En
ole koskaan ollut suuri Rolling Stonesin ystävä. Levyhyllystäni löytyvät
ainoastaan Let it Bleed ja kolmen
cd:n todella hieno singlekokoelma. Toki yhtyeellä on paljon mahtavia biisejä,
mutta valitettavan paljon myös järkyttäviä renkutuksia. Suurinta osaa yhtyeen
albumeista, joita Wikipedia listaa 24, en ole kuullut kokonaisuutena. Pian
olen.
Nimetön
ensialbumi vuodelta 1964 sisältää rock’n’roll kovereita, jotka eivät ole
sovituksellisesti erityisen kiehtovia. En keksi mitään erityistä syytä, miksi
kuuntelisin näitä alkuperäisten esitysten asemesta. Omana aikanaan paketin on
täytynyt kuitenkin olla brittinuorisolle hyvä johdanto amerikkalaiseen
1950-luvun rokkiin, bluesiin ja vähän souliinkin. Albumilla on yksi
Jagger/Richards tuotos ”Tell me”. Se on ihan hieno biisi, mutta tyylillisesti
yllättävän kaukana valituista kovereista.
Toinen
albumi nimettiin yhtä omaperäisesti. No.
2 ilmestyi seuraavana vuonna. Nykypäivän perspektiivistä kuunneltuna sekin
on tylsähkö teos, mutta se selittyy osaksi sillä, että jotkut koverit ovat kuluneet
puhki (erityisesti ”Everybody needs somebody to love”). Omista biiseistä mukana
on esimerkiksi ”Off the hook”, joka on edelleen hieno biisi. Mutta mietitäänpä
vielä nykyaikaa: voisiko joku bändi olla katu-uskottava, jos se levyttäisi
edellisenä vuonna ilmestyneitä amerikkalaisia biisejä? Moni koveri rollareiden
toisella on tosiaan vuodelta 1964.
Samana
vuonna 1965 julkaistiin Now!
Yhdysvaltojen markkinoille. Se on sisällöltään melkein sama, joten ei siitä sen
enempää.
Out of Our Heads (1965) oli vuorossa
seuraavana. Spotifyssa on vain jenkkiversio, joten kirjoitetaan sitten siitä. Albumilla
brittiläinen yhtye esittää ihan mukavaan tyyliin amerikkalaisia biisejä, joita
kuuntelee mieluimmin alkuperäisinä versioina. Poikkeuksena nerokas versio Bo
Diddleyn kappaleesta ”I’m alright”. Mutta onhan siellä joku omakin kappale.
Jenkkiversiolla on esimerkiksi lähestulkoon kammottavat ”The last time” ja
”Satisfaction”. Onneksi niitä tasapainottaa majesteettinen ”Play with fire”,
vaikka pidänkin Dead Moonin versiosta enemmän.
Samana
vuonna ilmestyi December’s Children (and
Everybody’s) ja sieltä löytyvät kovereiden lisäksi esimerkiksi ”Get off of
my cloud”, ”As tears go by” ja ”Gotta get away”.
Vasta
vuoden 1966 Aftermath piti sisällään
ainoastaan omia kappaleita. Heti alussa on upea ”Mother’s Little Helper” ja
pari raitaa myöhemmin toinen klassikko ”Under My Thumb”.
Myös
seuraava Between the Buttons (1967)
sisälsi vain omia sävellyksiä. Se on tasaisen laadukas levy, joskaan albumin
brittiversiolla ei ole massiivisia hittejä. Esimerkiksi ”Connection” ja ”She
smiled sweetly” ovat hienoja biisejä, mutta rapakon toisella puolella
julkaistussa painoksessa oli myös mainio ”Ruby Tuesday” ja paheksuntaa
herättänyt hitti ”Let’s spend the night together”. Levy oli askel pois
perusbluesista kohti poppia ja kevytpsykedeliaa.
Their Satanic Majesties Request (1967)
onkin jo isompi klassikko. Välillä puuduttavalta, melko psykedeeliseltä levyltä
löytyy myös rokkaavampi ”Citadel”.
Sitä
seurasi toinen klassikko Beggars Banquet
(1968). Sen helmi on ”Street fighting man”, tunnetuin on ”Sympathy for the
devil”, ja kokonaisuus on vahva, edeltäjäänsä rokkaavampi.
Let it Bleed (1969) puolestaan sisältää
yhden parhaimmista yhtyeen biiseistä, jonka opin ensiksi tuntemaan Sisters of
Mercyn versiona. Kyse on avausraidasta ”Gimme shelter”, jonka jälkeen taso ei
voi kuin laskea. Silti kyse on klassikkoalbumista rollareiden tuotannossa,
vaikka en ”Country honk” -tyyppisistä rallatteluista pidäkään.
Sticky Fingers (1971) on kolmen
edellisen tapaan klassikko, mutta sen avaa yksi inhokkiraidoista, ”Brown sugar”.
Ei se oikeasti niin kammottava kappale ole, mutta siitä tulee mieleen Koffin
vippiaitiossa ilmakitaraa soittavat äijät. Albumilla on myös samaa huumeteemaa
jatkava, mutta tyylikkäämpi ”Sister morphine”. Niin, ”Wild Horsesista” olen
aina pitänyt.
Exile on Main Street (1972) on myös
klassikko. Siinä ei ole enää mitään psykedeliaa, eikä massiivisia hittejä,
mutta se on mainio paketti bluesvetoista rokkia.
Goat’s Head Soup (1973) kiersi edeltäjän
tavoin jättihitit kaukaa, mutta toki albumilla on tunnettuja raitoja, kuten
”Angie”. Kokonaisuus ei kuitenkaan aivan yllä edeltäjien tasolle.
Tässä
oli ensimmäiset kymmenen vuotta. Muutama vuosi meni oman äänen ja tyylin
löytämiseen, mutta sen jälkeen yhtye tehtaili useita klassikoita. Vaikka
välillä käytiin psykedelian ja muunkinlaisten kokeilujen suunnalla, ei
perustavasta bluesrokista koskaan täysin luovuttu ensimmäisen kymmenen vuoden
aikana.
Vuonna
1974 ilmestyneestä albumista ja sen jälkeisistä kirjoittelen joskus
tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti