1980-luvulla
Minneapolisin juomaveteen oli sekoitettu jotain erityistä. Sieltä tuli Hüsker
Dü ja the Replacements. Siinä missä edellinen on ollut kuuntelussa jo
teinivuosista asti, en koskaan kuunnellut jälkimmäisen artistin studioalbumeita
systemaattisesti. Oli syytä paikata aukko sivistyksessä.
Silloin
kun Hüsker Dün nopeat ja melodiset kappaleet iskivät suoraan myöhäisteinin
hermoon, Replacements muistutti jotenkin liian löysää pubirokkia tai sitten
valtavirran tylsää poppia. Kun Miettinen ylisti yhtyettä, piti siihen suhtautua
vakavalla kiinnostuneisuudella, mutta edes kirjastosta lainattu Don’t Tell a Soul (1989) ei auttanut.
Replacements
vaati paljon enemmän aikaa ja kypsyttelyä.
2000-luvun
ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla Last.fm-sivusto puski minulle
jatkuvalla syötöllä Replacementsin kappaleita ”I will dare” ja ”Take me down to
the hospital”. Jälkimmäinen on edelleen profiilini kuunnelluin kappale.
Uncutin
lukeminen sai minut innostumaan myös yhtyeen laulaja Paul Westerbergin
sooloista. Erityisesti Come Feel Me
Tremble (2003) on ollut aktiivisessa kuuntelussa, ja myöhemmin myös parilla
punnalla levyhyllyyni päätynyt Folker
(2004).
Joskus
the Rollstons soitti keikalla Replacementsin kappaleen ”Bastards of young”.
Silloin ajattelin, että nyt on aika tutustua yhtyeeseen entistä tarkemmin.
Vuonna 2006 ilmestynyt kokoelma Don’t You
Know who I Think I Was riitti pitkään. Se onkin hyvä valinta yhtyeen
kuuntelun aloittamiselle. Se sisältää myös pari uutta biisiä. Nyt kun sitä on
kuunneltu riittävästi, on syytä siirtyä eteenpäin.
Ensialbumi
Sorry Ma, Forgot to Take Out the Trash
(1981) on tiukkaa punkkia tai hardcorea. Sillä on muutama erittäin onnistunut
raita, kuten ”Takin’ a ride” ja ”Shiftless when idle”.
Seuraavana
vuonna julkaistiin minialbumi Stink
(1982), joka alkaa bändin ehdottomalla klassikolla ”Kids don’t follow”. Cd-painosta
on jatkettu lisämateriaalilla, joka käsittää myös hupsun version Hank
Williamsin biisistä ”Hey good lookin’”.
Sitä
seurannut Hootenanny (1983) on aika
sekava ja räävitön albumi, jossa tempo on hieman hidastunut. Albumin
biisimateriaali ei ole aivan sitä, mihin yhtye on parhaimmillaan yltänyt.
”Hayday” ja ”Color me impressed” ovat hyviä, ja albumilla on myös tuo
Last.fm-soittolistani ykkönen, edelleen pubirokilta kuulostava ”Take me down to
the hospital”. Westerbergin ääni pääsee
paikoitellen siihen lämpötilaan, joka vakiintui myöhemmin yhtyeen
tavaramerkiksi.
Let it Be (1984) on jo melko etäällä
ensialbumin kaahauksesta. Teos alkaa biisillä ”I will dare” ja jatkuu
tasavahvasti loppuun saakka. Siinä välissä tulee vastaan ennestään tuttu ”Unsatisfied”
ja myönteisiä uusia tuttavuuksia, kuten ”Black diamond”. Levyn päättää upea
”Answering machine”.
Sitten
päästäänkin yhtyeen parhaaseen albumiin Tim
(1985). Siltä löytyvät ”Bastards of young” ja ”Here comes the regular”,
molemmat yhtyeen helmiä minun mielestäni. Kun niiden jatkeeksi laitetaan
sinkkulohkaisu ”Kiss me on the bus”, indieboksillekin nimensä lainannut ”Left
of the dial” ja muutama tuntemattomampi sävellys, on selvää, että levy on
klassikko.
Rima
oli asetettu korkealle. Pleased to Meet
Me (1987) -albumilla on esimerkiksi ”Alex Chilton”. Jo biisin nimi kerää
pisteitä. Cramps-tuottajana kunnostautunut entinen teinitähti teki itsekin
muutamia yksittäisiä kulttiklassikoita (esimerkiksi ”Like flies on sherbert”),
joskin Chiltonin sooloalbumien kuuntelu on toisinaan aika raskasta. Replacementsin
biisi on kuitenkin yhtyeen ehdotonta parhaimmistoa. Koko albumi on edelleen
tasokas, mutta jää edeltäjänsä varjoon. Tyylillisesti teos on sekoitus
indiepoppia ja suoraa rokkia, maustettuna hyppysellisellä boogieta.
En
ihmettele edelleenkään, ettei Don’t Tell
a Soul (1989) auennut toivotulla tavalla teini-ikäiselle, mutta nyt albumi
kuulostaa täysin kelvolliselta Replacementsiltä. Onhan suunta alaspäin, mutta
valtavirran rokin suuntaan kumarteleva teos saa vihdoin synninpäästön – vaikka
ei mielipiteeni paljon painakaan.
All Shook Down (1990) on tehty osissa
useiden studiomuusikoiden kanssa. Se ei ole samanlainen bändilevy kuin
aikaisemmat, mutta yhtyeen nimellä se on kuitenkin julkaistu. Tästä tilanteesta
huolimatta pop-albumi soi parhaimmillaan hienosti ja sisältää hitin ”Merry go
round”. Kokonaisuutena teos on kuitenkin kaukana yhtyeen kultaisista hetkistä.
Replacementsin
studioalbumit kulkevat melko suoran reitin räävittömästä punkista indierokin
kautta valtavirran poprokkiin. Yhtyeen kultakausi on mielestäni keskimmäinen
vaihe, joka ajoittui vuosiin 1984–1987. Varmasti alkuaika on monille se
tärkein, enkä ihmettele sitäkään. Pari viimeistä albumia ovat kelvollisia,
mutta yhtyeen kuihtumiseen päättyvän tarinan arvattava päätepiste. Sen jälkeen
on kuitenkin mahdollista nauttia Paul Westerbergin soololevyistä, joista
ensimmäinen, 14 Songs, ilmestyi
vuonna 1993.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti