

Studioalbumit osa 29: Warren Zevon

Warren Zevon kuuluu niihin amerikkalaisiin lauluntekijöihin, joiden tuotanto tuli tutuksi varsin myöhään. Siinä missä esimerkiksi Springsteen ja Mellencamp kuuluivat soitto- ja ostoslistalleni jo 80-luvulla, Zevonin kuuntelun aloitin vasta 2000-luvulla. Silloin syynä oli Uncut, joka kirjoitteli miehestä ja tuuppasi hänen biisejään lehden mukana tulleille levyille. Kun vielä näin Zevonin viimeisistä kuukausista kertovan dokkarin, ei miehen tekemisiin voinut suhtautua olankohautuksella.

Kesti kuitenkin pitkään ennen kuin päätin kuunnella kaikki levyt. Olin aloittanut tutustumisen kokoelmalevyllä ja siirryin vähitellen studioalbumeihin. Osan ostin hyllyyni. Osa tuli kuultua nyt ensimmäisen kerran.

Wanted Dead or Alive (1969) oli kaupallinen katastrofi, eivätkä kriitikotkaan pitäneet debyytistä. Jotain sen arvostuksen puutteesta myös Zevonin suosion aikana kertoo se, että uudelleenjulkaisu ilmestyi vasta artistin syöpäsairauden tultua julki vuonna 2003. Levyn sisältö on pääosin tarpeettoman kuuloista, mutta jos mietitään sen ilmestymisaikaa, sen on ainakin joidenkin raitojen osalta täytynyt kuulostaa omaperäiseltä ja erikoiselta, joskaan ei napakympiltä. Siinä ei ole hippimeininkiä eikä Beatles-melodioita. Siinä ei ole Byrds-kitaroita eikä Rollareiden bluespastisseja. Siinä on etäisesti Beefheartista muistuttavaa bluespohjaista kähinää yhdistettynä pienimuotoiseen ja välillä hyvinkin standardoituun folk-rokkiin, mutta biisimateriaali ei säväytä riittävästi.

Warren Zevon (1976) sisältää entuudestaan tutun ja onnistuneen ”Poor poor pitiful me”-kappaleen, mutta albumi on muutenkin onnistunut. Se ei nouse aivan Zevonin parhaimmistoon, mutta jälkiviisaasti sen on täytynyt kuulostaa ”lupaavalta”.

Excitable Boy (1978) tuli ostettua Saksasta alle vitosen hintaan. Albumilla on yhdeksän kappaletta ja noin viisi Zevonin klassikkoa, kirkkaimpana tähtenä ”Roland the headless thompson gunner”, joten se on selvästi miehen parhaimmistoon kuuluva teos. Täyteraidoissa on sitten keskinkertaista ja tylsää vuoron perään.

Bad Luck Streak in Dancing School (1980) löytyi levymessuilta vinyylinä parilla eurolla. Kannessa Zevon nojailee tanssikoulun ikkunan reunukseen ja ympärillä nuoret tytöt venyttelevät tanssiasuissaan. Tämä kenties jokseenkin seksistinen mutta viileän rentoa asennetta lupaava kansi on kontrastissa musiikin kanssa, sillä levy on varsin totinen ja miehen parhaimpiin tuotoksiin verrattuna jopa väkinäisen kuuloinen. Tämän kriittisen huomion ei pidä antaa hämätä: albumi ei ole missään tapauksessa huono. Lisäksi sen kohokohta kuuluu Zevonin parhaimmistoon. Kyse on tietenkin kappaleesta ”Play it all night long”, joka on kyseenalainen kunnianosoitus Lynyrd Skynyrdin ”Sweet home Alabamalle”: ”Sweet home Alamaba, play that dead band’s song / turn those speakers up full blast, play it all night long.”

The Envoy (1982) oli osittain ennestään tuntematon. Se alkaa vahvasti nimikkobiisillä ja heti perään tulee ”The Overdraft”. Lopussa on hieno ”Looking for the next best thing”, mutta väliin mahtuu keskinkertaisia kappaleita. Ei tämän olisi kuitenkaan pitänyt olla levytyssopimuksen katkaiseva kaupallinen pettymys, joka ajoi artistin alkoholismin partaalle.

Sentimental Hygiene (1987) tarttui mukaan Manchesterin Foppista, kun valitsin kolmen punnan levyjä. Kun tuolloin Leedsissä asuessani laitoin kiekon soimaan, tajusin, että Zevonilla on täydellisiä helmiä myös parhaat-kokoelman ulkopuolella. Toisena raitana oleva nyrkkeilijä Ray Mancinista kertova ”Boom Boom Mancini” nousi välittömästi suosikiksi. Samaan kastiin menee pakahduttava ”Reconsider me” ja timanttinen luuserianthem ”Bad karma”. Albumilla on toki muitakin hienoja esityksiä, kuten nimikkobiisi, ”Trouble waiting to happen” ja ”Factory”. Yksi parhaista miehen albumeista. Ei, kyllä tämä on ylivoimaisesti paras.

Tranverse City (1989) on yllättävän synkkä ja alakuloinen albumi mestarillisen edeltäjän jälkeen. Äänimaailma on aikaansa sidottu, mutta kokonaisuus on selvästi plussan puolella. Vierailevien soittajien lista on aika huikea: Jorma Kaukonen, Jerry Garcia, Chick Corea, John Patitucci, Neil Young ja David Gilmour muutamia mainitakseni.

Mr. Bad Example (1991) tarttui mukaan Saksassa, kun astelin ostamaan Social Distortionin levyä. Vitosen hinta oli pudotettu kolmeen ja puoleen euroon, joten en voinut vastustella. Kyse on tasaisen miellyttävästä albumista, jonka musiikillinen yleisilme on Zevoniksi yllättävän iloinen. Levyllä ei ole laisinkaan todella heikkoja biisejä, mutta ei myöskään täysosumia.

Mutineer (1995) on muistettava ainakin siitä, että levynkansi on yksi huonoimmista (kuvassa). Sisältö ei vastaa kantta, sillä heti albumin aloittava ”Seminole bingo” on vahvatasoista, tässä vaiheessa hyvin tuttua Zevonia, ja toisena tuleva ”Something bad happened to a clown” on mahdollisesti vielä parempi. Sitten on vähän keskinkertaisuutta, kunnes tulee ”Poisonous lookalike”, ja levyn jälkipuoliskoltakin voidaan nostaa ”Rottweiler blues”. Kokonaisuutena levy on kevyesti Zevonin tuotannon parhaassa kolmanneksessa, jos kantta ei arvostella.

Life’ll Kill Ya (2000) on ollut kopiona hyllyssä vuosia. Sen neljä ensimmäistä biisiä ovat sitä tasoa, ettei muulla albumilla ole enää merkitystä. ”I was in the house when the house burned down” avaa levyn, nimikkobiisi jatkaa, ”Porcelain monkey” nostaa rimaa ja sitten tulee vielä toivottu korvamato ”For the next trick I need a volunteer”. Tämä menee korkeimpaan kastiin miehen tuotannossa vuosien 1978 ja 1987 kanssa.

My Ride’s Here (2002) ei pidä korkealle noussutta tasoa. Biisimateriaali ei kanna, jos kohokohdiksi nousevat lätkäbiisi ”Hit somebody!” ja levyn päättävä ”My ride’s here”. Kokonaisuus ei todellakaan ole täydellinen floppi, mutta Zevonin parhaimmistosta ollaan verrattain kaukana.

The Wind (2003) on jäähyväislevy, jolla vierailevat kaikki mahdolliset valkoiset amerikkalaiset rokkarit. Sillä on paljon melko hyviä raitoja, kuten ”Disorder in the house” (vierailijana mm. Springsteen), ”Numb as a statue”, ”Prison grove” ja miksei myös ”The Rest of the night”, mutta albumi tullaan muistamaan olosuhteista eikä sisällöstä. Esimerkiksi tässä asiayhteydessä ”Knockin’ on a heaven’s doorin” soittaminen on ihan ymmärrettävää, kun taas melkein missä muussa tilanteessa tahansa se on huono idea (ellet sitten omaa Guns’n’Rosesin poikien huumorintajua).

Ja sitten Warren kuoli, kuukausia myöhemmin kuin lääkäri oli ennustanut.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Terveisiä Lahdesta, Veikko suositteli minulle sinun blogia. Hienoa lukea, varsinkin musiikkiin liittyviä kirjoituksia.

Pertti Klemola

perttiklemola.galleria.me

Teemu Taira kirjoitti...

Kiitos palautteesta. Kirjoittelen jatkossakin erilaisista itseäni kiinnostavista aiheista ja tarkoitus on jatkaa ainakin tätä "Studioalbumit"-sarjaa vielä pitkään.