perjantai 11. tammikuuta 2013

Studioalbumit osa 8: Talking Heads

Talking Heads on erikoinen yhtye. Sitä kuuntelee mielellään, mutta siitä lukeminen on ollut usein kiinnostavampaa. 80-luvun lopun ja 90-luvun alussa popmusiikkia teoretisoivat kulttuurintutkijat ja myös journalistit käyttivät sitä usein esimerkkinä postmodernismista. Niissä analyyseissa yhtye tuli esiin erityisen mielenkiintoisena, mutta yhtyeen musiikki oli tuolloin pieni pettymys.

Ei Talking Heads minulle mikään tuntematon bändi ollut. Olin toki nähnyt yhtyeen keulahahmo David Byrnen soolokeikan Provinssirokissa vuonna 1992. Samoin olin innostunut Tom Cat Rebelsin ”Psycho Killer” -versiosta. Näillä höyryillä ostin myös Anttilan alennuksesta Stop Making Sensen, joka piti sisällään ”Psycho Killerin” lisäksi muita tunnettuja Talking Headsin kappaleita.

Myöhemmin kopioin vähän laajemman parhaat -kokoelman, mutta jokin jäi aina puuttumaan siitä, että yhtye nousisi suureksi suosikiksi. Nyt on aikaa kulunut, joten ostin ensiksi True Stories -vinyylin Tukholmasta parilla kruunulla ja myöhemmin Little Creatures -albumin Edinburghista kolmella punnalla. Oli vihdoin aika kuunnella kaikki yhtyeen kahdeksan studioalbumia alusta loppuun – ensimmäistä kertaa.

Ongelmaksi muodostui se, ettei minulla ole juuri mitään kirjoitettavaa niistä, edes nyt, kun olen jo kasvanut yhtyeen suureksi ystäväksi. Ne ovat tasaisen hyviä, enkä löydä niistä valtavaa muutosta tai draaman kaarta. Ainoa valittamisen aihe on, että edelleen osa yhtyeen sävellyksistä ja sovituksista kuulostaa niin 80-luvulle. Talking Headsia kuunnellessa huomaan, etten vieläkään ole päässyt sen vuosikymmenen traumoista, mitä populaarimusiikin diggailuun tulee.

Ensialbumi Talking Heads: 77 (1977) sisältää tuon alussa mainitun suosikkikappaleeni ja muuta tasalaatuista. Toisena ilmestyi More Songs about Buildings and Food (1978), ja se lukeutuu myös yhtyeen kaanonissa korkealle. Se sekoittaa useita eri genrejä ja sisältää muun muassa tunnetun raidan ”Take me to the river”.

Kolmas teos Fear of Music (1979) on taidokas kokonaisuus. Se on polyrytminen teos, kuten seuraavana ilmestynyt Remain in Light (1980). Jälkimmäisellä on ”Once in a lifetime”, joka kiteyttää varhaisen ambivalentin suhtautumisen: jotenkin vetävä biisi, mutta se kuulostaa liian paljon 80-luvun valtavirralta. Ja vielä rajummin sama efekti tulee kuunnellessa seuraavana albumin, Speaking in Tongues (1983), avausraitaa ”Burning down the house”.

Little Creatures (1985) piti sisällään aikaisempaa enemmän Amerikan mytologiaa ja myös kantrivaikutteista musisointia. Siltä löytyy yksi Talking Heads suosikkikappaleistani ”Road to nowhere”. Seitsemäs True Stories (1986) on jonkinlainen semi-soundtrack, ja sieltä löytyy esimerkiksi hitti ”Wild wild life”. Naked (1988) jäi yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi. Sekään ei kuulosta heikolta albumilta, mutta kuitenkin siltä, ettei yhtyeellä ollut enää samanlaista välttämättömyyttä luoda uutta musiikkia samalla nimellä ja tyylillä.

Kaikki albumit kaksi kertaa kuunnelleena en edelleenkään osaa päättää, mikä olisi tärkein albumi ja mikä täysin turha. On siis jäätävä siihen sinänsä tylsään käsitykseen, että minulle yhtye teki tasavahvaa jälkeä läpi uransa.

Ehkä Talking Headsin relevanttiutta ovat kasvattaneet siitä inspiroituneet yhtyeet. Yksi ilmeisimmistä on Arcade Fire, ja sen tuotannosta erityisesti ensialbumin ”Neighborhood 2 (Laika)”. Monin paikoin Talking Headsia kuunnellessa tulee myös mieleen, etteivät Vampire Weekendin säveltäjät soveltaneet vain Paul Simonin Gracelandia.
 

Ei kommentteja: