Näkemyksiä uskontojen uutisoinnista

Mitä toimittajat ajattelevat uskontojen uutisoinnista? Miten uskonnollisten ryhmien puhemiehet ja -naiset suhtautuvat toimittajiin ja heidän työhönsä? Näistä aiheista kirjoitetaan tuoreessa kirjassa Religion and the News.

Teoksessa esitettyjen näkemysten ymmärtämiseen ei suoranaisesti vaadita brittikeskustelujen tuntemusta tai tietoa kirjoittajien rooleista ja asemista yhteiskunnassa, mutta luulisin, että se tuo paljonkin lisäarvoa lukukokemukseen.

Suomessa moni ei tiedä, keitä ovat media-ammattilaiset Christopher Landau, Andrew Brown tai Ruth Gledhill, puhumattakaan uskonnollisista johtajista tai ajatushautomojen toimijoista. Tutkijoiden lisäksi juuri tällaiset Isossa-Britanniassa kohtuullisen tunnetut ihmiset ovat kirjoittaneet kirjaan.

Tämän kirjavuuden vuoksi teos on enemmän keskustelukirja kuin tutkimusartikkeleista koostettu kokonaisuus. Kirjassa ei ole edes pyritty kirjoittajien yksimielisyyteen, vaan erimielisten kohtaamiseen. Siinä mielessä osa teksteistä on tavallaan ”aineistoa” tutkimukseen, jos haluaa tutkia, miten erilaiset toimijat hahmottavat uskontojournalismin tehtävän ja laadun.

Lukija ei voi olla kaikkien artikkelien kanssa samaa mieltä, mikäli ei halua olla ristiriitainen. Yksi on yhtä mieltä, toinen on toista. Silti erilaisuus on tällä kerralla rikkaus, sillä näin erilaiset äänet tulevat esiin.

Erimielisyyden aiheeksi sopii esimerkiksi julkisrahoitteisen BBC:n uskonnollisen ohjelman määrä. Yksi pitää uskontoryhmien kokoa kriteerinä, toinen uutisarvoa. Yksi toivoo median tekevän juttuja uskontojen harmonisesta elosta, toinen kysyy, ostavatko ihmiset sellaisia lehtiä. Yhden mielestä media rakastaa uskontojen pilkkaamista, toisen mielestä uskontojen edustajat ovat yhteisöjen pedofiliatapauksista huolimatta mediassa moraalikysymysten asiantuntijoina.

Erimielisyyksistä huolimatta vastakkainasettelun typistäminen uskonnollisten ryhmien ja uskonnonvastaisen, maallisen median väliseksi, on harhaanjohtavaa. Toimittajat työskentelevät monenlaisten vaatimusten ja odotusten ristipaineessa, mutta heidän asennetta ei voi luonnehtia uskonnonvastaiseksi.

Olen yksi kirjaan kirjoittaneista. Kim Knottin ja Elizabeth Poolen kanssa kirjoitettu yhteisteksti on laitettu kirjan alkupuolelle tutkimusartikkeliksi, jossa esitetyn tulkinnan uskonnosta brittimediassa on tarkoitus toimia taustatietona muille. Tosin tekstimme on jonkinlaisessa kontrastissa toisen tutkimusartikkelin kanssa.

Teologian professori Robin Gill esittää sanomalehtien empiiriseen analyysiin perustuvassa tekstissään, että the Independent sisältää hänen mukaansa vähiten juttuja, jotka voisi tulkita uskontovihamielisiksi. Sen sijaan Daily Telegraphista hän löysi niitä paljon. Meidän tutkimuksessa the Independent näyttäytyy jokseenkin uskontokriittisenä lehtenä ja Telegraph erittäin uskontomyönteisenä. Kumpi on oikeassa?

Tietenkin väitän, että me olemme oikeassa. Tosin ei Gill ole täysin väärässä. The Independent näyttäytyy hänen tulkinnassaan vähiten uskontokielteisenä, koska lehti jättää varsin usein mainitsematta, että jonkin kielteisen asian tekijä oli muslimi (viisaasti siis silloin kun tekijän uskonnollisuudella ei ole mitään näkyvää yhteyttä tehtyyn tekoon). Gill ei kuitenkaan mainitse tai tiedä, että the Independent julkaisee toisinaan sekularismia promotoivia juttuja ja lehden kolumneissa vaaditaan toistuvasti kirkon ja valtion entistä suurempaa eroa.

Daily Telegraph näyttäytyy Gillin analyysissa uskontokielteisenä, koska hän löysi juttuja, joissa kirjoitetaan negatiivisesti islamista. Hän ei kuitenkaan kerro tai ymmärrä, että katolisessa omistuksessa oleva konservatiivinen lehti puolustaa avoimesti kristinuskon asemaa Isossa-Britanniassa julkaisten jopa etusivun juttuja kristinuskon syrjimisestä. Lehti ei siis missään tapauksessa ole uskontokielteinen yleisesti.

Uskoisin kirjan tarjoavan paljon pohdittavaa uskontojournalismista kiinnostuneelle. Sen sisältämät keskustelut ja näkökulmat eivät rajoitu vain brittiläiseen yhteiskuntaan, vaikka tekstit sinne eksplisiittisesti sijoittuvatkin. Jos lukija kunnioittaa omaa älyään sen verran, ettei jää jumiin brittikontekstiin, saattaa teoksesta olla paljonkin iloa myös suomalaisille lukijoille. Teoreettisesti briljanttia keskustelua siitä ei pahemmin löydy, mutta se ei olekaan tällaisen kirjan tehtävä.

Lisäksi toisen toimittajan kanssa kokoamastani kommentoidusta bibliografiasta saattaa olla apua uskonnon uutisointia koskevasta tutkimuksesta kiinnostuneelle.

Suhtaudun itse varauksella hankkeisiin, joihin kootaan erilaisten toimijoiden näkemyksiä. Usein kokonaisuus on huutokilpailu, josta puuttuu analyyttisyys. Tämän kirjan kohdalla yllätyin myönteisesti. Kaikkien kirjoittajien kanssa ei tarvitse – eikä voikaan – olla samaa mieltä, mutta heidän näkemyksensä ovat olleet painomusteen ja -paperin arvoisia.

Mitchell, Jolyon & Gower, Owen (eds) 2012, Religion and the News. Farnham: Ashgate.