tiistai 18. kesäkuuta 2013

Studioalbumit osa 18: Byrds

1960-luvun jenkkiyhtyeistä vain harvat ovat todella kuuluneet kotitalouteni soitetuimpiin esittäjiin, jos ei lasketa Sonicsia, Trashmeniä, Doorsia ja Velvet Undergroundia. Yksittäiset albumit ovat olleet mieleeni, kuten Beach Boysin Pet Sounds, sekä moni kokoelmalevy (erityisesti Nuggets-sarja), mutta populaarimusiikin kanonisoidut atlantintakaiset nimet Dylanista Byrdsiin ovat hitaasti yleistyneet soittimessani. Siinä missä Dylania kertyi rajattu valikoima vuosia sitten, Byrdsin studioalbumeihin tutustuminen vei aikansa. Jotain kuitenkin tapahtui. Yhtäkkiä hyllyssä oli yhdeksän albumia.

Ensimmäinen ostos tuli tehtyä jo vuosia sitten. Taidokkaasti kasattu kokoelma Super Hits! maksoi alle vitosen. Se sisältää hienoja hittejä, eikä siten ollut kiirettä perehtyä studioalbumeihin.

Toisen oston tein aika impulsiivisesti. Finanssikriisin vuoksi joku silloin lopettaneista brittiketjuista dumppasi levynsä polkuhintaan. Shoppailin kunnolla ja mukaan tarttui Byrdsin Sweetheart of the Rodeo. Hinta taisi olla kolme puntaa. Aikaa kului muutama vuosi, mutta sitten hyllystä löytyi nippu Byrdsin levyjä. En oikein muista, miksi aloin ostaa niitä, sillä Sweetheart… ei ollut koskaan avautunut kunnolla. Ehkä Sulo Vilenin ohjenuoralla – kun sai halvalla.           

Mr Tambourine Man (1965) on ensimmäinen Byrdsin albumi. Se sisältää peräti neljä Bob Dylanin sävellystä. Niistä tunnetuin on ”Mr. Tambourine man”, mutta kyllä myös ”All I really want to do” on hieno 60-lukulainen popkappale. Dylanilta itseltään kuulostava ”Chimes of freedom” on myös levyn parhaimmistoa. Toki albumilla on nippu Gene Clarkin kirjoittamia biisejä, joista erityisesti ”I’ll feel a whole lot better” on erolaulujen klassikko epäröivällä lauseella ”I’ll probably feel a whole lot of better, when you’re gone”. Kaikkiaan albumi on hieno yhdistelmä: hippiesque Beatles esittämässä Amerikan sähköiseksi muuttunutta folkkia.

Turn! Turn! Turn! (1965) ilmestyi samana vuonna, ja se alkaa mainiolla nimikkokappaleella. Albumi kuulostaa siltä kuin yhtye olisi jo vakiinnuttanut soundinsa ja hitsautunut harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tavallaan teoksessa toistuu esikoisen kuviot. Nimikappaleen lisäksi tunnetuimpien joukossa on Dylanin ”The times they’re a-changing” ja parhaimmistossa niin ikään Dylanin ”Lay down your weary tune”.

Fifth Dimension (1966) ei sisällä enää Dylanin eikä (yhtä lukuun ottamatta) Gene Clarkin kappaleita. Vetovastuun biiseistä on ottanut Roger McGuinn ja David Crosby. Suuresta muutoksesta huolimatta mukaan on mahtunut yhtyeen yksi tunnetuimmista hiteistä ”Eight miles high” (jossa Clark on mukana McGuinnin ja Crosbyn kanssa) ja toinen hitti ”Mr. Spaceman”. Albumilla on muuten monisävyinen ote, ja 60-lukulaista suoraa poppia on hieman aikaisempaa vähemmän. Tilalla on psykedeelisiä elementtejä, erityisesti kitarakuvioissa (esim. ”I see you”), teksteissä ja tietenkin ”Hey Joessa”.

Younger than Yesterday (1967) alkaa onnistuneella ”Eight miles high”-pastissilla ”So you want to be a rock’n’roll star”, mutta jatkuu vielä paremmalla biisillä ”Have you seen her face”. Levylle mahtuu myös psykedeelinen helmi ”Renaissance fair” ja täydellinen pophitti ”My back pages”. Tämä on erittäin korkeatasoinen levy. Valitettavasti se löytyy jo hyllystä – muussa tapauksessa olisi mahtavaa lähteä hakemaan tällaista timanttia levykaupasta.

The Notorious Byrd Brothers (1968) on viides albumi, joka psykedelian ja folkin lisäksi sisältää jo viitteitä tulevasta kantrivaiheesta (esim. ”Wasn’t born to follow”). Rima on asetettu korkealle, ja tyylillisesti vaihteleva albumi ei yllä ihan edellisten tasolle. Tässä vaiheessa biisienkirjoittamisen vastuu oli langennut suurelta osin basisti Chris Hillmanille. Yksi onnistuneista on kaikki yhtyeen hallitsevat tyylit kiteyttävä psykedeliavetoinen kantripopralli ”Change is now”.

Sweetheart of the Rodeo (1968) oli se levy, jolla psykedelia vaihtui kantriin. Jos albumi ei täysin avautunut aikaisemmin, niin nyt kuunneltuna se vaikuttaa lähinnä hienolta kantrimusiikilta. Kompaktilla teoksella on myös yksittäisiä hienoja biisejä, kuten ”Hickory wind” ja ”Nothing was delivered”. Se on myös merkkipaalu yhtyeen tarinassa, mutta tämä ei kuitenkaan ole se minun Byrdsini. Se on luonteva ja ehdottomasti tasokas osa kokonaisuutta, mutta jos yhtye olisi tehnyt tällaisia levyjä puolen tusinaa, en varmaan olisi ryhtynyt tähän kuuntelurupeamaan.

Dr. Byrds & Mr. Hyde (1969) on osittain paluuta aikaisempaan, mutta kantrista ei ole täysin luovuttu. Teos alkaa yhdellä ehdottomista Byrds-suosikeistani, ”This wheel’s on fire”, joka tosin on The Bandin kappale levyltä Music from the Big Pink ja jonka sävellyksessä Dylanilla on ollut taas sormensa pelissä. Sitä seuraa hieno kantriralli ”Old blue”. Näiden jälkeen meno tasoittuu keskinkertaiseksi Byrdsiksi, mikä tarkoittaa varsin nautinnollista kuuntelua vailla huippukokemuksia, vaikka esimerkiksi ”Child of the universe” toimii ja ”Candy” on omintakeinen yhdistelmä psykedeliaa ja kantria.

Ballad of Easy Rider (1969) menestyi Yhdysvalloissa edeltäjäänsä paremmin. Briteissä tilanne meni päinvastoin. Minun makuni jäljittelee tässä yhteydessä brittien vastaanottoa. Byrdsin albumiksi Ballad… on lähes yhdentekevä, mutta silti se on varsin miellyttävää kuunneltavaa. Yksi suosikeistani on kansansävelmä ”Jack Tarr the sailor”. Mukana on myös Dylanin ”It’s all over now baby blue” ja Woody Guthrien ”Deportee”.

Untitled (1970) on osittain livelevy. Albumi starttaa hienolla livebiisillä ”Lover of the bayou” ja sitten mukana on aikaisemmilta levyiltä tuttuja kappaleita. Studio-osuudessa on myös uusia. Esimerkiksi ”Chestnut mare” on ylvästä Byrdsiä. Paketin ongelmana on se, ettei minulla ole sitä tuplavinyylinä, jollaiseksi se on suunniteltu: livelevy, jossa b-puolella on vain yli 16-minuuttinen ”Eight miles high” ja toinen lp studiona. Putkeen kuunneltuna paketti on ensisijaisesti sekava, vaikka se sisältää paljon laadukkaita kappaleita.

Kahta seuraavaa levyä ei löydy Spotifysta, mutta kuuntelin kokoelmilta valikoituja biisejä.

Byrdmaniax (1971) on bändin inhokki, koska sen tuotanto ei miellyttänyt. Singlebiisit ”I trust” ja ”Glory glory” ovat jokseenkin yhdentekevää ja laiskanpulskeaa Byrdsiä. ”I wanna grow up to be a politician” on mukiinmenevää yhteiskunnallista satiiria, mutta sekään ei kanna musiikillisesti pitkälle. Albumia pidetään yleisesti yhtyeen heikoimpana.

Farther Along (1971) purkitettiin pikavauhdilla ja tuotettiin kevyellä kädellä. Se jää nyt pääosin kuuntelematta, mutta kolmasosan perusteella levy vaikuttaa tasapaksulta Dylanilta. Tunnetuimmat kappaleet lienevät bändin kokoelmiltakin löytyvät singlenä julkaistu ”America’s great national pastime” ja sen b-puolella ilmestynyt ”Farther along”, jonka ovat esittäneet monet amerikkalaiset yhtyeet ennen Byrdsiä. Albumi sai valjuhkon vastaanoton, enkä itsekään syty näin pikaisella tutustumisella.

Byrds (1973) jäi yhtyeen viimeiseksi. Se sai verrattain nihkeän vastaanoton, mikä ei ole suuri yllätys kuulemani perusteella. Silti siitä tuli yksi bändin menestyneimmistä albumeista Yhdysvalloissa. Biisintekijöistä löytyy kunnioitettava kaarti tavanomaisten touhuajien (G Clark, R McGuinn, D Crosby) lisäksi: Joni Mitchell ja Neil Young. Tämäkään ei pelasta, sillä Byrds on tylsähkö levy verrattuna bändin huippuhetkiin.

Suositukseni on seuraava: osta seitsemän ensimmäistä levyä. Kaikki ovat edullisia. Jos siinä on liikaa, niin kokoelmillakin pääsee alkuun. 1970-luvun tuotanto ei tarvitse ostokehotusta: sen hankkivat vain yhtyeeseen hurahtaneet.

Ei kommentteja: