keskiviikko 28. elokuuta 2013

Studioalbumit osa 22: Eagles

Jos minulta kysytään, mitä tulee mieleen yhtyeestä Eagles, vastauksena on kolme asiaa. Ensimmäisenä tulee mieleen ”Hotel California”, joka on perinteisesti edustanut minulle taantumusta, vähän samaan tapaan kuin Lynyrd Skynyrdin ”Sweet home Alabama”. Toisena tulee mieleen Eläkeläisten versio ”Hotelli helpotus”, joka on aina naurattanut. Kolmantena tulee mieleen Mojo Nixonin kappale ”Don Henley must die”. Eaglesin rumpalista kertovan kappaleen soolon alussa tulee pätkä ”Hotel Californiaa”, johon Mojo toteaa: ”Quit playin’ that crap, you’re out of the band.”

Kun kuitenkin on päästy tilanteeseen, jossa levyhyllystä löytyy pari albumia Genesistä, niin eikö samoilla höyryillä kuuntele läpi Eaglesin tuotannon? Piti tosin tarkistaa, ettei se ole kovin laaja. Ei ollut. Vain seitsemän albumia.

Sen verran tilannetta helpotti, että kuulin Don Henleyn nousseen joskus lavalle laulamaan taustoja, kun Mojo Nixon soitti yllä mainitun kappaleen. Silloin ajattelin, ettei Henley – tai metonyymisesti ajateltuna Eagles – voi olla läpeensä paha.

Eagles (1972) on laiskanletkeää kantrirokkia, mikä on omassa arvoasteikossani neutraali kuvaus. Levy ei kuitenkaan sytytä eikä vakuuta täydellisesti. Se on hieman liian tasapaksua valtavirtaa. Makuarvostelmani on kuitenkin karkeassa kontrastissa sekä ostavan yleisön että kriitikoiden kanssa. Albumi oli ilmestyessään kaupallinen menestys. 30 vuotta myöhemmin musiikkilehti Rolling Stone mahdutti teoksen 500 parhaimman albumin joukkoon, sijalle 374. No, avausraita ”Take it easy” on aika hyvä, jos kruisailee autolla autiomaassa tai katsoo aiheesta elokuvaa. Samoin loppupuolen ”Earlybird” ja ”Tryin’” ovat kelvollisia levyn rokkaavassa laidassa, ainakin erottautuessaan muusta massasta.

Desperado (1973) julkaistiin ilmeisesti uudelleen vähän aikaa sitten tai ainakin Uncut teki pitkän jutun albumista. En lukenut juttua, mutta arvelin, että ehkä teos pitäisi kuunnella. Tässä sitä ollaan. Levy on oikein toimiva sekoitus kantria ja Amerikan rokkia. Siinä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta siitä kuitenkin puuttuu vaarallisuus ja myös ääretön kauneus, ellei sellaiseksi hetkeksi lasketa avausraita ”Doolin-Daltonia”. Myös ”Tequila sunrise” on aivan mainio. Kuriositeettina mainittakoon, että Desperado on ainoa Eaglesin albumi, jossa bändin jäsenet ovat kansikuvassa. Näyttävät lainsuojattomilta, levyn teemaa myötäillen.

On the Border (1974) on kaikkitietävän Wikipedian mukaan albumi, jolla Eagles siirtyi kantrista kohti hard rockia. Ehkä kuuntelen eri teosta, mutta kyllä tämä on minun korviini kantria, maustettuna hyppysellisellä bluegrassia. Nimikkobiisissä on tosin selviä hard rock -vaikutteita. Edeltäjäänsä verrattuna laatu on huonompaa ja yleisilme tylsempi. Albumilla on ”James Dean”, josta Virve Rosti teki suomenkielisen version, ”On the border” ja Tom Waitsin ”Ol’ 55”, mutta nekään eivät pelasta johtopäätökseltä: heikompi kuin yhtyeen edeltävät levyt.

One of These Nights (1975) kuuluu levyihin, joista on vaikea kirjoittaa mitään kiinnostavaa. Se on taitavan turvallista, riskejä kaihtavaa Amerikan kantrirokkia, joka ei suututa ketään, mutta saattaa kyllä tylsistyttää. Sellaisia monet menestyslevyt ovat. Tällaisena se on kuitenkin erittäin kelvollista kuunneltavaa.

Hotel California (1976) alkaa samannimisellä megahitillä. Kuten ingressistä jo kävi ilmi, en pahemmin perusta kappaleesta, tai oikeastaan siitä, mitä se mielikuvissani edustaa, vaikka ymmärrän täysin, miksi se vetoaa miljooniin kuulijoihin. Koko albumi oli suurmenestys, mutta yhtye on entistäkin tylsempi, mikäli mahdollista. Kantrirokista on otettu askeleita valtavirran popin suuntaan. Tätä kuunnellessa varhainen Eagles alkaa tuntua alakulttuurin kingiltä.

The Long Run (1979) pelotti jo ennen kuuntelua. Mietin, millaisen pöhötyksen yhtye on saanut edeltäjän jälkeen, ja vastaus on tässä: soul-pöhön. Yhtye soi edelleen aika kauniisti, ja b-puolella on yhtyeelle ennenkuulumatonta monipuolisuutta ja kokeilua eri genreillä, mutta biisimateriaali ei varsinaisesti koskettele korkeimpia kieliä sydämessä eikä muuallakaan. Kriitikot suhtautuivat penseästi, mutta kansa ymmärsi vaihtaa työtunteinaan ansaitun leivän Eaglesin sirkushuviin.

Long Road Out of Eden (2007) on 28 vuotta edeltäjänsä jälkeen julkaistu tupla, ja olosuhteet huomioon ottaen teos kuulostaa yllättävän raikkaalta. Se on valtavirran kantrirokkia päivän soundeilla. Se sopii ihmiselle, joka kaipaa turvallisuutta ja välttelee yllätyksiä. Tällaista Yhdysvallat tarjoaa yli kahtatoista tusinassa, mutta Eaglesin nimellä varustettuna siitä tulee uniikki teos. Tosin sen verran pitää antaa arvoa yhtyeelle, että vain harvat tekevät tätä amerikkalaiselle massalle räätälöityä musiikkia yhtä huolellisesti.

Aloittaessani urakan oletin, että minusta tulee kaikkien vuosien jälkeen Eaglesin korkealle arvostava ihmishenkilö, jos ei nyt fani kuitenkaan. Toisin kävi. Yhtyeellä on eittämättä hyviä hetkiä ja ylipäätään myönteinen vire ennen vuotta 1976. Jos suuntaan kauppaan, niin haen Desperadon, mutta toistaiseksi muut jäävät hyllyyn, ellei ihan yhdellä kolikolla pääse kauppoja hieromaan.

Pitäisi varmaan katsoa Ylen kanavilta kaksiosainen dokumentti Eaglesista, jos se muuttaisi suhtautumistani ja pakottaisi kuuntelemaan uudelleen.

Ei kommentteja: