Media ja islamofobia

Ruokkiiko media islamofobiaa? Vai estääkö media sen kehittymistä? Tällaisista kysymyksistä rakentui yksi päivä Tukholmassa, Södertörnin yliopistossa. Vierailevina puhujina oli kolme osaajaa.

Ensimmäinen puhuja oli yhdysvaltalainen John L. Esposito, joka tunnetaan monista islamia käsittelevistä kirjoista. Hän korosti, ettei 9/11 ole avaintapahtuma islamofobian tai islamilaisen ”triplauhan” rakentumisessa. Hänen mukaansa 1970-luvun lopun Iranin islamilainen vallankumous sysäsi käyntiin prosesseja, jotka saivat tutkijat puhumaan sivilisaatioiden välisestä törmäyksestä jo 1980-luvun alussa. Islamista tuli poliittinen, ”sivilisationaalinen” ja demografinen uhka. 9/11 ja Huntingtonin popularisoima sivilisaatioiden törmäyspuhe oli pikemminkin uusi momentti tässä laajemmassa tapahtumaketjussa.

Populaarikulttuurissa ”muslimilta näyttävästä” henkilöstä tuli tyypillinen toiseutta edustava hahmo ja media tarjosi alustan, jossa islaminvastaisia näkemyksiä oli mahdollista esittää. Tämä johti mediadiskurssiin, jossa islam on poikkeustapaus: Yhdysvalloissa tiettyjä asioita ei voi sanoa juutalaisista eikä tummaihoisista, mutta islamia nämä rajoitteet eivät koske. Myöhemmin uusmedia vaikutti asetelmaan mahdollistamalla organisoidun islamofobisen verkoston, joka on hyvin jäsentynyt ja taloudellisesti resurssoitu. Yhdysvalloissa keulahahmoihin kuuluvat esimerkiksi Robert Spencer ja Pamela Geller, jonka blogista tuli ensiksi suosittu. Sittemmin hänestä tuli julkkis myös valtavirtamediassa.

Yksi Espositon mainitsemista ongelmista on se, että yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa korostuvat juonirakenteet, joissa muslimit ovat osallisia maansisäisessä terrorismissa. Toinen on se, että uutisoinnissa muslimiääniä on Yhdysvalloissa esillä vähemmän vuonna 2011 kuin 2001.

Kaikkein kiinnostavin näkemys oli kuitenkin se, että Esposito kritisoi tarvetta antaa ääni vastapuolelle tasapuolisuuden nimissä. Hän kysyi, tarvitsemmeko tosiaan aina kaksi puolta tarinasta. Silloinkin, kun toinen on selvästi virheellinen tai kun toinen on muille ihmisille erityisen haitallinen. Kuinka usein esimerkiksi juutalaisia käsittelevissä uutisjutuissa otetaan mukaan uusnatsien antisemiittinen ääni balanssin vuoksi?

Suomessa tämä balanssikysymys ei ole noussut esiin niinkään islam-uutisoinnin kohdalla. Suomessa esimerkiksi kansanedustaja Juha Eerola (ps) esitti vakavalla naamalla, että äärioikeistoa pitäisi kuulla tilaisuuksissa, joissa alustetaan suomalaista äärioikeistoa käsittelevästä kirjasta.

Balanssikysymystä uutisoinnin kannalta yleisemmin ovat käsitelleet esimerkiksi D Edwards & D Cromwell teoksessa Newspeak in the 21st Century. Siinä kirjoittajat esittävät, ettei toisen osapuolen kuulemiseen ja ilmaisen mainostilan antamiseen ole aina aihetta, jos todistusaineisto on riittävän vankka osoittamaan näkemykset virheellisiksi tai haitallisiksi.

Toinen puhuja oli Sarah Joseph. Hän on valkoinen, muslimiksi kääntynyt britti, joka on islamilaisen lifestyle-lehden Emel päätoimittaja. Tutustuin lehteen tauolla, ja se on kuin lentoyhtiöiden mainoslehdet mutta islamilaisella painotuksella. Siis ei minun ensisijaista lukemistoani paitsi ammatillisessa mielessä. Lehden yksi tehtävä on tuoda korsi kekoon, joka muuttaa muslimeista kerrottua, usein kielteisesti sävyttynyttä tarinaa. Pyrkimyksenä on siis normalisoida ja arkistaa muslimien elämän kuvaukset.

Valitettavasti Joseph ei kuitenkaan puhunut juuri mitään luotsaamastaan lehdestä. Sen sijaan hän kertoi, miten kielteisesti kaikki muut uutisoivat islamista Briteissä. Hän referoi tutkimuksia, jotka osoittavat islam-uutisoinnin lisääntyneen 2000-luvulla ja jotka näyttävät, miten islam liitetään terrorismiin.

Joseph esitteli nipun esimerkkejä huonosta uutisoinnista. Ei ollut yllätys, että suurin osa esimerkeistä oli kahdesta lehdestä: Daily Express ja Daily Star, jotka ovat konservatiivisia ja erityisen kristillismielisiä. Tätä Joseph ei kuitenkaan maininnut, vaan antoi ymmärtää, että brittimedia on tasaisen islamofobinen. Muutenkin esitys oli analyyttisesti ontto, vaikka hänen pääasiallinen viesti – se, että islamia koskevassa uutisoinnissa asiat eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla Briteissä – olikin täysin ymmärrettävä. Tilastojen mukaan peräti 66% briteistä vastaa, että he saavat islamia koskevan tietonsa mediasta. Jos mediakuva on kielteinen, ei ole yllättävää, että muslimeille koituu ongelmia media vuoksi.

Kolmannen luennon piti Mattias Gardell, joka käsitteli ruotsalaista islam-kuvastoa pitkällä aikavälillä. Kuten Suomessa, myös Ruotsissa on totuttu kertomaan tarinaa etnisesti ja kulttuurisesti homogeenisesta maasta, vaikka sellaista ei ole koskaan oikeastaan ollut. Mutta siihen on pyritty.

Luennossa mainittiin kiinnostavia virstanpylväitä ruotsalaisen homogeenisuuden rakentamisessa ja murtumisessa. Vuoteen 1860 saakka ruotsalaiset, jotka kääntyivät katoliseen uskoon, menettivät kansalaisuutensa. Vuoteen 1859 asti juutalaiset lapset eivät saaneet käydä ruotsalaista koulua. Mustalaiset saivat kansalais- ja äänioikeuden vasta 1960-luvulla. Tuolloin pääasiallisen toiseuden viittaa kantoivat ”mustapäät” (svartskallar), eivät muslimit. Muslimit, jos heitä oli olemassakaan omana kulttuurisena ryhmänä, jakautuivat irakilaisiin, kurdeihin, tataareihin, turkkilaisiin ja niin edelleen. Sittemmin puhe siitä, ”mitä ja miten muslimit ovat” normalisoitui. Enää tätä keskustelua ei käydä tummaihoisista, katolisista tai juutalaisista, mutta muslimeista käydään. Puhe muslimien ”luonteesta” tai ”mielestä” ei ole tavatonta. Näin erot essentialisoidaan.

Historiallisen kehystyksen lisäksi Gardell nosti esiin pari kiinnostavaa seikkaa. Ensimmäinen on kysymys siitä, mitkä islamiin kytkeytynet termit jätetään kääntämättä uutisoinnissa. Jihad, Sharia, Allah? Mitä implikaatioita näillä journalistisilla ratkaisuilla on? Neutraaleja ne eivät ole. Tässä on hyvä tutkimusaihe.

Toinen on populaarikulttuurin vaikutus. Jos Yhdysvalloissa evankelikaalinen konservatiivikristitty sanoo jotain vaikkapa homoista, tiedämme, ettei kyse ole koko maata edustavasta kannasta. Miten? Vaikka emme olisi koskaan käyneet Yhdysvalloissa, kuulemme muuta uutisointia sieltä ja seuraamme populaarikulttuuria. Voimme päätellä, että ei kanta ole edustava, kun Frendeissä, Seinfeldissä tai Sinkkuelämää-sarjassa annetaan aivan toisenlainen kuva. Meillä ei ole samaa vertailukohtaa Egyptistä, Pakistanista tai Irakista.

Tapahtuma oli paikoitellen liiankin voimakkaasti moralisoiva keskittyessään kielteisiin uutisiin, vaikka en ole eri mieltä sen sanomasta. On kuvaavaa, että ainoastaan Gardell antoi yleisen määritelmän islamofobialle, vaikka kaikki puhuivat aiheesta vuolaasti. Kukaan ei nostanut esiin myönteistä uutisointia tai eritellyt parannusehdotuksia perusteellisesti. Sikäli tapahtuma tarjosi hyvin vähän valaistusta kysymykseen, voisiko media nakertaa katteettoman kielteisen ja virheellisen islam-kuvan kestävyyttä.

Lisäksi osa analyysista oli varsin heikosti kontekstualisoitua. Islamofobia ei mielestäni selitä juuri mitään sellaisenaan. Se on osa laajempaa kontekstia, jossa tulee selvittää, millaiset toimijat ja liittoumat hyötyvät tietynlaisesta mediakuvastosta. Usein onkin niin, että kohteena on vasta toissijaisesti muslimit. Esimerkiksi brittimediassa suuri osa viime vuosien kielteisestä islam-uutisoinnista on perustunut konservatiivisten lehtien pyrkimykseen kritisoida työväenpuoluetta, jonka luomana ongelmana monikulttuurisuus, maahanmuutto ja islamilaiset ääri-ilmiöt halutaan esittää.

Oli mielenkiintoista kuulla, että Södertörnissä journalismia opiskelevat joutuvat suorittamaan myös uskontoa käsittelevät kurssin. Onko vastaavaa kukaan edes ääneen pohtinut Suomessa?

The Role of the Media in the Shaping of European and US Muslim Identities, Södertörnin yliopisto, Tukholma. 12.3.2013