Joskus musiikkitoimittaja voi olla kuin rokkitähti. Joskus tähän asemaan voi päästä, vaikka ei kirjoittaisi kovin paljon. Nick Kent on tällainen hahmo.
Kentin omaelämäkerrallinen teos Apathy for the Devil (2010) herätti hieman kiinnostusta ilmestyessään. Eniten kutkutti teoksen päähenkilön antisankarius: hintelä ja feminiininen pitkätukka halusi olla joku (ja kyllä hän olikin), mutta käytti suurimman osan valveillaoloajastaan huumeiden etsimiseen ja käyttämiseen.
Englannissa kirjan arviot olivat kuitenkin muikeita. Niiden perusteella päätin olla tutustumatta kirjaan kiireisesti. Kun teos löytyi alehyllystä pian naurettavaan kahden punnan hintaan, tiesin, ettei kyse ole myyntimenestyksestä eikä tulevaisuuden klassikosta. Kun Kentin aikaisempi teos Dark Stuff oli kerännyt kehuja, oli mahdollista, että kriitikoiden rima oli ollut korkealla. En voinut vastustaa kiusausta. Ostopäätös ja kahden punnan sijoitus oli tehty. Ainakin teoksessa on tekijän valikoima lista 1970-luvun kiinnostavasta musiikista, jos ei muuta. Tein Spotify-listan. Nimesin sen omaperäisesti: Nick Kent.
Kriitikoiden rima oli ollut ihan oikeassa kohdassa. Kyse on kohtuullisen apaattisesta kirjasta, joka olisi voinut olla klassikko. Eräs arvioija totesi, että varsinaisesti Kentin maine perustuu kahteen onnistuneeseen raporttiin. Niistä yksi käsittelee Nick Draken kuolemaa ja toinen Beach Boysien Brian Wilsonia.
Muistelmissa on kuitenkin kourallinen viihdyttäviä anekdootteja sekä jonkinlainen kuvaus yhdenlaisesta murroskaudesta. Kentin ura, jos sitä sellaiseksi voidaan kutsua, sijoittuu nimittäin mainiosti punkin tuloon. Mainiosti siksi, ettei hän ole puhdasverinen punkin kasvatti vaan sitä edeltävää aikaa kuvaava touhuilija. Kirja käy läpi tuon murroksen näkökulmasta, jossa punk ei ole puberteetti-ikäisen vuosi nolla. Kentille punk on yksi monista virtauksista, jossa on niin helmiä kuin sikoja.
Muisteluissa kyllä seikkaillaan makoisasti klassisten rock-yhtyeiden kanssa (Led Zeppelin, Rolling Stones jne.). Kent seurusteli Pretendersin Chrissie Hynden kanssa ja tutustui hyvin Iggy Popiin. Morrissey kirjoitteli hänelle fanikirjeitä (joihin Nick ei koskaan vastannut – aihe, jota Morrissey ilmeisesti käsittelee laulussa ”Reader Meets Author”). Kent jopa oli hetken aikaa Sex Pistolsin jäsen ennen John Lydonin astumista remmiin.
Sid ja Nancy -elokuvassa on kohtaus, jossa Pistolsien keikkaa ennen joku huomauttaa, että tuolla on se toimittaja Dick Kent. Sid Vicious kävelee toimittajan luo ja iskee bassolla päähän. Väkivaltaisuus on tosiasia, mutta Kent toteaa iskujen tapahtuneen rautakettingillä. Hän ei ymmärtänyt, miksi näin tapahtui. Myöhemmin hän antoi anteeksi Sidille, joka sitä pyysi. Sitten käytettiin taas huumeita ja kuvaus siitä, miten Sid alkoi ”haista kuolemalle” on kiinnostava. Narkkari tajuaa milloin toinen narkkari on mennyt paluun mahdollistavan pisteen ohi.
Populaarimusiikintutkimuksen ja kulttuuriteorian kannalta on oivaltavaa, että Kent kyseenalaistaa Pistolsien manageri Malcolm McLarenia koskevat analyysit, joissa viitataan innostuneesti situationististen tekniikoiden siirtämiseen uuteen kontekstiin. Vaikka tekniikat olivat sukua situationistien vastaaville, Kentin mukaan McLaren ei koskaan puhunut situationisteista hänelle vuosina 1974 ja 1975 – ja he tunsivat toisensa hyvin. Kent ehdottaa, että strategiat otettiin suoraan 1950-luvun lopun rock’n’roll -manageroinnista ja että McLarenin esikuvana oli Larry Parnes, jonka tallissa olivat esimerkiksi Billy Fury, Georgie Fame ja Marty Wilde.
Yksi parhaista puolista Kentin muisteluissa onkin myyttejä purkava asenne. Hän ei ole systemaattisesti kriittinen kaikkia kohtaan, vaan pyrkii pudottelemaan tarkkaan valikoituja tähtiä. Ongelmana on se, että Kent on viettänyt muistelemansa ajan kamoissa, joten voi kysyä, miten luotettavia ja puolueettomia hänen muistelunsa ja analyysinsa ovat. Välillä syntyy epäilys tulkintojen tarkoitushakuisuudesta. Itseäni kuitenkin kiinnosti paljon lyhyt anekdootti Bob Marleyn tapaamisesta.
Marleysta on tehty kiiltokuvamainen henkinen kapinallinen, mystinen ja jumalallinen rastamies, josta ei puhuta pahaa. Kent kertoo tavanneensa Marleyn ja taustabändi Wailersin vessassa. Nick hermostuu nähdessään mustat miehet virtsaamassa ja vetämässä jointtia rivissä ja menee koppiin. Hermostuneena ja kokaiinipölyissä hän virtsaa kengilleen. Yrittäessään luikahtaa pois vessasta Marley lähestyy Kentiä ja irvistää uhkaavasti, astuu lähemmäksi ja sanoo ”rasclaat”, jonka voisi suomentaa paskiaiseksi. Kent poistuu paikalta ja tulkitsee reaktion johtuvan hänen ulkonäöstään: kevyesti meikattu feminiininen mies ei ollut Bobin mieleen. Kohtaaminen on Kentille osoitus siitä, että Bob oli aivan yhtä urpo ja ennakkoluuloinen kuin me muutkin. Kohtaamista ei tulkita pidemmälle, mutta rastafarien ja yleisesti Jamaikan yhteiskunnan erittäin kielteinen suhde homoseksuaalisuuteen on tunnettua.
Omaan Mark E. Smith diggailuuni on sangen sopivaa, että hänestä Kentillä on tarjottavana vain ylisanoja. Toisaalta, kyse on persoonasta, ei The Fall -yhtyeen musiikista. Varsinkin yhtyeen varhaistuotanto on Kentin mielestä korvia syövyttävää tavaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti