keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Studioalbumit 25: Stiff Little Fingers

Stiff Little Fingers on kuulunut yhtyeisiin, jotka eivät ole sytyttäneet niin vahvasti, että olisin siirtynyt tuumasta toimeen. Toki ”Alternative Ulster” ja muutamat muut kappaleet tulivat tutuiksi punkkia esitteleviltä kokoelmilta vuosia sitten. Lisäksi kirjastosta tuli lainattua joskus joku kokoelma, jonka pyöräytin pari kertaa. Päivä Manchesterissa viime syyskuussa muutti tilanteen.

Fopp-levykaupassa oli laaja valikoima Stiff Little Fingersin levyjä kolmella punnalla. En vaivautunut tutkimaan niitä yksityiskohtaisesti vaan nappasin lottomaisesti mukaani yhden. Kyseessä oli vuonna 1980 julkaistu live Hanx. En varsinaisesti ole livelevyjen suuri ystävä, joten kuuntelin lättyä lähinnä selvittääkseni, onko yhtyeellä pari vai parikymmentä hyvää biisiä. Alkoi vaikuttaa siltä, että jälkimmäinen on lähempänä omaa käsitystäni. Siksi oli syytä tutustua tarkemmin.

SLF on kotoisin Pohjois-Irlannista, Belfastista. Nimensä yhtye otti Vibratorsin vuonna 1977 julkaistusta kappaleesta ”Stiff little fingers”. Varhainen kokoonpano tunnettiin Deep Purplen biisejä soittavana Highway Starina, mutta the Clashin keikka mullisti yhtyeen tyylin punkiksi.

Yhtyeen tunnistaa, jos on tunnistaakseen, Jake Burnsin raastavasta äänestä, ainakin alkuajoilta. Toisaalta yhtye on tehnyt pehmeämpääkin musiikkia, jossa laulu on niin sanotusti ”normaalia”.

Inflammable Material (1978) kuuluu punkin klassikkolevyjen joukkoon. Se ei ole yhtä hyvä kuin Clashin debyytti eikä yhtä merkittävä kuin Sex Pistolsin ensialbumi, mutta kuitenkin sen paikka on punkin kaanonissa. Se sisältää helmiä, kuten ensisingle ”Suspect device”, ”Barbed wire love” ja ”Alternative Ulster”. Parin minuutin biisien joukossa on myös yli kahdeksanminuuttinen Bob Marley -kover ”Johnny was”. Trivianikkareita saattaa kiinnostaa, että yhtyeen debyytti on myös ensimmäinen brittilistalle noussut indiealbumi.

Nobody’s Heroes (1980) jatkaa samalla linjalla. Sen kohokohtia ovat ”Nobody’s hero”, ”Tin soldiers”, ”I don’t like you” ja ”Straw dogs” (bonus vuoden 2001 versiolla), yhdenlaisia punk-anthemeita jokainen. Mutta kyllä myös ”Gotta gettaway”, ”Fly the flag” ja ”You can’t say crap on the radio” (bonus 2001 versiolla) voidaan nostaa samaan asemaan. Kun näin tulee mainittua yli puolet biiseistä, niin silloin levy nousee ehdottomasti punkin kaanoniin edeltäjänsä tavoin. Olisiko se jopa hieman parempi? Näin olen taipuvainen ajattelemaan. Levyllä on myös ”At the edge”, jonka yhtye esitti playbackinä Top of the Popsissa. Se löytyy YouTubesta, ja kuuluu klassisiin ”ei edes teeskennellä, että tämä on live” -tyylisiin helmiin Wedding Presenting ”Brassneckin” ohella.

Go for It (1981) sisältää vähemmän suoraa punkkia ja yhä enemmän flirttailua reggaen ja valtavirtaisemman rokin tai ainakin uuden aallon kanssa. Tätä teki Clash, Ruts ja muut brittibändit, mutta tässä tapauksessa ote on vähän löysempi. Laulu ei ole yhtä raastavaa kuin varhaisemmilla albumeilla eikä vauhti huimaa. Mukana on jopa omituista jammailua (”Go for it”) ja muutamia keskinkertaisuuksia. Silti albumilla on nippu varsin toimivia biisejä, mikä tekee siitäkin mainion teoksen. Reggae-vaikutteisten kappaleiden lisäksi kohokohdista löytyy melodinen poppunk-ralli ja samalla yksi bändin parhaista biiseistä ”Kicking up a racket”, melodinen billy-laukka ”Gate 49” ja singlenäkin julkaistu ”Silver lining”.

Now Then… (1982) jäi yhtyeen viimeiseksi 1980-luvun albumiksi. Sen jälkeen tulikin yhdeksän vuoden tauko. Laulaja Jake Burns piti sitä bändin parhaana. Se alkaa hienolla rallilla ”Falling down”, mutta taso ei pidä koko levyn ajan. Tämä ei ole heikko albumi, mutta ei se myöskään nouse suosikikseni. Tyylillisesti se on melodista poppia ja punkkiakin. Teos on myös varsin etäällä alkuaikojen raaemmasta soundista.

Flags and Emblems (1991) oli paluu väliaikaisen lopetuksen jälkeen. Aika eri asiasta tässä on kyse, vaikka nimi on sama. Silti Flags… sisältää täysin kelvollisia biisejä, kuten ”Stand up and shout”. Kuriositeettina mainittakoon, että Rory Gallagher soittaa slidekitaraa kappaleella ”Human shield”, joka ei Aerosmithiltä kuulostavana biisinä ole lähelläkään SLF:n (tai Gallagherin) parhaimmistoa.

Get a Life (1994), Tinderbox (1997) ja Hope Street (1999) eivät löytyneet Spotifysta, joten päätin olla metsästämättä niitä muualta tässä vaiheessa.

Guitar and Drum (2004) on toistaiseksi yhtyeen viimeisin studioalbumi. Se sisältää esimerkiksi Clash-kunnianosoituksen ”Strummerville”, joka onkin hieno biisi. Se toki tuli tutuksi jo Uncut-lehden Clash-tribuuteilta. Muutenkin albumilla on pääosin odotuksiini nähden parempia kappaleita. Siksi on nostettava kuvitteellista hattua bändille, joka tekee näin vahvan levyn 26 vuotta debyyttinsä jälkeen.

Stiff Little Fingers ei edelleenkään kuulu aivan suurimpiin ja rakkaimpiin suosikkiyhtyeisiini. Silti kuuntelurupeama muutti käsitystäni selvästi myönteisempään suuntaan: bändillä ei ole vain pari hyvää biisiä, vaan parikymmentä. Jos nyt pääsisin takaisin valikoimaan yhtyeen levyjä kolmella punnalla, ostaisin kaikki 1970- ja 1980-lukujen albumit silmää räpäyttämättä. Ryhtyisin harkitsemaan vasta myöhäistuotannon kohdalla, mutta todennäköisesti kantaisin senkin kotiini.

Ei kommentteja: