perjantai 30. huhtikuuta 2010

Muistiinpanoja Lefasta osa 2

Kun tulivuori Islannissa syöksee tuhkaa ja lentovuorot peruuntuvat, Suomen tuhkamottiin jäänyt lähtee kiertämään Helsingin antikvariaatteja. Kierroksen saldo: 21 kirjaa.


Ostoksiin kuului kaksi hyllystäni puuttuvaa Leif Salménin esseekokoelmaa, Plaza Realin kyyhkyset (1990) ja Neljäs tasavalta (1994). Kun tein muistiinpanoja aikaisemmin lukemastani, teen näistäkin.


Varhaisempi teos käsittelee Barcelonassa vietettyä aikaa. Paljon kirjoitetaan kaupungista, mutta myös maailmanpolitiikasta ja Suomesta. Kirjan ajankohtaa varjostaa kommunististen valtioiden kriisiytyminen. Myöhäisempi on 1990-luvun laman tunnelmia pyörittelevä teos, jonka kiinnekohtana ovat presidentinvaalit. Edellinen ei avannut merkittävästi uusia näkymiä 80-luvun lopun maailmaan; jälkimmäinen toi esiin kitkeriä huomioita presidenttipelistä, Martti Ahtisaaresta ja Elisabeth Rehnistä.


Muutamia huomioita kyyhkysistä:


Kommunismin romahtamisesta esitetään kiinnostava seikka. Nimittäin usein vasemmistoa syytetään jälkeenpäin kommunististen valtioiden ihannoinnista. Asiassa on toki monta puolta, mutta Salménin mukaan jopa pahin vihollinen, CIA, yliarvioi Neuvostoliiton taloudellisen kapasiteetin. Jos edes maailman suurin vakoiluorganisaatio ei ole perillä asioista, miten sympaattiset ja kenties sinisilmäisetkin vasemmistolaiset ryhmittyvät olisivat voineet olla?


Valtavirran Suomi kuvataan yhden totuuden maaksi, jossa ideoiden vapaaseen vaihtoon suhtaudutaan hämmästyttävän epäsuopeasti. Lieneekö mikään muuttunut?


Uskontoa sivutaan, kun katolisessa Espanjassa ollaan, mutta itselleni kiinnostavin huomio koski Suomea, sitä, miten ortodoksikirkon Isä Ambrosius onnistui viettelemään pääkaupunkiseudun älymystöä kirkon pariin. Salménin tulkinnan mukaan marxilainen eskatologia vaihtui joillekin pyhiinvaellusmatkaksi Valamoon.


On huvittavaa, miten toimittaja, esseisti ja runoilija pahoittelee, että Suomessa rajanylityksiä estetään ”genrediktatuurilla”. Pitkän proosan kirjoittaja tuottaa pitkää proosaa á la Joenpelto ja Tuuri. Mutta mietitäänpä nykyajan monitoimijoita. Eivätkös Kata Kärkkäinen ja Peter Frantzen ole omalla tavallaan rajanylittäjiä? Ehkä eri taiteenlajien taitaminen ei ole itseisarvo; tärkeämpää on se, että priimaa pukkaa tulemaan, kuten pohjalaiset sanovat.


Kiinnostavinta neljännessä tasavallassa:


On hyvä muistaa, että vuonna 1994 järjestettiin ensimmäistä kertaa suora presidentinvaali. Sitä ennen lopullisen valinnan tekivät valitsijamiehet. Salmén on voimakkaasti suoraa presidentinvaalia vastaan ja oikeastaan koko presidentti-instituution lakkauttamisen kannalla.


Teoksen päiväkirjamerkinnät auttavat seuraamaan, miten Rehn nousi juuri ennen ensimmäistä kierrosta neljänneltä sijalta toiseksi, ohittaen näin Paavo Väyrysen ja Raimo Ilaskiven. Rehn pääsi toiselle kierrokselle, mutta ei ohittanut Ahtisaarta suosiossa. Tuolloin löi läpi uusi ja Salménin mielestä ongelmallinen ilmiö: viime hetken gallup-kyselyt, joilla myös oletettavasti oli vaikutusta vaalitulokseen.


Salmén nimittää Rehniä lentäväksi isoäidiksi, epäpäteväksi, jolla ei ole yhtään omaperäistä ajatusta. Rehn edustaa vahvan luottamuksen instituutiota, armeijaa, ja kenraaleja. Kirjoittaja kannattaa ajatusta naispresidentistä, mutta pitää hintaa (oikeistolainen Rehn) liian kovana. Syntilistalle kuuluivat valtion Unicef-tuen leikkaaminen, kehitysyhteistyöhön laitettujen määrärahojen vähentäminen, sukupuolten palkkaerojen kasvaminen. Kaikki nämä olivat Rehnin ministerikaudella tapahtuneita muutoksia huonompaan. Pahin siirto oli Hornet-hävittäjiin tuhlattu rahasumma, 17 miljardia markkaa, aikana, jolloin Suomessa oli erittäin syvä lama ja puoli miljoonaa työtöntä. Siksi Salmén ihmettelee sivistynyttä naisälymystöä, joka näistä huolimatta tuki Rehniä. Ihmettelin minäkin, silloin ja edelleen.


Vuoden 1994 vaaleissa Salmén äänesti Claes Anderssonia ensimmäisellä kierroksella. Toisella hän olisi äänestänyt Ahtisaarta, ellei tämä olisi puhunut pakollisen uskonnonopetuksen puolesta. Koska Rehniä ei voinut äänestää missään olosuhteissa, jäi Salménin ääni antamatta. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta valinta osui parempaan: ”Kansa halusi kahden iloisen amatöörin välisen kilpailun.”


Kirjoittaja mainitsee myös tuolloin käydyn keskustelun Jeesuksen historiallisuudesta, jota Rehn epäili. Salménin mielestä tämä on idiotismia. Kenties, mutta keskustelut olivat mainio osoitus siitä, miten kohtuullisen maallisessa Suomessa uskonnolla on merkitystä kansan johtajan valinnassa. Sen sijaan legendaariseen Tuttu juttu -jaksoon, jossa Ahtisaari vastasi uskontoa koskevaan kysymykseen Rehniä myönteisemmin ja joidenkin arvelujen mukaan sai näin etumatkaa kilpakumppaniinsa, ei Salmén teoksessaan puutu.


Ei kommentteja: