torstai 14. maaliskuuta 2013

Studioalbumit osa 12: Orange Juice

Jokaisen musiikkia aktiivisesti seuraavan ja itseään edes vähän kunnioittavan, ja vieläpä post-punkista hieman kiinnostuneen pitäisi tuntea Orange Juice läpikotaisin, eikö niin? 

Itse en ole lukeutunut tähän joukkoon. Yhtyeen kokoelma-albumi The Glasgow School (2005) on riittänyt mainiosti tarpeisiini. Se valikoitui kuunteluun aluksi lähinnä bändin kulttistatuksen vuoksi. Se oli oikein kelvollinen tuttavuus. Nyt tuli aika käydä läpi yhtyeen studioalbumit, joita on vain kolme tai neljä, laskutavasta riippuen. Ne ilmestyivät kahden vuoden aikana 1982–1984.

Yhtyeen statusta on jälkeenpäin lisännyt myös Simon Reynoldsin Rip it up and Start Again, kirja post-punkista, sillä sen otsikko on skotlantilaisen Orange Juicen kappaleesta ”Rip it up”. Suurelle yleisölle Orange Juice saattaa olla muistissa keulahahmo Edwyn Collinsin vuoksi. Jos nimi ei sano mitään, niin ehkä kuitenkin vuoden 1994 hitiksi noussut ”Girl like you” kuulostaa etäisesti tutulta (albumilta Gorgeous George).

Orange Juicen esikoinen You Can’t Hide Your Love Forever (1982) on osittain tuttua tavaraa, koska siltä on poimittu biisejä yllä mainitulle kokoelmalle. Minun on jotenkin vaikea löytää ”post-punkkia” albumilta, joka yhdistelee poppia, funkkia ja soulia. Punkkia siinä on maksimissaan viisi prosenttia. Hyviä biisejä siltä kuitenkin löytyy, kuten vaikkapa avaus- ja sinkkuraita ”Falling and laughing”, ”Felicity” ja ”Consolation prize”. Edwynin ääni on persoonallinen ja täyteläinen jo vuonna 1982.

Rip it up (1982) alkaa nimikappaleella ja jatkuu ansiokkaasti suunnilleen ensialbumin tunnelmissa. Eikä ihme, se ilmestyi samana vuonna. Albumilla voi kuulla eri lajityyppien sekoituksen ja Collinsin kohtalokkaan laulannan, mutta eipä siitä ole paljon muuta sanottavaa – ei ylisanoja eikä myöskään kritiikkiä. Jos Orange Juicesta tulee paikoitellen mieleen Talking Heads, niin jotenkin se välittyy myös siihen, ettei minulla ole mitään järkevää kirjoitettavaa. Kuunnellaan vaan. Ja nautitaan.

Pienen tauon jälkeen julkaistiin kuuden biisin minialbumi Texas Fever (1984). Siinä yhtyeen tarina ei musiikillisessa mielessä muutu mihinkään. The Orange Juice (1984) ilmestyi samana vuonna, ja se jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi. Minun korviini yhtye kuulostaa näillä teoksilla edelleen ihan samalta kelvolliselta appelsiinimehulta. Ero kahteen ensimmäiseen albumiin on laadullinen, mutta ei tyylillinen. Varhaistuotannossa on yksinkertaisesti hieman parempia biisejä ja soundeiltaankin se on relevantimman, vähän rosoisemman kuuloista. 

On vaikea kuvitella, miltä yhtye on kuulostanut omana aikanaan. Nyt siitä nousee esiin kaksi puolta: yhtäältä punkin jälkeen sen pehmeämpi brittipop sekoitettuna maltillisesti souliin, funkiin ja muihin vähemmän suoriin musiikkityyleihin on omaperäinen siirtymä. Toisaalta bändin tuotanto kuulostaa paikoitellen siltä, mistä en 1980-luvun eläneenä pitänyt sen ajan valtavirran musiikissa. Jälkimmäinen huomio koskee lähinnä soundeja.

Yhtyeestä löytää myös elementtejä, jotka tuovat mieleen myöhempiä, erityisesti brittiläisiä 1990-luvulla menestyneitä artisteja. Yhtenä esimerkkinä on Pulp, joskin Jarvisin etuna on kyky kirjoittaa myös erittäin tarttuvia melodisia popralleja.

Punkkia tai tavanomaisia post-punk -elementtejä Orange Juicessa on hyvin vähän. Se on erikoista, sillä yhtyeessä vaikutti myös Josef K -yhtyeen kitaristi Malcolm Ross – ja jos kuuntelee niin ikään skotlantilaisen Josef K:n tuotantoa, tietää, miltä post-punkin tavalliset elementit kuulostavat.

Orange Juice on kyllä omaperäinen, mutta ei minun korvissani pelkästään myönteisellä tavalla. Siinä tökkivät kasarisoundimaailman lisäksi kutusoulahtavat elementit. Gang of Fourin ja Josef K:n nytkyttävä ja hermostunut funk iskee minulle pehmoilua paremmin. Silti Orange Juice saattaa olla tuossa joukossa tyylikkäintä diggailtavaa. Collinsin ääni tulee niin lähelle kuulijaa, mutta sen lisäksi yhtyeellä on riittävän hienoja sävellyksiä. Siinä syy, miksi Orange Juice edellä mainituista varauksellisista kommenteista huolimatta säilyy kuuntelulistalla.

Edwyn Collinsin elämässä on Orange Juicen jälkeen ollut 1990-luvun suuren hitin lisäksi merkittävä käänne: vuonna 2005 hän sai aivoverenvuodon. Siitä toipuminen ja puheen uudelleen oppiminen on vienyt aikaa ja energiaa. Kertoman mukaan hänen puhevarantonsa rajoittui pitkään neljään: ”kyllä”, ”ei”, ”Grace Maxwell” (vaimo) ja ”mahdollisuudet ovat rajattomat”.

Sairastumisen jälkeen ensimmäinen albumi (ja toistaiseksi viimeisin) Losing sleep (2010) on hieno paluu. Ostin sen vihdoin omakseni viime syksynä kolmella punnalla. Ehdottomasti hintansa väärti.

Ei kommentteja: