Suhdettani
yhtyeeseen kuvaa parhaiten vanha Olvin oluen mainoslause: ”kiireettä kypsynyt”.
Luultavasti
ensimmäinen kosketukseni Roxy Musiciin on liittynyt johonkin televisio-ohjelmaan, josta
en muista enää mitään. Toinen kosketus on luultavasti ollut levykaupoissa
näkynyt Country Life -albumin kansi,
jossa näkyy poikkeuksellisen paljon paljasta pintaa.
Varsinainen
tietoisuus yhtyeestä syntyi, kun ymmärsin yläasteella 1980-luvun lopussa, että
psychobillyä ja neorockabillyä soittanut brittiläinen Frenzy esitti Roxy
Musicin kappaleen ”Love is the Drug” albumillaan Clockwork Toy (1982). Tämä ei vielä saanut minua tutustumaan
yhtyeeseen, mutta nyt tiesin, että tällainenkin orkesteri on levyttänyt
mahdollisesti kiinnostavaa musiikkia.
Koska
Roxy Music ei tyylillisesti vedonnut indierokkia, garagea ja punkkia
kuuntelevaan nuoreen aikuiseen, tarvittiin toinen sysäys. Se olikin siinä, kun
huomasin idolini Frank Blackin laittaneen ”Men in black”-singlen cd-versiolle
lisukkeeksi versionsa Roxy Musicin kappaleesta ”Re-make/Re-model”. Elettiin
1990-luvun jälkipuoliskoa.
Kolmannesta
sysäyksestä käy kiittäminen vuoden 2008 finanssikriisiä. Britteihin iski lama
ja musiikkia myyvät ketjut lopettivat toimintansa. Jäämistöistä kannoin kotiin
tolkuttoman määrän pilkkahintaisia albumeita. Niiden mukana oli kahdella
punnalla ostettu Flesh and Blood
(1980).
Neljättä
odotettiin vuoteen 2011 asti. Lainasin kirjastosta yhtyeen tarinan kertovan
dvd:n. Edelleenkään minulla ei ollut kiire tutustua yhtyeeseen syvemmin, mutta
jotenkin vuosina 2011 ja 2012 päädyin ostamaan yhtyeen kaikki studioalbumit.
Roxy Music (1972) alkaa jo mainitulla
raidalla ”Re-make/Re-model”. Sitä seuraa ”Ladytron”, joka ei jätä epäselväksi,
mistä eräs yhtye otti nimensä. ”Virginia plain” on suorahko, suorastaan
aseistariisuva powerpop, mutta iso osa albumista on saxofonivetoista maalailevampaa
tuotantoa. Eponyymi debyytti on relevantti ja myönteisessä mielessä amorfinen
artistinen statement.
For Your Pleasure (1973) seurasi
seuraavana vuonna ja ”Do the strand” on sen vahva aloitusraita. Kokonaisuus on
monipuolisessa kokeilussaan ja paikoittaisessa synkkyydessäänkin
kunnianhimoinen. Onhan itse Morrissey todennut, että hänen mielestään on
olemassa vain yksi todella mahtava brittiläinen albumi, For Your Pleasure.
Kolmas
albumi Stranded (1973) alkaa edellisen
tapaan. ”Street life” on ”Do the strandin” toisinto – erittäin toimiva, joskaan
ei mielestäni yhtä onnistunut. Sama pätee periaatteessa koko teokseen: ei
huono, mutta askeleen jäljessä edeltäjästään. Albumin kohokohta on kuitenkin mahtipontinen
ja kohtalokas taidepläjäys ”A Song for Europe”. Tässä vaiheessa Brian Eno oli
lähtenyt lätkimään yhtyeestä.
Country Life (1974) on edeltäjiään
yksiselitteisempi, suorempi, kevyempi, ilmavampi ja kabareemaisempi poplevy,
josta puuttuu taiteilijan luomisen tuska ja ahdistus. En tarkoita, että näitä
tulisi pitää arvottavina termeinä, mutta omassa asteikossani Country Life ei yllä For Your Pleasuren tasolle. Se on
kuitenkin tasapainoinen ja ainakin hieman erilainen kuin yhtyeen aikaisemmat
tuotokset. Huono levy se ei missään tapauksessa ole. Tämä koskee erityisesti A-puolta.
B-puolella on hieman enemmän taiteilua, vaihtelevalla mutta keskimäärin melko
korkealla tasolla. Hyvä levy.
Siren (1975) alkaa sillä teininä tutuksi
tulleella helmellä ”Love is the drug”. Se on kuulostanut hienolta aina, eikä
vain Frenzyn versiona. Myös muu albumin sisältö on edelleen tasokasta Roxyä,
sisältäen nyppivää funk-bassoa, saksofonia ja välillä suorempaan laukkaan
intoutuvaa poppia (”Whirlwind”).
Manifesto (1979) taisi olla viimeisin
ostos. Se näytti joltain kolmen punnan kokoelmalta, joten ostin sen vasta
varmistuttuani, että kyseessä on todella kolmen punnan studioalbumi. Jostain
syystä ennakkoluuloni osui sikäli oikeaan, että kyse on yhtyeen heikoimmasta
albumista. Aikanaan se kävi kyllä listoilla, mutta omassa rankingissani se jää
reilusti jälkeen aikaisemmista (ja myös myöhemmin ilmestyneistä). Manifesto ei
ole kammottava, mutta se on jokseenkin yhdentekevä.
Flesh and Blood (1980) oli ensimmäinen
ostamani Roxy-albumi, eikä se itsessään välttämättä kannusta palaamaan kauppaan,
jos on taipuvainen pitämään erityisesti punkista ja indiepainotteisesta
kitararokista. Se sisältää kummallisia kovereita Wilson Pickettin ”In the
midnight hourista” Byrdsin ”Eight miles highin”. Molemmat ovat
klassikkobiisejä, mutta eivät ne mielestäni Roxyn tarinaa kuljeta mihinkään
suuntaan. Ei ne huonoja kovereita ole, mutta jos ensin mainittu on levyn
avausraita, eivät odotukset ole korkealla. Levy kuitenkin nousi ilmestyessään
brittien listaykköseksi, joten kansa tiesi. No, toisaalta kakkosraita ”Oh
Yeah!” on komeaa pehmopoppia, ja oikeastaan saman voi sanoa koko albumista.
Tässä vaiheessa yhtye kuulostikin tasapainoiselta ja erittäin tyylikkäältä
popilta, josta tosin puuttuvat kokeilut ja särmät, jotka tekevät uran
alkuvaiheesta kiinnostavan.
Avalon (1982) on pehmoilua. Heti alkuun
kuullaan ”More than this”, joka on tosipehmoilua, mutta sellaiseksi kyllä
onnistunut raita. Eikä levy siitä paljon muuksi muutu. Albumi on
äänimaisemaltaan koherentti, mutta aika kauaksi yhtye on matkannut
tyylillisesti. Kokeiluja on vähemmän, eikä yksikään kappale kestä edes viittä
minuuttia – varhaisilla albumeilla on kuitenkin tavallisesti enemmän kuin yksi
pidempi kappale. Itselleni Avalon ei
ole yhtyeen tärkein, mutta kriitikot pitivät ja kuluttajat ostivat. Ymmärrän
heitä hyvin.
Kokonaisuutena
suhtautumiseni yhtyeeseen on kaksijakoinen. Yhtäältä Roxy Music on
populaarimusiikin historiassa merkittävä ja myös kunnianhimoista musiikkia tehnyt
orkesteri. Toisaalta en osaa kuvitella, että se koskaan muuttaisi maailmani,
tai että minusta tulisi kulmakunnan kovin fani, joka pakottaisi muita
kuuntelemaan yhtyettä. Selvää kuitenkin on, etten ole luopumassa ostetuista
studioalbumeista. En myöskään aio jättää niitä hyllyyn pölyttymään. Pikemminkin
oletan, että bändin levyt löytävät tiensä soittimeeni entistä useammin.
Tämä
juttu on kirjoitettu ennen kuin Nuorgam julkaisi jutun samasta aiheesta. Koska
he ehtivät ensin, lisään loppuun pienen vertailun. Siellä on pidetty enemmän
kolmannesta ja neljännestä albumista, minun korostaessa kahta ensimmäistä. Molemmat pitävät Sirenistä ja Manifesto
jää molempien kirjanpidossa pohjalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti