maanantai 18. helmikuuta 2013

Studioalbumit osa 10: The Replacements

1980-luvulla Minneapolisin juomaveteen oli sekoitettu jotain erityistä. Sieltä tuli Hüsker Dü ja the Replacements. Siinä missä edellinen on ollut kuuntelussa jo teinivuosista asti, en koskaan kuunnellut jälkimmäisen artistin studioalbumeita systemaattisesti. Oli syytä paikata aukko sivistyksessä.

Silloin kun Hüsker Dün nopeat ja melodiset kappaleet iskivät suoraan myöhäisteinin hermoon, Replacements muistutti jotenkin liian löysää pubirokkia tai sitten valtavirran tylsää poppia. Kun Miettinen ylisti yhtyettä, piti siihen suhtautua vakavalla kiinnostuneisuudella, mutta edes kirjastosta lainattu Don’t Tell a Soul (1989) ei auttanut.

Replacements vaati paljon enemmän aikaa ja kypsyttelyä.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla Last.fm-sivusto puski minulle jatkuvalla syötöllä Replacementsin kappaleita ”I will dare” ja ”Take me down to the hospital”. Jälkimmäinen on edelleen profiilini kuunnelluin kappale.

Uncutin lukeminen sai minut innostumaan myös yhtyeen laulaja Paul Westerbergin sooloista. Erityisesti Come Feel Me Tremble (2003) on ollut aktiivisessa kuuntelussa, ja myöhemmin myös parilla punnalla levyhyllyyni päätynyt Folker (2004).

Joskus the Rollstons soitti keikalla Replacementsin kappaleen ”Bastards of young”. Silloin ajattelin, että nyt on aika tutustua yhtyeeseen entistä tarkemmin. Vuonna 2006 ilmestynyt kokoelma Don’t You Know who I Think I Was riitti pitkään. Se onkin hyvä valinta yhtyeen kuuntelun aloittamiselle. Se sisältää myös pari uutta biisiä. Nyt kun sitä on kuunneltu riittävästi, on syytä siirtyä eteenpäin.

Ensialbumi Sorry Ma, Forgot to Take Out the Trash (1981) on tiukkaa punkkia tai hardcorea. Sillä on muutama erittäin onnistunut raita, kuten ”Takin’ a ride” ja ”Shiftless when idle”.

Seuraavana vuonna julkaistiin minialbumi Stink (1982), joka alkaa bändin ehdottomalla klassikolla ”Kids don’t follow”. Cd-painosta on jatkettu lisämateriaalilla, joka käsittää myös hupsun version Hank Williamsin biisistä ”Hey good lookin’”.

Sitä seurannut Hootenanny (1983) on aika sekava ja räävitön albumi, jossa tempo on hieman hidastunut. Albumin biisimateriaali ei ole aivan sitä, mihin yhtye on parhaimmillaan yltänyt. ”Hayday” ja ”Color me impressed” ovat hyviä, ja albumilla on myös tuo Last.fm-soittolistani ykkönen, edelleen pubirokilta kuulostava ”Take me down to the hospital”.  Westerbergin ääni pääsee paikoitellen siihen lämpötilaan, joka vakiintui myöhemmin yhtyeen tavaramerkiksi.

Let it Be (1984) on jo melko etäällä ensialbumin kaahauksesta. Teos alkaa biisillä ”I will dare” ja jatkuu tasavahvasti loppuun saakka. Siinä välissä tulee vastaan ennestään tuttu ”Unsatisfied” ja myönteisiä uusia tuttavuuksia, kuten ”Black diamond”. Levyn päättää upea ”Answering machine”.

Sitten päästäänkin yhtyeen parhaaseen albumiin Tim (1985). Siltä löytyvät ”Bastards of young” ja ”Here comes the regular”, molemmat yhtyeen helmiä minun mielestäni. Kun niiden jatkeeksi laitetaan sinkkulohkaisu ”Kiss me on the bus”, indieboksillekin nimensä lainannut ”Left of the dial” ja muutama tuntemattomampi sävellys, on selvää, että levy on klassikko.

Rima oli asetettu korkealle. Pleased to Meet Me (1987) -albumilla on esimerkiksi ”Alex Chilton”. Jo biisin nimi kerää pisteitä. Cramps-tuottajana kunnostautunut entinen teinitähti teki itsekin muutamia yksittäisiä kulttiklassikoita (esimerkiksi ”Like flies on sherbert”), joskin Chiltonin sooloalbumien kuuntelu on toisinaan aika raskasta. Replacementsin biisi on kuitenkin yhtyeen ehdotonta parhaimmistoa. Koko albumi on edelleen tasokas, mutta jää edeltäjänsä varjoon. Tyylillisesti teos on sekoitus indiepoppia ja suoraa rokkia, maustettuna hyppysellisellä boogieta.

En ihmettele edelleenkään, ettei Don’t Tell a Soul (1989) auennut toivotulla tavalla teini-ikäiselle, mutta nyt albumi kuulostaa täysin kelvolliselta Replacementsiltä. Onhan suunta alaspäin, mutta valtavirran rokin suuntaan kumarteleva teos saa vihdoin synninpäästön – vaikka ei mielipiteeni paljon painakaan.

All Shook Down (1990) on tehty osissa useiden studiomuusikoiden kanssa. Se ei ole samanlainen bändilevy kuin aikaisemmat, mutta yhtyeen nimellä se on kuitenkin julkaistu. Tästä tilanteesta huolimatta pop-albumi soi parhaimmillaan hienosti ja sisältää hitin ”Merry go round”. Kokonaisuutena teos on kuitenkin kaukana yhtyeen kultaisista hetkistä.

Replacementsin studioalbumit kulkevat melko suoran reitin räävittömästä punkista indierokin kautta valtavirran poprokkiin. Yhtyeen kultakausi on mielestäni keskimmäinen vaihe, joka ajoittui vuosiin 1984–1987. Varmasti alkuaika on monille se tärkein, enkä ihmettele sitäkään. Pari viimeistä albumia ovat kelvollisia, mutta yhtyeen kuihtumiseen päättyvän tarinan arvattava päätepiste. Sen jälkeen on kuitenkin mahdollista nauttia Paul Westerbergin soololevyistä, joista ensimmäinen, 14 Songs, ilmestyi vuonna 1993.

Ei kommentteja: