Studioalbumit osa 5: Rory Gallagher

Olin pitkään täysin tietämätön irlantilaisen Rory Gallagherin musiikista. Lähinnä artistista tuli mieleen vuoden 1976 Calling Card -albumin kansi, joka tuntemattomasta syystä oli jäänyt muistiin.

Vuonna 2011 lainasin muutaman albumin kirjastosta vain todetakseni, että mies teki eläessään hienoa musiikkia. Varsinkin Calling Cardin ”Moonchild” iski kovaa. Lyhyt tutustuminen jäi sillä kerralla siihen. Nyt ryhdyin kahlaamaan hänen studioalbumeitaan yksi kerrallaan.

Ensilevy näki päivänvalon vuonna 1971. Se lähtee liikkeelle bluesrokilla, mutta jo tällä albumilla on esimakua siitä, ettei Gallagher ollut pelkästään hiotun ja laadukkaan ränttätäntän sanansaattaja. Heti perään ilmestyi Deuce (1971), joka on soundillisesti riisuttu ja yhtenäinen, ja sellaisena edeltäjäänsä tiiviimpi kokonaisuus.

Kolmas levy Blueprint (1973) on ensimmäisen kaltainen: sekoitus bluesia ja ”Daughter of the Evergladesin” kaltaisia rock-helmiä. Kokonaisuus jättää kuitenkin hieman valjun maun. Tattoo (1974) puolestaan jytisee tanakkaa boogieta alusta loppuun. Against the Grain (1975) jatkaa hyvinkin pitkälti samalla linjalla.

Vaikka viisi ensimmäistä albumia eivät ole yhdestä puusta veistettyjä, Calling Card (1976) on kaikkein monipuolisin. Sitä on myös pidetty Gallagherin parhaana, eikä syyttä. Ainakin se on kypsä teos niille, joille perusblues ei riitä. Hard rockin suuntaan katseleva ”Moonchild” löytyy tältä albumilta. En kuitenkaan ole täysin vakuuttunut siitä, että Calling Card olisi ainoa albumi, joka on tunnettava Gallagherin tuotannosta.

Myös seuraava albumi, Photo-Finish (1978) sisältää juurevan bluesin lisäksi muita tyylejä. Ehdoton suosikkini on upea ”Shadow Play”, joka myös todistaa, että Gallagher osasi kirjoittaa rockhittejä. Top Priority (1979) on painottuu hard rockiin ja sen parhaimmistosta löytyy esimerkiksi ”Bad Penny”.

Vuoden 1982 Jinx on tasalaatuista hard rockia, josta puuttuvat yksittäiset hitit. Tosin ”Big Guns” on sijoitettu kokoelmien avausraidaksi, mutta itselleni Jinxin kappaleet eivät yllä aikaisempien levyjen parhaimpien sävellysten tasolle.

Viiden vuoden tauon jälkeen Gallagher levytti uuden albumin, Defender (1987). Luultavasti sekin uppoaa vankimmille faneille, eikä kyse ole kelvottomasta teoksesta, mutta suosittelen tutustumaan ensiksi mihin tahansa hänen 1970-luvun albumiin.

Vielä vuonna 1990 ilmestyi Fresh Evidence, joka on edeltäjänsä kaltainen: ei maailmankaikkeuden tärkein albumi, mutta tasavahvaa bluespohjaista rokkia. Ja kyllä esimerkiksi levyn suorempaa rokkiosastoa edustava ”Slumming Angel” on upea biisi. Lisäksi zydeco-vaikutteilla maustettu ”The King of Zydeco” on osoitus artistin kiinnostuksesta musiikillisiin kokeiluihin.

Gallagher kuoli viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1995, vain 47-vuotiaana, maksansiirto-operaation jälkeisiin komplikaatioihin.

Vuonna 2010 hänelle pystytettiin patsas, jonka jalustaan kaiverrettu ”Follow Me” viittaa Top Priority -albumin avausraitaan.

Kitaristeille Gallagher on jotain suurta. Tavalliselle musadiggarille hän on mainio artisti, jonka repertuaari ulottui kohtuullisen laajalle mutta jonka musiikin pohjalla on aina blues. Kaikki albumit ovat mukavaa kuunneltavaa, mutta niiltä löytyy myös nippu sävellyksiä, joille soisi ”kuolemattoman” aseman populaarimusiikin kaanonissa.

Seuraavassa osiossa on kuunneltu jotain psykedeelistä.