Venäläisemigrantti Alexandre Kojèven kirjoituskokoelma Historian loppu julkaistiin vuonna 2007. Itse olin Tutkijaliiton hallituksessa puoltamassa teoksen ottamista julkaisuohjelmaan joskus vuonna 2006. En kuitenkaan osallistunut kirjan toimittamiseen ja oikolukuun, joten sisältö jäi lukematta. Nyt kirjamuodossa sain sen luettua. Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä lukea teosta, ja sen kaltainen tutustuminen uuteen tutkijoilta joskus unohtuu. Kojèveen tutustumista voi pitää kulttuuriteoreettisesti sivistävänä puuhana. Olihan hän se, jonka kursseilla Ranskan älymystön jättiläiset Lacanista Batailleen oppivat Hegelinsä. Historian loppu -kokoelmassa onkin kolme erityistä innostusta herättänyttä aspektia.
1) Ateistinen luenta Hegelistä. Kojèven marxilais-ateistinen ymmärrys Hegelistä piirtyy esiin hänen arvioidessa Henri Nielin kirjaa. Esseessä, joka on peräisin vuodelta 1946, käydään läpi Hegelin tulkintaa kristinuskosta ja samalla johdatetaan avainkäsitteisiin (dialektiikka, henki, tunnustus).
2) Taloudellisen kolonialismin pohdinta. Kojève esitelmöi vuonna 1957 Rein-Ruhr –klubille kapitalismin ja kolonialismin suhteista. Esitelmässä hän yhdistää Marxin kapitalismianalyysin hyvin selkokielisen käsittelyn poliittisen kolonialismin taakse jäämisestä ja siirtymisestä taloudelliseen kolonialismiin. Erityisesti Neuvostoliiton järjestelmän käsittely kolonialistisessa viitekehyksessä on itsessään mielenkiintoinen vastaväite niille, jotka ottavat Neuvostoliiton esimerkiksi marxilaisuuden epäonnistumisesta.
3) Filosofian luonteen hahmottaminen. Sekä haastattelussa että Leo Straussin kirjaa On Tyranny koskevassa kirjoituksessaan Kojève pohtii filosofian luonnetta. ”Filosofialla ei ole omaa aluetta. Se on mitä tahansa diskurssia, mutta se eroaa kaikista muista diskursseista siinä mielessä, että se ei puhu ainoastaan siitä mistä puhuu vaan myös siitä, että puhuu siitä, ja että se puhuu juuri siitä.” Toinen ja hienompi esimerkki on tyranniaa käsittelevässä esseessä ”Filosofian poliittinen toiminta” pyrkimys selittää, mikä erottaa filosofin ja maallikon. Ensinnäkin, filosofi taitaa keskustelun (tai Kojèven termein dialektiikan) eli ymmärtää maallikkoa helpommin perustelujen riittämättömyyden sekä osaa esittää päteviä argumentteja että tehdä ne hyväksyttäväksi muiden silmissä. Toiseksi, filosofilla on taito vapautua ennakkoluuloista eli argumenttien, mielipiteiden ja havaintojen epäily tekee filosofin sellaiseksi, että hän ei hyväksy yhtä helposti kuin maallikko todellisuutta sellaisena kuin se historian kyseisellä hetkellä kuvitellaan. Kolmanneksi, filosofi on lähempänä konkreettista, kun taas maallikko tyytyy abstraktioihin. Tämän ymmärtääkseen on syytä hylätä porvarillinen konkreettisen ja abstraktin ymmärtämisen tapa. Kojève viittaa konkreettisella siihen, että irrallinen, siis abstrakti, fragmentti liitetään osaksi suhdeverkostoa, joka tekee sen ymmärrettäväksi. Yksinkertaistaen siis filosofi osaa liittää asioita toisiinsa ja nähdä niiden suhteet maallikkoa paremmin. Nämä erottelut sopivat tutkimustyöhön yleisesti: kyse ei ole siitä, että jokin jumalallinen menetelmä takaisin tutkimuksen paremmuuden maallikoiden ajatteluun verrattuna. Tietenkin systematiikkaa tarvitaan. Ja tuota kolmen kohdan listaa voisi varmaan jatkaa. Se kuitenkin sopii yleiseksi perusteluksi sille, miksi opiskelu kannattaa.
1) Ateistinen luenta Hegelistä. Kojèven marxilais-ateistinen ymmärrys Hegelistä piirtyy esiin hänen arvioidessa Henri Nielin kirjaa. Esseessä, joka on peräisin vuodelta 1946, käydään läpi Hegelin tulkintaa kristinuskosta ja samalla johdatetaan avainkäsitteisiin (dialektiikka, henki, tunnustus).
2) Taloudellisen kolonialismin pohdinta. Kojève esitelmöi vuonna 1957 Rein-Ruhr –klubille kapitalismin ja kolonialismin suhteista. Esitelmässä hän yhdistää Marxin kapitalismianalyysin hyvin selkokielisen käsittelyn poliittisen kolonialismin taakse jäämisestä ja siirtymisestä taloudelliseen kolonialismiin. Erityisesti Neuvostoliiton järjestelmän käsittely kolonialistisessa viitekehyksessä on itsessään mielenkiintoinen vastaväite niille, jotka ottavat Neuvostoliiton esimerkiksi marxilaisuuden epäonnistumisesta.
3) Filosofian luonteen hahmottaminen. Sekä haastattelussa että Leo Straussin kirjaa On Tyranny koskevassa kirjoituksessaan Kojève pohtii filosofian luonnetta. ”Filosofialla ei ole omaa aluetta. Se on mitä tahansa diskurssia, mutta se eroaa kaikista muista diskursseista siinä mielessä, että se ei puhu ainoastaan siitä mistä puhuu vaan myös siitä, että puhuu siitä, ja että se puhuu juuri siitä.” Toinen ja hienompi esimerkki on tyranniaa käsittelevässä esseessä ”Filosofian poliittinen toiminta” pyrkimys selittää, mikä erottaa filosofin ja maallikon. Ensinnäkin, filosofi taitaa keskustelun (tai Kojèven termein dialektiikan) eli ymmärtää maallikkoa helpommin perustelujen riittämättömyyden sekä osaa esittää päteviä argumentteja että tehdä ne hyväksyttäväksi muiden silmissä. Toiseksi, filosofilla on taito vapautua ennakkoluuloista eli argumenttien, mielipiteiden ja havaintojen epäily tekee filosofin sellaiseksi, että hän ei hyväksy yhtä helposti kuin maallikko todellisuutta sellaisena kuin se historian kyseisellä hetkellä kuvitellaan. Kolmanneksi, filosofi on lähempänä konkreettista, kun taas maallikko tyytyy abstraktioihin. Tämän ymmärtääkseen on syytä hylätä porvarillinen konkreettisen ja abstraktin ymmärtämisen tapa. Kojève viittaa konkreettisella siihen, että irrallinen, siis abstrakti, fragmentti liitetään osaksi suhdeverkostoa, joka tekee sen ymmärrettäväksi. Yksinkertaistaen siis filosofi osaa liittää asioita toisiinsa ja nähdä niiden suhteet maallikkoa paremmin. Nämä erottelut sopivat tutkimustyöhön yleisesti: kyse ei ole siitä, että jokin jumalallinen menetelmä takaisin tutkimuksen paremmuuden maallikoiden ajatteluun verrattuna. Tietenkin systematiikkaa tarvitaan. Ja tuota kolmen kohdan listaa voisi varmaan jatkaa. Se kuitenkin sopii yleiseksi perusteluksi sille, miksi opiskelu kannattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti