keskiviikko 7. elokuuta 2013

Studioalbumit osa 21: Camel

Minun maailmassani Camel oli vuosikausia pelkkä röökimerkki. Sitten hahmotin, että nimi viittaa myös englantilaiseen yhtyeeseen. Uteliaisuus ei kuitenkaan herännyt, varsinkin kun levyt oli lokeroitu sellaiseen genreen, johon en koskenut tikullakaan. Paljon myöhemmin tapahtui jotain, joka muutti suhtautumistani – ainakin hieman.

Pari vuotta sitten luin kirjan, jossa esiteltiin lyhyesti keskeisimmät progebändit. Useimmista tiesin nimen, mutta vain harvoista sen enempää. Päätin tutustua muutamiin. Lainasin kirjastosta pari Camelin levyä ja suureksi yllätyksekseni siirryin saman tien ostoksiin: Moonmadness ja Mirage olivat selvästi yhtyeen klassikkoja, jotka kutkuttivat riittävästi uuteen musiikkiin tutustumiseen liittyvää shoppailuintoa.

Vähän myöhemmin saksalaisesta levykaupasta löytyi niiden välissä ilmestynyt Snow Goose edulliseen hintaan. Myyjä innostui soittamaan ilmahuilua ja toimittamaan, miten hieno bändi Camel on, varsinkin jos haluaa joskus kuunnella rauhallista ja rauhoittavaa musiikkia. Yhtyeeseen liitetty progeleima ei siis tarkoita poukkoilevaa soittotaidon esittelyä.

Kun musavisassa Camelia on tullut parikin kertaa niin, etten ole tunnistanut näytettä lainkaan, heräsi epäilys yhtyeen linjasta. Olenko ostoksissani keskittynyt johonkin tietyn ajan tyyliin ja ovatko muut albumit erilaisia? Siitä piti ottaa selvää.

Camel (1973) on ensialbumi, jota on helpointa kuunnella sitä seuranneiden levyjen valossa. Tässä nimittäin on kaikki keskeiset elementit melko perinteisessä instrumentaalijamittelun muodossa, joskin laulua on mukana siellä täällä (esim. ”Separation”, ”Never let go”). Seuraaville albumeille musiikista riisuttiin kaikki poukkoilu, mikä teki niistä omaperäisiä, yhdenmukaisia ja olennaisen kirkastavia kokonaisuuksia. Ensimmäinen levy ei ole todellakaan huono, varsinkaan läpeensä, mutta siinä oma tyyli on vielä haussa, hiomattomana timanttina, jos Camelin tyylin kiteytynyttä versiota haluaisi timanttiin jostain syystä verrata.

Mirage (1974) on albumi, jolla yhtye on löytänyt oman tyylinsä pelkistämällä ja suoraviivaistamalla. Se on hieno levy rauhallista, joskaan ei pelkästään hidastempoista musiikkia kauniine huilumelodioineen, vaikka albumin avausraidan perusteella sitä ei voikaan päätellä. Suosittelen.

Snow Goose (1975) sisältää lyhyitä, enimmäkseen rauhallisia kappaleita. Se ei nouse edeltäjän tasolle, mutta kuuluu diggailemieni levyjen listalle. ”Rhayader” on yksi suosikeista.

Moonmadness (1976) oli ensimmäinen Camel-ostos, ja se on tuntunut koko ajan toimivalta kokonaisuudelta. Pääosin instrumentaaleista ja erimittaisista kappaleista koostuvan teoksen yksi kohokohdista on seitsenminuuttinen ”Another night”, joka kevyesti uudelleen sovitettuna sopisi mille tahansa metallibändille. Toinen kohokohta on yli seitsenminuuttinen ”Song within a song”. Albumin päättää yhdeksänminuuttinen ”Lunar sea”, jossa kiteytyy yhtyeen pitkien biisien tyypillinen piirre: jotkut osat toimivat hyvin, mutta mukana on myös tarpeettoman ja jopa kiusallisen kuuloisia osia.

Raindances (1977) on vedenjakaja ainakin yhdessä mielessä: miehistönvaihdoksissa sisään tuli Caravanissa ja King Crimsonissa soittaneita yhteensä kaksi kappaletta. Toisessakin mielessä: Wikipedia listaa progen lisäksi albumin tyyliksi fuusiojatsin. Levy onkin etäämpänä siitä, mitä olin tottunut pitämään yhtyeen tyylinä. Raindances on geneerisempää, valitettavan intohimotonta progressiivista jamittelua neljän viiden minuutin erissä.

Breathless (1978) on muutamien raitojen osalta paluu muotoon. Yli seitsenminuuttiset ”Echoes” ja ”Sleeper” voisivat olla Camelin menestysalbumeilla (tai ainakin ensiksi mainittu), mutta kokonaisuus on eklektinen. Kokonaan toista maata on levyn päättäjä ”Rainbow’s end”, joka on ”Echoesin” kanssa levyn parhaimmistoa. Levy sisältää lisäksi useita popahtavia kappaleita, jotka lienevät syntyneet kaupallisista ambitioista. Yksi näistä on ”Summer lightning”, joka on iso askel diskomusiikin suuntaan. Toinen on imelä ”You make me smile”. Popyhtyeenä Camel ei oikein löydä paikkaansa, mutta silti kokonaisuus on edeltäjäänsä parempi.

I Can See Your House from Here (1979) tunnetaan ehkä parhaiten kannesta: astronautti roikkuu ristillä avaruudessa katsellen maapalloa. Musiikillisesti se on yhdistelmä yhtyeen omintakeisia elementtejä ja popvaikutteita, mutta pääpaino on jälkimmäisellä. Siinä olisi voinut olla ainekset kaupalliseen ja jopa taiteelliseen läpimurtoon, mutta oikeastaan kumpikaan mahdollisuus ei toteutunut. Toisaalta, kummaltakaan kantilta teos ei ole katastrofi: kohtuullinen kaupallinen menestys yhdistyy (kenties liiankin) tasapainoiseen musiikilliseen elämykseen. Oma suosikkini on ”Hymn to her”, joka on tietenkin lähimpänä vuosien 1974–1976 Camelia.

Nude (1981) jatkaa tasaisen varmaan tahtiin. Siinä ei kokeilla eri genreillä, vaan hiihdetään tutuilla laduilla. Kokonaisuus ei haise eikä maistu. Se on helppoa kuunneltavaa. Tosin on vaikea sanoa, kuinka usein tällaisen laittaa soittimeen, jos vaihtoehtona on varhaisemmat albumit. Tasalaatuisen sisällön kannalta on erikoista, että kyse on kuitenkin konseptialbumista. Se kertoo tositarinaan perustuen japanilaisesta sotilaasta, joka ei tiennyt sodan päättyneen.

Single Factor (1982) lähtee liikkeelle hyvin popahtavasti, mutta kolmas raita ”Heroes” tuo pienen kuvittelun jälkeen mieleen Mewin. En ole ihan varma miksi. Loppulevy soi taustamusiikkina ja alan tuntea kisaväsymystä. Sanotaan silti, että albumilla ei ole pitkiä kappaleita, vaikka niihin Camelin taipaleella on totuttu.

Stationary Traveller (1984) on taas konseptialbumi. Tällä kerralla kyse on Itä-Berliinistä ja sen asukkaista, jotka tahtovat länteen. Musiikki on valovuoden päässä varhaisesta Camelista, mutta ei se mitään: tämä on hieno, kevytsynkkä kasarialbumi, joka tosin yhdistelee eklektisesti 80-luvun erilaisia virtauksia. Toimivimmista raidoista ”Refugee” on mainiota valtavirtaa ja erinomainen ”Vopo’s” kuulostaa enemmän kuin etäisesti Depeche Modelta. Myös ”West Berlin” on yksi suosikeistani.

Myöhemmin yhtye on julkaissut neljä albumia: Dust and Dreams (1991), Harbour of Tears (1996), Rajaz (1999) ja A Nod and a Wink (2002). Niitä ei ole Spotifyssa enkä ole kuullut niitä kokonaan muistakaan lähteistä. Parin biisin perusteella Dust… ja Harbour… muistuttavat välillä Dire Straitsia, mikä ei ole vain moite. Yhtyeen keulahahmo Andrew Latimerin kitara hallitsee hidastempoisia albumeita. Laulua on paljon enemmän kuin varhaisilla levyillä, huilua vähemmän.

Rajaz vaikuttaa levyltä, jota haluaisin kuunnella enemmän ja paradoksaalisesti ehkä juuri silloin kun en halua keskittyä itse musiikin kuunteluun. Se siis toimii samalla tavalla kuin varhainen Camel. A Nod… kuulostaa kuin yhtye olisi tehnyt monien muiden pitkän linjan bändien tavoin täyden ympyrän. Soundillisista kokeiluista siirrytään vähitellen tilanteeseen, jossa jäljellä on kirkastettu ydin: imitoidaan kulta-aikaa sopivasti päivittäen. Mukana on myös Latimerin huilu.

On myönnettävä, että Camelin kuuntelu on näin suurissa erissä puuduttavaa. Silloin tällöin, sopivasti annosteltuna se on kuitenkin aktiivinen osa kotitalouteni musiikillista valikoimaa. Sen hengenheimolaisia on Pink Floyd ja Caravan, mutta oikeastaan niillä kaikilla on omintakeinen tyyli. Yhtyeen tuotannosta tunnen parhaiten varhaiset levyt, ja tämän rupeaman perusteella pitäydyn pääasiallisesti niissä myös tulevaisuudessa. Toki myöhemmästä tuotannosta saisi räätälöityä laadukkaan kokoelmalevyn.

Ei kommentteja: