tiistai 3. lokakuuta 2017

Studioalbumit osa 79: Be-Bop Deluxe

1970-luvulla vaikuttanut brittibändi Be-Bop Deluxe on tuttu oikeastaan vain kahdesta asiasta. Ensinnäkin yhtyeen kolmannen albumin kansi, jossa nainen pitää palavaa kitaraa, on tullut vastaan levydivareissa lukuisia kertoja. Toiseksi musavisassa on joskus tullut lyhyt näyte yhtyeeltä. Nimi on jäänyt jonnekin takaraivoon kummittelemaan, joten tuli aika tutustua itselleni lähes tuntemattomaan yhtyeeseen.

Ensimmäisenä tietenkin lämmittää se, että yhtyeen kotipaikaksi mainitaan Yorkshiressä sijaitseva Wakefield, joka on aivan Leedsin naapurissa. Wakefieldin juna-asemalla olen ollut monta kertaa ja joskus vetäisin pubilounaan kaupungissa palatessani mainiosta Englannin kansallisesta hiilikaivosmuseosta, joka sijaitsee entisessä hiilikaivoksessa. Eklektistä makuani puolestaan hivelevät kuvaukset, joissa yhtyeen musiikkiin liitetään termit proge, taidepop, uusi aalto, protopunk, glam rock ja konstailematon rokkenroll. Eikun kuuntelemaan.

Axe Victim (1974) kuulostaa heti ensi sekunneilta Queenin ja T.Rexin sekoitukselta. Se on häiritsevä, koska en erityisemmin pidä Queenistä mutta fanitan T.Rexiä. Paljon tässä on myös Bowieta, joten eiköhän sitä plussan puolella olla. Tosin bändille tästä tuli sen verran pyyhkeitä, että keulahahmo Bill Nelson päätti hajottaa yhtyeen hetkeksi. Debyytti on miellyttävä, mutta ei nerokas.

Futurama (1975) luo konkreettisen linkin Queeniin, sillä sen on tuottanut Roy Thomas Baker, jonka cv:stä löytyy viisi Queen-albumia (ja esimerkiksi Hawkwindia, The Carsia, Cheap Trickiä, Devoa sekä mötiköiden debyytti). Lieneekö siinä syy, että albumi on tungettu täyteen kaikenlaista ja kokonaisuus on aikamoista adhd:tä. Ei se mitään, sillä ”Maid in heaven”, levyn todennäköisesti tunnetuin raita, on oikeasti ihan hieno biisi, samoin kuin sitä seuraava ”Sister seagull”. Myös levyn loppupuolen ”Between the Worldsin” lallattelu ja reippailu viehättää. Kolme mainitsemisen arvoista ja loppu venkoilua, joka kompastelee sävellysten keskinkertaisuuteen ja paikoittaiseen yliyrittämiseen.

Sunburst Finish (1976) on ulkoisesti tuttu, sillä siinä on alussa mainittu, mieleenpainuva kansi. Sisällöltään se on lähes tuntematon. Albumilla koskettimet ovat kohtuullisen suuressa osassa. Sen hitinpoikanen on ”Ships in the night”. Sen tuotti John Leckie, jonka cv on kovaa kamaa The Fallin ja XTC:n muutamista levyistä Stone Rosesin debyyttiin ja Radioheadin The Bendsiin. Kokonaisuus on kuitenkin sekoitus levotonta taidepoppia, glampoppia ja progea. Biiseihin on ympätty menoa ja meininkiä, mutta ote tuntuu pääosin lievästi väkinäiseltä, joskaan biisit eivät ole huonoja. Väkisinkin tulee mieleen moni saman ajan brittibändi, esimerkiksi Mott the Hoople, mutta tällaisissa vertailuissa Be-Bop Deluxe jää auttamattomasti kakkossijalle. Kyllä tätä voisi jatkossakin kuunnella, mutta silloin pitäisi karistaa mielestä ajatus, että toiset tekivät tämän paremmin.

Modern Music (1976) menestyi brittilistalla kohtuullisesti. Syynä taisi olla askel perinteisemmän popin suuntaan, mikä ei ehkä kaikkien mielestä ollut taiteellinen riemuvoitto. Kannessa jätkät ovat hölmön näköisinä harmaissa puvuissa, joten kontrasti edelliseen kanteen on hurja. Levyssä on kuitenkin yksi merkittävä vahvuus suhteessa yhtyeen aikaisempaan tuotantoon: se ei poukkoile levottomasti joka suuntaan. Se sisältää verrattain yksinkertaisia mutta toimivia pop-kappaleita. Esimerkiksi avausraita ”Orphans of Babylon” ja kolmantena tuleva ”Kiss of light” ovat oikein hienoja biisejä.

Drastic Plastic (1978) on yritys vastata ajan haasteisiin. Bändiä aikaisemmin leimanneet tyylit ovat taustalla ja framilla on uuden aallon syntikkapop. Kyse ei ole täydellisestä muodonmuutoksesta, sillä mukana on vanhoja elementtejä uudessa paketissa. Aivan hauskalta tämä kuulostaa (esim. ”New mysteries”), mutta samalla myös harmittomalta. Ei näköjään ole väliä, miten yhtye muuttaa suuntaansa – aina se näyttää jäävän riittävästi (mutta ei valovuosia) jälkeen tyylinsä johtajista. Tämän levyn tapauksessa mieleen tulee Roxy Music, Talking Heads ja XTC. Toistan itseäni, mutta tämäkään ei ole huono levy; se on paikoitellen jopa vahva. Be-Bop Deluxe hajosi pian albumin ilmestymisen jälkeen.

Tulipa nämäkin nyt kuunneltua, mutta ihan faniksi asti ei intoni kasvanut. Bändi soi hyvin ja välillä biisit ovat laadukkaita. Se jää kuitenkin kaikkien tähtien varjoon. Edullista vinyyliä voisin kuvitella kantavani hyllyyni odottamaan uutta mahdollisuutta, mutta vinyylinmetsästykseen en tämän yhtyeen vuoksi ryhdy. Ainakaan toistaiseksi.

torstai 7. syyskuuta 2017

Isi, mitä oli strukturalismi?

En tiedä tarkalleen, kuinka monta strukturalismia ja niin sanottua jälkistrukturalismia käsittelevää johdantotekstiä olen elämäni aikana lukenut. Kymmeniä, kuitenkin. Niistä suurin osa perustunut angloamerikkalaiseen vinkkeliin.

Ranskalaisen aatehistorioitsija François Dossen kaksiosaisesta strukturalismin historiasta suomennettiin ensimmäinen osa vuonna 2011. Teos otettiin Tutkijaliiton julkaisuohjelmaan aikana, jolloin olin vielä sen hallituksessa. Suomentaminen ja julkaiseminen ottivat aikansa – kyse on vähän vajaa 500-sivuisesta teoksesta – joten en saanut hallituksen jäsenille kuuluvaa ilmaiskappaletta. Teos jäi lukematta, kunnes Kolmen sepän kirjakauppa järjesti poistomyynnin viime keväänä. Ostin Dossen teoksen alennuksesta ja laitoin lukupinoon. Siinä se odotti useamman kuukauden, kunnes ryhdyin hommiin.

Dosse on itselleni tuttu kirjoittaja. Erityisesti hänen massiivinen Gilles Deleuzea ja Félix Guattaria käsittelevä intellektuaalinen elämäkerta oli fantastista luettavaa. Strukturalismin historia käsittelee monia ajattelijoita, mutta on tyyliltään samansuuntainen. Molemmat hyödyntävät reippaasti henkilöhaastatteluja. Kyse ei ole johdantoteoksesta, jossa strukturalistit esitellään omissa luvuissaan. Sen sijaan kyse on hybridigenrestä, jossa kerrotaan toki yksittäisistä ajattelijoista mutta paljon myös kronologisesti ranskalaisesta akateemisesta maailmasta erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla. Tarkkaan ottaen käsittely päättyy vuoteen 1966, jolloin uudet tuulet alkoivat puhaltaa – osin tässä osassa käsiteltyjen ajattelijoiden toimesta.

Kirjan paras, jargonista vapaa yleinen luonnehdinta strukturalismista menee Jean Pouillonin piikkiin. Hänen mukaansa strukturalismi ilmentää kahta suurta ideaa, kokonaisuutta ja keskinäistä riippuvuutta. Strukturalismissa ”etsitään suhteita, jotka antavat niiden yhdistämille termeille aseman mukaisen arvon järjestäytyneessä kokonaisuudessa”. Tässä tehtävässä sulkeistettiin historia ja ihminen. Näin voitiin keskittyä rakenteen vakioihin ja esittää lähestymistapa tieteellisenä.

Yksittäisistä ajattelijoista pääosassa on ehdottomasti Claude Lévi-Strauss. Muita paljon käsiteltäviä on erityisesti Jacques Lacan, Roland Barthes, Michel Foucault ja Louis Althusser. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Se, mikä todella erottaa Dossen angloamerikkalaisista strukturalismin hahmotuksista on käsiteltävien henkilöiden määrä ja niiden välisen suhdeverkoston (paikoitellen piinallisen) yksityiskohtainen selvittäminen.

Teoksessa kirjoitetaan edellä mainittujen lisäksi verrattain paljon Jakobsonista, Greimasista, Dumezilista ja Kristevasta mutta tarinassa seikkailee valtava määrä sivuhahmoja. Kokonaisuudessaan Dosse tarjoilee yhdenlaisen suhdeverkostoja kartoittavan esityksen. Teoksesta oppii, miten x luki y:tä ja a kritisoi b:tä ja c otti d:n suojiinsa.

Tällainen lähestymistapa voi olla aika rasittava, koska yksittäisiä ajattelijoita ei käsitellä kokonaisuuksina. Se kuitenkin tuo esiin jotain aivan muuta kuin tiivistelmät Lévi-Straussin tai Lacanin keskeisistä ajatuksista. Voi olla, että jälkimmäisen tyyppisistä esityksistä oppii paremmin esimerkiksi soveltamaan strukturalistisia ajatuksia, mutta niihin kyllästyneille strukturalismin kukoistuksen mahdollistanutta toimintaympäristöä kuvaava lähestymistapa on raikas (vaikka välillä raskas, koska näin yksittäisten ajattelijoiden käsitykset on tulevat esitetyksi epäsystemaattisesti).

Dossea voidaan kritisoida siitä, että Pariisin rajat ovat maailman rajat, ainakin mitä älylliseen ajatteluun tulee, mutta tämä rajaus mahdollistaa yllä mainitun suhdeverkoston kartoittamisen.

Osa detaljeista on kaikkea muuta kuin nippelitietoa. Kuinka moni esimerkiksi tiesi, ettei Barthes ollut lukenut ollenkaan Saussurea siinä vaiheessa, kun Mytologioita-teoksen ensipainos ilmestyi? (Muun muassa Saussuresta inspiroitunut ”Myytti tänään” on myöhempi lisäys.) Kansiin  mahtuu myös tarpeetonta mutta huvittavaa nippelitietoa esimerkiksi siitä, että Lacan ajoi autoansa yhtä nopeasti kuin päätti istuntonsa. Osa Dossen tulkinnoista on varmasti yksinkertaistavia eikä voi olettaa, että elämäntyönsä Lacanin tai Foucault’n parissa tehnyt olisi tyytyväinen Dossen painotuksiin.

Lisäksi voi kysyä, missä määrin Derrida tai Foucault olivat strukturalisteja. Derridan tausta oli vahvasti fenomenologiassa ja Heideggerin ajattelussa, joten puhdasta strukturalismin perillistä hänestä on vaikea tehdä. Tosin Derridan käsittely tässä teoksessa on ylipäätään vähäistä, sillä hänen kultakautensa alkoi vuonna 1967. Foucault tunnetusti kiisti olevansa strukturalisti, joskin Dosse painottaa teoksensa ajallisen rajauksen vuoksi Foucault’n varhaisteosten strukturalistissävytteistä otetta ja tuo esiin Foucault’n varauksellisen suhtautumisen strukturalismiin. Olisihan se outoa, jos näitä herroja ei käsiteltäisi laisinkaan strukturalismin historiassa, joten jätetään kysely tähän.

Vaikka en lue teosta tieteenhistorioitsijan näkökulmasta, siitä on mahdollista löytää vahvennusta käsitykselle, jonka mukaan tieteellisten kiistojen voittaminen tapahtuu parhaiten siirtämällä debatti toiselle, mieluiten kokonaan uudelle tieteenalalle. Näin Friedrich Max Müller teki siirrossaan filologiasta uskontotieteeseen, näin Lévi-Strauss teki siirrossaan filosofiasta antropologiaan. Häviäjä oli jälkimmäisessä tapauksessa Sartre ja hänen subjektifilosofiansa.

Strukturalismin suosiota selittänee myös tieteellisyyden retoriikka. Synkroniset, vakioita etsivät ja historian sulkeistavat lähestymistavat olivat toisen maailmansodan jälkeisenä aikana niitä, jotka argumentoivat tieteellisyyden retoriikalla. Ne kohottivat omissa juhlapuheissaan ihmistieteet luonnontieteiden tasolle.

Strukturalismin kriitikoitakin teoksessa käsitellään, joskin valikoivasti. Paul Ricoeur kommentoi, että sulkeistaessaan historian ja ihmisen strukturalismi saavutti ”tieteellisyyden”, mutta maksoi siitä kovan hinnan. Jean-Paul Sarte, jonka asemalle älymystön kirkkaimpana tähtenä strukturalismi oli uhka, totesi kenttähiljaisuuden murtuessa, että strukturalismissa on kyse ”viimeisestä muurista, jonka porvaristo voisi vielä rakentaa Marxia vastaan” ja että strukturalismi oli ”teknokraattisen sivilisaation ideologiaa”. Omasta mielestäni parhaat strukturalismin kriitikot tulivat liikehdinnän liepeiltä. Heitä alettiin kutsua Yhdysvalloissa jälkistrukturalisteiksi.

Monin paikoin teos muistuttaa, miksi en ole kovaksikeitetty strukturalisti. Olen liiaksi kontekstualisti, historiallistava ja valtasuhteista kiinnostunut, kuten niin sanotut jälkistrukturalistitkin (tai ainakin osa niistä). Strukturalismin pohdiskelun jännittävyyttä ja inspiroivuutta se ei kuitenkaan poista. Tosin jos Lévi-Straussin strukturalismin ja esimerkiksi  Foucault’n ”jälkistrukturalismin” välillä pitää valita, niin jälkimmäiseen on helppo kallistua. Foucault hylkäsi strukturalistien tavoin ajatuksen jatkuvaksi kokonaisuudeksi ymmärretystä historiasta, mutta hän hylkäsi myös ajatuksen (pysyvästä) rakenteesta.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Itämainen huone

Elokuun puolivälissä kirjoittelin tänne Leif Salménin teoksesta Alas Akropoliilta (2008). Lopetin tekstin pohdiskeluun mahdollisesta myöhempien teosten lukemisesta. Ei mennyt pitkääkään, kun Tampereen Lukulaarissa tuli kohtuulliseen hintaan vastaan Salménin tuorein teos Itämainen huone (2017). Ostin ja luin.

Itämainen huone jatkaa vähän erilaisin painotuksin Euroopan ja sitä ympäröivien alueiden ja kulttuurien kohtaamisen teemaa. Nyt ei olla vain menneisyydessä vaan tullaan välillä myös päivänpolttaviin aiheisiin. Myös vuosisatojen takaisten asioiden käsittelyllä – tai ainakin osalla niistä – on aikaisempaa hieman selvempi peruste, koska niistä löytyy aineksia kaiuttaa nykypäivän kehityskulkuja mennyttä vasten.

Espanjan muslimiaikaa ja erityisesti El Cidiä käsittelevä osio toimii aperitiivina pääruokiin. Salmén muistuttaa, miten El Cid ei ollut eurooppalaista, kristillistä, valkoista tai espanjalaista identiteettiä ulkoisilta vaikutteilta puolustava sankari, jollaisena historia on halunnut hänet muistaa. Hän oli palkkasoturi, joka vaihtoi puolta sen mukaan, mistä leipä tuli pöytään.

Teoksen ensimmäiseen pääruokaan päästään hieman yli sadan sivun jälkeen, kun vertaillaan toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin hoitamista Euroopassa ja viime vuosien tilannetta. Tuoreemman tilanteen arvioinnissa Itä-Euroopan maista Puola, Slovakia, Tsekki ja Unkari saavat tylyn tuomion, kunnes siirrytään mäiskimään Merkelin Saksaa ja siinä sivussa Erdoganin Turkkia. Mainittujen Itä-Euroopan maiden politiikka on pakolaiskielteistä ja Turkin opportunistista (jos Eurooppa maksaa tarpeeksi, ihmisvirta tukitaan). Merkel puolestaan toivotti pakolaiset tervetulleiksi ja sanoi, että kyllä tästä selvitään. Mikä siinä sitten mättää?

Salmén kritisoi Saksan politiikkaa siitä, että siinä Saksasta tulee synonyymi Euroopalle: se, mikä on hyväksi Saksalle, on hyväksi Euroopalle. Hänen mukaansa Saksa ajaa ”häpeämättömästi pummilla euronaapureidensa kustannuksella”. Merkelin politiikassa Saksa sysää käytännön taakan Kreikalle ja Turkille ja samalla esittää itsensä humanitaarisena vapahtajana.

Kovin perusteelliseen analyysiin Salmén ei tyylinsä mukaisesti tässäkään mene. Yksityiskohdista pitäisi kirjoittaa paljon enemmän, jotta esitys olisi läpeensä vakuuttava. Se kuitenkin heijastelee yleistä näkemystä, jota mielestäni jokainen yhteistä hyvää ajatteleva ihminen puoltaa (eli äänestyskäyttäytymisen perusteella alle puolet suomalaisista): maahanmuuttovastaista oikeistolaisuutta ei voi kannattaa mutta ei myöskään uusliberaalia, epätasa-arvoistavaa EU:n talouspolitiikkaa.

Toinen pääruoka tarjoillaan terrorismin ja siihen reagoimisen pohdinnassa. Salmén painottaa, miten paniikkireaktio terrorismiin on sekä turhaa että historiallisesti varsin tuore ilmiö. Euroopan eri maissa tapahtuneet iskut eivät ole huojuttaneet yhdenkään iskujen kohteena olevan valtion rakenteita. Hiljainen halveksunta on parempi reaktio kuin esimerkiksi Ranskan sodanjulistus. Lisäksi sodanjulistus oli outo, koska Ranska oli jo sotatilanteessa Syyriassa.

Salmén haluaa sanoa, että Euroopan reaktioilla pelataan sekä Isisin että kansallismielisten oikeistopopulistien pussiin. Hän myös muistuttaa, että pakolaiskriisi on osaltaan länsimaiden aiheuttama – pakolaisia tulee eniten alueilta, joiden valtiollisten rakenteiden romuttamiseen länsimaat ovat osallistuneet vapauden ja demokratian nimissä. Tämä ulottuvuus on ymmärrettävä, vaikka valtioiden johdossa onkin ollut epädemokraattisia diktaattoreita. Rakenteiden romuttamisesta ei valitettavasti seuraa nopeasti toimivaa demokratiaa.

Jälkiruokana on kirjallisuusfanitusta (Saul Bellow) ja epämääräistä vanhan miehen narinaa suomalaista älymystöä kohtaan. Yliopistomaailmaan kohdistuu erityistä hahmotonta nurinaa. En oikein usko Salménin olevan kovin hyvin perillä tämän päivän yliopistomaailmasta. Ainakin tässä kirjassa sisältö jää heittojen tasolle. Oletan, että Salmén kritisoi niitä mielikuvia, joita hän saa lehtiä lukemalla. Jos yliopistomaailmaa haluaa kritisoida, kannattaa kuunnella siellä työskenteleviä ja pohtia siellä työskentelevien ehtoja.

Kahvin avecina jätetään vielä hyvästit suomalaiselle maaseudulle ja haja-asutusalueiden hyvinvoinnille. Tämä asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun kirjoittaja itse ymmärtääkseni viettää ainakin osan ajastaan Joroisilla. Teoksen otsikko viittaa sinne, kirjoituspaikkaan, kadonneen Orientin kuvitelmaksi muutettuun vinttikamariin.

Salmén on edelleen taitava ja miellyttävä esseisti, mutta yhä useammin mietin häntä lukiessa, miten osat palvelevat kokonaisuutta.

maanantai 28. elokuuta 2017

Muistelmia viidennestä herätysliikkeestä

Viidennellä herätysliikkeellä tarkoitetaan suomalaista herätyskristillisyyttä, jonka synty ajoittuu neljän 1800-luvun herätysliikkeen (herännäisyys, rukoilevaisuus, evankelisuus, lestadiolaisuus) ja toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Viidesläisiä arvioidaan olevan noin 20000. Luku on arvio, koska kyse ei ole yhtenäisestä liikkeestä, vaan nimitys erilaisille pienorganisaatioille, joita yhdistävät esimerkiksi kokemuksellista uudestisyntymistä painottava julistus ja henkilökohtainen evankeliointi, käsitys Raamatusta uskonelämän normina ja Raamatun historiallisesta paikkansapitävyydestä, Jeesuksen toisen tulemisen odotus, viimeisen tuomion korostaminen ja yleisen pappeuden periaate.

Viidesläisyyteen liitetään esimerkiksi Suomen Raamattuopisto, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura. Termin kehitti ilmeisesti Aimo T. Nikolainen vuonna 1960. Viidesläiset ovat ainakin perinteisesti olleet evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, mutta suhde on ollut ambivalentti. Yhtäältä kirkossa heillä on mahdollisuus vaikuttaa paljon itseään ja järjestöään suurempiin asioihin, toisaalta kirkkoa on pidetty harhaoppisena, liberaalina ja pystyyn kuolleena laitoksena, jossa pyhä henki ei saa tehdä työtänsä.

Tampereella pistäydyin pikaisesti kirjakaupassa, jossa oli tarjouksessa Eero Junkkaalan teos Viides herätysliike (2016). Kyse on yhden sisäpiiriläisen muistelmateoksesta. Kun aiheesta ei ole ajanmukaista tieteellistä teosta eikä kirjan hinnalla olisi saanut edes tuplaespressoa, niin päätin ostaa sen.

Teoksen jutusteleva sävy tekee siitä nopealukuisen. Sisältöä ei ole kovin paljon ja välillä yksityiskohtia huonosti tunteva lukija kaipaisi vähän taustoitusta. Kuitenkin teoksessa muistutetaan itseäni kiinnostavalla tavalla, miten lähetystyötä korostava viidesläisyys on alkanut painottaa mediateknologiaa lähetystyön muotona. Siinä myös havainnollistetaan, miten tärkeää naispappeuden vastustaminen on viidesläisille – näyttää siltä, että ”tolkun” kantaa edustava Junkkaala jää hengellisen kotinsa jalkoihin tässä asiassa. ”Tolkun” kanta on siis se, että naispappeutta vastustetaan, mutta suostutaan työskentelemään naispappien kanssa.

Itselleni kaikkein kiinnostavinta antia on kuitenkin Suomen teologisen instituutin käsittely. Vuonna 1988 perustetun järjestön tavoitteena on koko ajan ollut vaihtoehtoisen teologisen opetuksen tarjoaminen. Vaihtoehto tarkoittaa tietysti vaihtoehtoa tieteelliselle, teologisen tiedekunnan opetukselle. STI:n lähtökohtana on se, että opetuksen pitää olla ”Raamatulle uskollista” ja uskoa vahvistavaa sekä sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. STI haki tilansa yliopiston vierestä, jotta opiskelijoiden olisi helpompi tulla tilaisuuksiin. Junkkaala itse oli pitkään aktiivinen STI:n toiminnassa.

Yhtenä tekijänä STI:n perustamisen taustalla oli Heikki Räisäsen liberaaleja tulkintoja koskevat mielenpahoitukset. Junkkaala muisteleekin omia tunteitaan Räisäsen kurssien ajalta ja tekee tiliään ystävälliseen sävyyn Räisäsestä, joka kuoli pari vuotta sitten.

Muistelut eivät antaneet itselleni niin paljon kuin olisin toivonut. Niissä ei nähdä metsää puilta. Yhteiskuntahistorialliset tekijät ovat minimissään – viidesläisyys on leimallisesti nuorten kaupunkilaisten herätysliike – mutta erilaisten pienorganisaatioiden syntyä ja keskinäisiä suhteita teos valottaa kelvollisesti. Muistelmien tehtävänä on tietenkin kertoa myös muistelijasta: Junkkaala asemoi itsensä valtavirran luterilaisuuden ja viidesläisyyden äärilaidan väliin, eräänlaiseksi sillanrakentajaksi. Hänen teologiansa on patakonservatiivista, mutta samalla hän korostaa tarvetta suvaitsevaisuuteen ja asialliseen keskusteluun kaikkien kanssa.

torstai 24. elokuuta 2017

Harhaanjohtajat

Viime keväänä ilmestyi poikkeuksellisen paljon julkisuutta saanut tietokirja Harhaanjohtajat (2017). Sen kirjoittajina ovat ex-helluntailainen, Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n puheenjohtaja Terho Miettinen ja rikosjournalismiin erikoistunut toimittaja Raija Pelli, jonka osuus kokonaisuudessa jää epäselväksi. Kirjan ilmestyessä kuuntelin Miettisen radiohaastattelun, mutta en lukenut kirjaa. Nyt luin.

Teos käsittelee karismaattisen kristillisyyden parissa tapahtuneita ylilyöntejä. Erityisenä silmätikkuna ovat helluntailaisuus ja niin sanotut vapaat kristilliset suunnat, joista suuri osa toimii osin itsenäisesti mutta kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan liike tai henkilö kerrallaan erilaisia ylilyöntejä – rikoksia, ahdistelua, huijauksia, tyhjiä lupauksia, valheita, painostusta, lain rajamailla olevia rahankeruita ja niin edelleen. Vanhemmista liikkeistä käsitellään kartanolaisuutta, åkerblomilaisuutta ja korpelalaisuutta. Tuoreemmista keskitytään Tapani Koivuniemen ”konserniin”, Leo Melleriin ja Patmos lähetyssäätiöön, Pirkko Jalovaaran Rukousystäviin, Markku Koiviston Nokia Missioon sekä Patrick Tiaisen Uskon sanaan.

Jos koko teos olisi ensimmäisen osion liki 80 sivun kaltaista uskontokriittistä kuvailua erilaisista ylilyönneistä, tuloksena olisi ollut hyvä – joskin monenlaisia tunteita herättävä – tietokirja. Muut osiot, jotka kattavat suurimman osan kokonaisuudesta, ovat kuitenkin tutkimuksen ilmiasuun puettua kirjoittelua, jossa parasta on se, että kuvailua ylilyönneistä on ripoteltu sinnekin.

Tekijät hyödyntävät erilaisia psykologisia, sosiaalipsykologisia ja keittiöpsykologisia näkökulmia pohtiessaan, miksi saarnaajat tekevät ylilyöntejä ja miksi ihmiset kohtuullisen usein hyväksyvät ne.

Tutkimuksellisuus on kuitenkin haparoivaa. Jää vaikutelma, että viitatut tutkimukset on löydetty enimmäkseen sattumanvaraisesti. Vanhat ja suomennetut ovat etuasemassa eivätkä tekijät saa lukijaa vakuuttumaan siitä, että he tuntisivat uskontopsykologisen keskustelun niin hyvin kuin tutkimuksessa pitäisi. Lähdeluetteloa tekijät eivät tee asianmukaisesti edes korjattuun kolmanteen painokseen.

Välillä käydään psykoanalyysin puolella. Erityisesti Erich Frommin versio psykoanalyysista pyörii selittävänä kehyksenä monissa kohdissa, mutta lukija ei saa tolkkua siitä, miksi hänen pitäisi pitää Frommia auktoriteettina jonkun toisen sijaan. Lukija ei myöskään vakuutu, että kirjoittajat ovat huolellisesti punninneet eri vaihtoehdot. Toinen tekijöiden suosima tutkija on psykiatri Hannu Lauerma, jonka populaaritieteellisiin kommentteihin tietynlaisen uskonnollisuuden sairaalloisuudesta tekijät nojaavat. Tekijät patologisoivat kohteitaan läpi teoksen ja esittävät maallikkodiagnooseja verrattain hövelisti. En sano, että diagnoosit ovat vääriä, mutta jää epäselväksi, millä lihaksilla tekijät niitä esittävät ja miten perusteltuja ne ovat.

Uskontotieteelliseen keskusteluun tekijät eivät ole juurikaan perehtyneet.

Parhaiten teoksen kritiikki toimii, kun se kohdistuu rajattuihin liikkeisiin ja suoraan henkilöiden dokumentoituihin sanomisiin ja tekemisiin. Myös entisten jäsenten muistelut ovat kiinnostavia.

Vaikka kuolleiden herättämisyritykset ja rahahuijaukset ovat karua luettavaa, ehkä eniten pysäyttää se arroganssi, jolla eräät sanomaansa julistavat. Tapani Koivuniemen mukaan vuoden 2004 tsunami iski juuri oikeisiin paikkoihin seksiturismin ja pedofiilien ytimeen. Kannattaisi muistaa, että tsunamissa kuoli myös suomalaisia lapsia, jotka olivat vanhempiensa kanssa viettämässä joulua Thaimaassa. Leo Mellerin mukaan hirmumyrsky Katrina tuhosi New Orleansia, koska kaupunkiin oli kokoontunut homoseksuaaleja.

Kritiikki on hieman haastavampaa esimerkiksi helluntailaisuuden kohdalla. Miettinen kertoo osin omista kokemuksistaan, mutta kun helluntailaisuus on melko laaja ja monimuotoinen paketti, se joutuu osin epäreilusti silmätikuksi. Kirjan ilmestyttyä esimerkiksi Suomen Helluntaikirkon johtaja Esko Matikainen korosti, että nykypäivän helluntailaisuus tekee työtä kirjassa kuvattujen ilmiöiden kitkemiseksi ja pyrkii entistä suurempaan avoimuuteen. Vaikka lausunto on osa pr-toimintaa, se muistuttaa, miten hankalaa yleistäminen voi olla. Uskon, että teoksessa kuvatut ylilyönnit ovat suurimmaksi osaksi tapahtuneet, mutta viattomatkin voivat joutua kärsimään yleistyksistä.

Teoksessa on omaksuttu vahva kirkkomyönteisyys. Tekijöiden rakentama raja valtakirkon ja karismaattisen kristillisyyden välille on ensisijaisesti moraalinen, ei teoreettisten työkalujen käytöstä syntyvä ratkaisu.

Miettisen ja Pellin suurin ansio on erilaisten karismaattisten kristillisten pienyhteisöjen toiminnan varjopuolien dokumentointi. Se olisi ansainnut kokonaisen kirjan ilman vähän huteralle pohjalle rakennettuja selityksiä. En tarkoita, ettei selitysyrityksiä pitäisi olla ollenkaan, mutta tietty varovaisuus ja nöyryys tulkinnoissa olisi ollut paikallaan. Nyt ne hallitsevat kokonaisuutta.

Yksi sivuseikka on jäänyt kiinnostamaan. Miksi kirja sai niin hurjasti julkisuutta? Sen laatu ja taso eivät selitä. Voi olla, että kustantaja Docendo osaa markkinoida julkaisemia kirjojaan poikkeuksellisen hyvin. Voi myös olla, että tällainen aihe yksinkertaisesti saa median kuolaamaan.

tiistai 15. elokuuta 2017

Alas Akropoliilta

Jos pitäisi nimetä kiinnostavia suomalaisia esseistejä, mainitsisin todennäköisesti miesvaltaisen listan: Tuomas Nevanlinnan, Jan Blomstedtin, Hannu Raittilan ja Markku Kosken. Aivan ensimmäisenä nimeäisin kuitenkin televisiotoimittajana tunnetuksi tulleen Leif Salménin.

Salménin kaksi viimeisintä, Maanalainen moskeija (2013) ja Itämainen huone (2017), on edelleen lukematta, mutta pääsin viimein paikkaamaan puutteita tutustumalla kolmanneksi uusimpaan, Alas Akropoliilta (2008). Sitä edeltävät viisi kokoelmaa olen lukenut aikaisemmin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjoitan Salménista tässä blogissa. Maalis- ja huhtikuussa 2010 julkaisin kaksi tekstiä (Muistiinpanoja Lefasta ja Muistiinpanoja Lefasta osa 2), joissa esittelin lyhyesti hänen teoksiaan Talvinen yksinpuhelu (1986), Plaza Realin kyyhkyset (1990) ja Neljäs tasavalta (1994). Niille, kuten vuoden 2000 teokselle Kävelyllä Lenininpuistossa, on tyypillistä suomalaisen politiikan ja yhteiskunnan käsittely, johon lomittuu laajempia historiallisia ja filosofisia pohdintoja.

Akropolis on tässä mielessä erilainen. Siinä ei ole käytännössä mitään aikansa suomalaisesta politiikasta. Se ruotii Euroopan henkistä perintöä monipolvisesti, muistuttaen näin tekijänsä edeltävää teosta Palatsi Bosporin salmella (2005), joka tosin keskittyi enemmän idän ja lännen kohtauspisteisiin.

Salménin pohdinnoissa on edelleen historian syvyyttä, mutta ei selkeää rakennetta ja pointtia. Koko teoksen ajan tulee mietittyä, miten palaset liittyvät toisiinsa vai liittyvätkö laisinkaan. Salmén kuitenkin kirjoittaa kuin syvällisesti asioihin perehtynyt ja näkemyksellinen kulttuurihistorioitsija, joka ei ole aivan varma, pitääkö lukijalle kertoa jotain osioiden keskinäissuhteista. Helpointa on viettää aikaa teoksen parissa yksityiskohdista nauttien, liittyvät ne sitten Montaigneen, Boswelliin, Chamfortiin, Rousseau’hon, Musiliin, viktoriaaniseen Englantiin tai Wienin kahviloihin.

Pintaa raaputtamalla teoksesta voi kuitenkin löytää viestin, jos oikein ymmärsin. Akropoliin ihastelu oli jo Olavi Paavolaisen romanttisen nostalgian osa. Salmén riisuu Eurooppaan ja eurooppalaiseen identiteettiin kohdentuvaa nostalgiaa. Eurooppa on ollut ja on edelleen liian suuri ja hajanainen, jotta sillä voisi olla yhtenäinen identiteetti. Siksi on tyytyminen yhteistyöhön eikä yhtenäiseen identiteettiin. Tällä hetkellä toimivin yhteistyön muoto on EU.

Näkemykset on esitetty vuosia ennen Brexitiä eikä siinä sitä ennusteta. On kuitenkin mainittava, että Salménin mukaan EU:n vaiheet ovat osoittaneet, että Britannialla on insulaarinen mentaliteetti, mikä estää ainakin liittovaltiokehityksen.

Teos pyörittelee myös itselleni läheisiä aiheita.

Uskonto on esillä tässä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin Salménin tuotannossa. Hän pohdiskelee uskonnon nousevia muotoja sekä miettii, missä määrin konsumerismi ja uusliberalismi ovat uskonnonkaltaisia systeemejä. Vaikuttaa tutulta. Tosin uskontotieteilijöihin tekijä ei viittaa. Loppupuolella hän kirjoittaa lyhyesti myös islamista –  niin sanottujen arabivaltioiden kontekstissa ja erityisesti Tunisiasta, jossa islam on osa arkea ja jossa hän on osan teoksensa kirjoitusajasta viettänyt.

Myös Salménin tapa innostua Oswald Spengleristä kytkeytyy omaan menneisyyteeni. Ensimmäinen kulttuurihistorian perusopintojen metodityöni aihe oli Spenglerin syklinen historianfilosofia. Jossain määrin Salmén näyttää hahmottelevan spengleriläistä tulkintaa Euroopan luovuuden ja kukoistuksen ehtymisestä.

Liian usein esseistiikka muistuttaa sanomalehdissä julkaistujen kolumnien kokoelmaa. Salménin tapauksessa näin ei ole. Kyse on omanlaisesta genrestä. Tutkijana sitä kuitenkin yrittää välillä lukea tutkijan tekstinä, mikä ei selvästikään ole oikea tapa.

Vaikka Alas Akropoliilta ei täysin lunasta korkeita odotuksia, pitää Salménille antaa vielä mahdollisuus ja tutustua myöhempiin teoksiin. 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Humanismi, tiede ja tekniikka – von Wright kulttuurifilosofina

Filosofian opinnoissani en tutustunut sen kummemmin suomalaisiin filosofeihin. Se on jäänyt yleisen harrastuneisuuden piiriin. Yksi inspiroivimmista kirjoittajista – suurista varmaankin kaikkein kiinnostavin – on Georg Henrik von Wright.

Suomalaisen filosofian tunnetut nimet ovat kirjoittaneet esimerkiksi logiikasta ja tieteellisen realismin puolesta. Von Wrightillä kuitenkin on teoreettisen filosofian lisäksi hyvä määrä tekstejä, joita voisi kutsua kulttuurifilosofisiksi esseiksi. Vuonna 1981 ilmestynyt Humanismi elämänasenteena on teos, joka kokoaa yhteen tekstejä 1940-luvulta 1980-luvun alkuun. 

Oma kiinnostukseni von Wrightiin niin tässä teoksessa kuin yleisemminkin perustuu kahteen seikkaan: ajattelun tyyliin ja teemoihin.

Ajattelun tyyli von Wrightillä on maltillisen pohdiskeleva. Se poikkeaa niistä, joille kaikki on räjähtelevää dynamiittia. Se poikkeaa niistä, jotka osaavat kirjoittaa vain logiikasta. Se poikkeaa niistä, joille viitteet esimerkiksi mannermaiseen filosofiaan tai antirealismiin ovat vain ihmeteltäväksi ja nopeasti hylättäväksi nostettuja pintaraapaisuja. Marxilaisuuden viitekehyksen ulkopuolelta kirjoitetut esseet Marxista ja marxilaisuudesta ovat hyvä esimerkki von Wrightin pyrkimyksestä saada tolkkua itselle vieraasta.

Von Wrightin teemat seilailevat erityisesti näissä ”kulttuurifilosofisissa esseissä” länsimaisen aatehistorian laajassa spektrissä antiikista nykyaikaan, ekologisesta kriisistä ideologiakritiikkiin, tieteestä elämänmuotona humanismin eri muotoihin. Tämän Von Wright tekee paremmin kuin kukaan muu suomalainen tähtifilosofi.

Humanismi elämänasenteena löytyi divarista vitosella, joten siitä tuli mökkilukemistoa. Siihen on koottu monenlaisia tekstejä, mutta neljä teemaa nousee ylitse muiden. Ensinnäkin von Wright käsittelee tiedon myyttejä juutalais-kristillisestä paratiisimyytistä Prometheukseen ja Faustiin. Toiseksi hän käsittelee tieteellis-teknisen vallankumouksen kulttuuria. Nämä liittyvät läheisesti toisiinsa. Kolmanneksi hän käsittelee myös Marxia ja marxilaisuutta sekä neljänneksi humanismia – sen muuttuneita merkityksiä ja tehtäviä.

Osa käsittelystä on vanhentunutta, mutta kokonaisuus on edelleen viehättävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Jotenkin minulle tulee von Wrightistä mieleen Frankfurtin koulukunnan kulttuurikritiikki lievästi laimennetussa muodossa. No, ainakin etäisesti.

Jotain omasta suhtautumisestani von Wrightin tuotantoon kertoo se, että hyllystäni löytyy häneltä vain näitä esseekokoelmia. Humanismi elämänasenteena lisäksi hyllyssä on Ajatus ja julistus (1961), johon on painettu muutamia samoja tekstejä. Sitten on vielä Tiede ja ihmisjärki (1987), jonka luin Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian pääsykokeisiin vuonna 1994.

Tiede ja ihmisjärki oli silloin erityisen vaikuttava teos (jopa siinä määrin, että sain pääsykokeista ja varsinkin tuota kirjaa koskevista kysymyksistä erinomaiset pisteet, jotka oikeuttivat opiskelupaikkaan). Sen sisältämät pohdinnat tieteellis-teknisen elämänmuodon tai kulttuurin tarkoituksenmukaisuudesta ja sen rajoista ovat läsnä myös teoksessa Humanismi elämänasenteena. Tässä yhteydessä von Wright on minusta edelleen kiinnostavampi kuin tiedeoptimistiset luonnontieteilijä-julkkiksemme. Tuomiopäivän pasuunaa von Wrightistä ei kuitenkaan saa, mikä vain tekee hänestä kiinnostavamman juuri monipuolisena pohdiskelijana.