Studioalbumit 23: Hurriganes

Olin liian nuori ehtiäkseni mihinkään Hurriganesin huumaan. Veljeni kanssa kuunneltiin kasettia, jolla oli ainakin ”Shorai shorai” (Remun vahinkoväännös biisistä, jonka alkuperäinen nimi oli ”It’s allright, It’s allright”), mutta muuten lapsuuden kokemukset yhtyeestä olivat ohuita.

Nauhoitin pari 80-luvun alun albumia c-kasetille, mutta eivät ne mankassa pysyneet muutamien kuuntelukertojen jälkeen. Edes teinivuosina alkanut aktiivinen rock’n’rollin ja rockabillyn kuuntelu ei nostanut Hurriganesia kunnolla levylautaselle asti, vaikka yhtye tuli luontevasti tutuksi ikään kuin itsestään. Vuonna 1993 tai 1994 kävin katsomassa ilmaislipun turvin Remu plays Hurriganes -nimellä esiintyneen aktin, joka oli viihdyttävä, mutta ei räjäyttänyt tajuntaa. Paljon myöhemmin hankin Roadrunnerin, josta lisää tuonnempana, ja lainailin kirjastosta muutamia albumeita. 

Mikään edellä mainituista ei kuitenkaan saanut tutustumaan systemaattisesti studioalbumeihin. Myöskään latteahko Hurriganes-elokuva ei innostanut kuuntelemaan yhtyeen tuotantoa.

Tämän kuuntelurupeaman taustalla onkin Honey Aaltosen ja kumppaneiden kirja Hurriganesista. Se ilmestyi jo vuosia sitten, mutta ostin sen, kun matkalla Flow-festivaaleille jouduin odottelemaan siskoa Kalliossa. Poikkesin divariin ja kirja jäi käteen. Sen lukemisen oheen on vaikea laittaa mitään muuta kuin bändin albumit.

Yhtyeen historiallinen merkitys on kiistämätön maassa, jossa rokin saralla Jussi Raittisen vähäveriset käännökset 50-luvun rokeista oli standardi ennen Ganesia. Yritän kuitenkin kirjoittaa nyt tämän päivän näkökulmasta: miltä Ganesin albumit kuulostavat vuonna 2013?

Rock’n’Roll All Night Long (1973) on puoliksi livelevy. Se kuulostaa siltä, että voisi lähteä keikalle kuuntelemaan rokkenrollilla kuorrutettua rytmibluesin jammailulla, mutta albumina se on nykypäivänä kuunneltuna kökkö. Standardikoverit ja jamittelut vuorottelevat sulassa sovussa luoden mielikuvaa yhtyeestä, joka yhtäältä järkkää bileet ja toisaalta viihdyttää myös vakavamielisempää musiikin ystävää. Levyn päättää kyseenalaisen kuuloinen nunnuka-nunnuka-jodlaus ”Indian”.

Roadrunner (1974) on klassikko kantta myöden. ”Roadrunner”, remu-honolululla tekstitetty ”Get on”, Cissen laulama balladi ”I will stay” ja ”Tallahassee lassie” muodostavat sellaisen rokkisopan, jollaista ei ole usein tässä maassa kuultu. Tästä huolimatta suosikkini on ”Hey groupie”. Levy oli kaupallinen menestys, ja se on nimetty tärkeimmäksi suomalaiseksi albumiksi. Henkilökohtaisesti se ei ole erityisen tärkeä, mutta ehdottomasti hieno teos kuitenkin.

Crazy Days (1975) oli niinikään myyntimenestys. Albert Järvinen oli jättänyt bändin ja kitaristiksi tuli Ile Kallio. Albumin soundimaailma on siloisempi, mutta on siinäkin hetkensä. Peruslinja on ehkä liiankin tasapaksua rokkia, mutta levyn tunnetuimpiin kuuluu Cissen laulama teiniballadi ”My only one”, jonka alun perin esitti Jim and the Beatmakers. Yksi massasta nouseva on ”11th St. Boogie”, johon otettiin New York Dollsin versioimasta kappaleesta ”(There’s gonna be a) Showdown” hieman enemmän kuin laki sallii. Kaiken kaikkiaan levy ei groovaa samassa mittakaavassa kuin enemmän 50-luvun rokista ammentanut Roadrunner.

Hot Wheels (1976) sisältää poikkeuksellisesti vain omia kappaleita. Se on hieno asia, mutta toisaalta biisimateriaali on kovin tasapaksua, sinänsä hienosti jyskyttävää jytäboogieta. Tai no, en tiedä missä mielessä ”Hey Bo Diddleyn” voi sanoa olevan yhtyeen oma kappale. Se on kuitenkin levyn päättävän nimikkokappaleen ohella teoksen parhaimmistoa. Mukana ei tällä kertaa ole Cissen laulamaa teiniballadia. Tässä vaiheessa bändi aloitti keikkailun Ruotsissa, jossa Ganesista digattiin todella paljon ja pitkään. Englannissa asiat eivät sujuneet yhtä mallikkaasti.

Tsugu Way (1977) on viides studioalbumi. Se julkaistiin toisella nimellä muualla Euroopassa, kun Remun keksimä ”tsugu” ei ollut kovin kutsuva nimi. Tässä vaiheessa Ganesin taru tuli käännekohtaan, kuten niin monien muidenkin 70-luvun rokki- ja bluespumppujen. Punk ja uusi aalto kolkuttivat kulman takana ja pubirokkarit alkoivat vähitellen kuulostaa villin ja rätväkän kapinamusiikin sijaan edellisen sukupolven puuduttavalta junttaukselta. Itse albumi alkaa stydisti kappaleella ”It’s outa you”, mutta jo kolmannessa kappaleessa kuuluu yhtyeen yritys muuttua ennen kuin rokkityyli kuulostaa vanhentuneelta: ”Baby got your note” on tyylipuhdasta uutta aaltoa, joka tuo mieleen vaikkapa Richard Hell & the Voidoidsin ja vasta pari vuotta myöhemmin perustetun Stray Catsin. Levyn ongelma on se, että Ganes yrittää kuulostaa vakavalta, kun omaan korvaani bändi on enemmän Nyrok Cityn sivuille sopivaa käsitetaidetta, jossa on jytinä kaupanpäällisenä.

Hanger (1978) on erikoinen albumi. Sen parhaimmistoon kuuluu kover ”Love potion no. 9”. Se on tyyliltään entistä enemmän 1960-lukua, ja hieman sekava kokonaisuus. Remu ei soita rumpuja levyllä. Mukana on useita soittajia, progemies Jim Pembroke yleisjantusena ja Pedro Hietanen koskettimissa. Tänä päivänä se on täysin kelvollisen kuuloinen, mutta yhtyeen tarinassa se menee metsään ja lujaa. Ei ole yllättävää, että Ganesia alettiin pitää vanhojen bändinä, mitä vain korosti Wigwam-hämyjen mukanaolo. Teinit kääntyivät nuorten torttupäiden, erityisesti Teddy & the Tigersien puoleen. Ganesit olivat katkeria ja teinit näyttivät keskisormea.

Jailbird (1979) on levy, jolla Ganes muuttui takaisin trio-muotoon. Lisäksi Ile Kallio oli lähtenyt ja Albert Järvinen palannut. Musiikillisesti on menty standardoituun rokkenrolliin. ”Oh Yeah” on aika hyvä rokkipala slidevongutuksineen, mutta kokonaisuus on aika turvallisen ja tasapaksunkin kuuloista. Albumi ei ollut menestys.

10/80 (1980) oli vastaus tilanteeseen, jossa piti joko laittaa pillit pussiin tai lähteä uuteen kiitoon. Bändi valmistautui huolellisesti. Omana aikanaan vastaus oli uusi nousukiito, jonka keulassa hohkasi ”Bourbon street”. Tämän päivän korvin kuunneltuna 10/80 on ryhdikäs levy, mutta se ei ole Roadrunner. Se on hyvän mielen jorausrokkia, jota kuuntelisi mieluusti livenä. Esimerkeiksi käy ”Rockin belly”, ”Red house” ja legendaarisen lissun-lässyn-luupi-luun sisältävä ”Let’s go rockin tonight”

Fortissimo (1981) oli aikalaisarvioissa pudotus edellisestä, vaikka se myi kelvollisesti. Se on melodinen, kosketinsoittimilla varustettu teos, jossa  kitaraa soittaa Janne Louhivuori. Alppu oli dokannut itsensä taas ulos kuvioista. Yksi suosikeistani on ”Oh rack”, höpsö renkutus, mutta eihän höpsöys ole Ganesin yhteydessä dismeriittiä.

Rockin’ (1982) on yksi niistä, jotka vieläkin löytyvät nauhoitettuna c-kasetilta. Silti sitä ei ole tullut kuunneltua puhki. ”Daddy’s boy” rokkaa, ”Let’s have a party” bluesrokkaa, Louhivuoren säveltämä ”Easy love” on hieno popkappale, ”Chippy cheap” rullaa mallikkaasti ja Cisse laulaa Ganesin repertuaarissa varsin kokeilevan ”Analytic mindin”. Ei lainabiisejä ja myi kultaa. No mikä sitten mättää? Ehkä se, että bändin uran tässä vaiheessa perusjutut oltiin kuultu jo niin monta kertaa. Ja ”Last night” olisi parempi ilman kiusallisen ujeltavia kosketinsoittimia.

Seven Days, Seven Nights (1983) löytyy c-kasetin toiselta puolelta. Louhivuori out ja Kallio jälleen kerran kepin varteen. Eikä taaskaan lainabiisejä. Nyt kuunneltuna huomaan pitäväni bändin popahtavista ja melodisista biiseistä, kuten ”I get up”.

Hurrygames (1984) on lähes livenä nauhoitettu jäähyväislevy, jonka kestokin on alle puoli tuntia. Sisältö on ihan kelvollista, joskin hieman levotonta Ganesia, mutta eipä siitä jaksa riehaantua. Stydin rokin tilalla on melko vetäviä popralleja, mutta ei ero esimerkiksi edeltäjään ole mitenkään radikaali. Tuote ei myynyt riittävän hyvin eikä kipinä muutenkaan riittänyt. Levy jäi bändin viimeiseksi viralliseksi studioalbumiksi.

Tavallisesti pidän yhtyeistä, jotka laulavat siansaksaa ja diibadaabaa siksi, että se kuulostaa hyvältä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin, jolloin mainitsin Pixiesin ja 50-luvun rokin esimerkkeinä. Suomalaisista Remu on paras esimerkki, joskin osa selittyy sillä, ettei kaveri ainakaan Ganesin aikoina yksinkertaisesti osannut Englantia.

Jotenkin yhtyeessä viehättää myös Remun kova ja määrätietoinen asenne – ilman sitä Ganesista ei olisi tullut yhtään mitään. Brenkun kanssa leikkivät muusikot joutuivat tekemään ratkaisunsa, jos viina alkoi haitata työntekoa – yleensä ratkaisuna olivat potkut.

Kirjan lukeminen kuuntelun ohessa herätti mielenkiinnon erityisesti Remun soolotuotantoa kohtaan, jossa on muutamia itselleni tyystin tuntemattomia levytyksiä. Niistä kirjoittaminen kuuluu kuitenkin tulevaisuuteen.

Ganesin tarina on mainio ikkuna suomalaiseen, erityisesti 1970-luvun populaarimusiikkikulttuuriin. Yhtyeen musiikki saa aina hyvälle tuulelle tai ainakin ajatus yhtyeen musiikista, mutta valitettavasti sitä ei jaksa kuunnella kovin usein – vaikka sitä kovasti arvostankin.

Klassisen kokoonpanon basisti Cisse Häkkinen kuoli vuoden 1990 lopussa. Kitaristi Albert Järvinen lähti seuraavana vuonna, vain kolme kuukautta myöhemmin. Rumpali Remu täytti tänä vuonna 65-vuotta.