torstai 20. heinäkuuta 2017

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuminen

Aikaisemmassa kirjoituksessani käsittelin teosta Sosiaalisen median lyhyt historia, jossa lainattiin vuoden 2003 IT-viikkoa: ”Hieman yllättävänä pidetään uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien [keskustelu]palstojen kohoamista suosituimpien joukkoon […] Suosituimmat keskustelupalstat vuonna 2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa, Suomalaiset julkkikset, Yleistä autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.)

Jatketaan tästä. Nimittäin vanhoillislestadiolaisuus on ollut jo verrattain pitkään median, kokijoiden ja tutkijoiden kiinnostuksen kohde. Vuonna 2016 ilmestyi Maija-Leena Rovan toimittama Uskonsota keittiössä, jossa lähinnä entiset lestadiolaiset, ”kokemusasiantuntijat”, kertovat erkaantumistarinansa. Lisäksi toimittaja on koonnut perustietoa liikkeen toimintatavoista. Erkaantumiset ovat tapahtuneet eri aikaan: osa käsittelee 1960-lukua, osa viime vuosia.

Toimittaja luo itse katsauksen liikkeen historiaan ja toimintakulttuuriin, painottaen kirjan teeman mukaisesti ongelmallisia puolia.

Lestadiolaisuuden alku on 1840-luvussa, Lars Levi Laestadiuksen saarnatyössä. Liikkeestä on erkaantunut eri haaroja, mutta vanhoillislestadiolaisia on Suomessa noin 100 000. Liikkeen mukaan pelastusta ei ole sen ulkopuolella. Erityisesti 1970-luvulla liike oli julkisuudessa. Se suhtautui kielteisesti televisioon ja ”uskottomien” kanssa hengailuun. Se järjesti hoitokokouksia, joissa porukalla laitettiin liikkeen toimintaa epäilevät tai toimintaohjeista lipeävät ruotuun. Näihin aikoihin syntiä saattoi olla esimerkiksi se, ettei äänestänyt keskustapuoluetta.

Vanhoillislestadiolaista kulttuuria ovat määrittäneet vahvat sukupuoliroolit. Naisen oikea paikka on kodissa äitinä, vaimona tai kodinhoitajana. Tähän sopii se, että syntyvyyden säännöstely (ehkäisy ja abortti) on kiellettyä. Koulutus tekee naisista liikkeen joidenkin äänenpainojen mukaan ylpeitä ja esimerkiksi naispappeutta ei hyväksytä.

Toimintakulttuuria määrittää se, että asiat hoidetaan sisäpiirissä, ei viranomaisten kanssa. Ja kun asia saadaan johdon mielestä päätökseen, sitä ei enää sovi vatvoa. Liikkeen omat kielelliset ilmaisut merkkaavat rajan heidän ja ulkopuolisten välillä. Liikkeestä erkaantuneisiin saatetaan äärimmäisissä tapauksissa katkaista välit kokonaan. Rova muistuttaa, että nuoremmissa sukupolvissa saattaa olla vähän vapaamielisempiä asenteita.

Julkisuudessa itse liike on joutunut painostuksen kohteeksi, usein hyvästä syystä. 2000-luvun alussa hoitokokousten perinne ja viime vuosina erityisesti pedofiliatapaukset ovat puhututtaneet. Tällöin voi tulla myös ”siviiliuhreja”, eli liikkeessä verrattain tyytyväisenä olevat rivijäsenet tulevat kohdelluksi huonosti.

Mutta julkisuudella on toinenkin puolensa. Kuten Rova kirjoittaa, ”evankelis-luterilainen kirkko ja viranomaiset eivät voi enää piiloutua ’tietämättömyyden verhon’ taakse.” (s. 18.) Vanhoillislestadiolainen kulttuuri elää ongelmineen osana luterilaista kirkkoa, vaikka kirkon johto tai enemmistö ei sitä edustaisikaan. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan voi vaieta ongelmista ilman samanaikaista hiljaista hyväksymistä. Tässäkin luterilainen kirkko, ja varsinkin Kari Mäkinen arkkipiispan roolissaan, on ollut kannanotoissaan ympäripyöreä.

Lestadiolaisuuden suunnalta katsottuna kirkollinen yhteys on osa alkuperäistä opetusta: keskeishahmo Lars Levi Laestadius opetti, että kaikkien laitoskirkkojen sisällä on toiminut ja toimii edelleen pieni ydinseurakunta. Vanhoillislestadiolaiset pitävät tietenkin liikettään tällaisena aidon hengen säilyttäjänä väljähtäneen laitoskirkon sisällä.

Teoksessa näkyy hyvin internetin rooli erkaantumisprosesseissa ja liikkeen ongelmien julkistumisessa.

Heti alkusanoissa Rova toteaa verkkoympäristön merkityksen: ”Muun muassa internetin suljetut palstat tarjoavat siihen [vapaaseen mielipiteen lausumiseen] oivan foorumin. […] Kun on avannut tuskaisan sydämensä suljetulla internet- foorumilla ja saanut siellä tukea vertaisiltaan, on helppo jatkaa avautumistaan muissakin medioissa.” (s. 13.)

Tosin kirjoittaja itse on erkaantunut liikkeestä jo 50 vuotta sitten. Siinä kiteytyy yksi silmiinpistävä seikka: useimmat kirjoittajat ovat erkaantuneet liikkeestä parikymppisenä tai myöhäisteininä. Tämä yhdistää kirjoittajia, mutta moni korostaa internetin merkitystä prosessissa.

Vuokko Ilola kirjoittaa: ”syksyllä 2006 löysin netistä keskustelupalstan, jossa aiheena oli vanhoillislestadiolaisuus. Kun aloin lukea kirjoituksia, minulle valkeni suureksi yllätyksekseni, etten ollutkaan yksin ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Se havainto helpotti. […] Tässä vaiheessa prosessini lähti rytinällä eteenpäin, ja kävin sitä läpi julkisesti, ensin nimimerkin takaa mutta myöhemmin ihan omalla nimelläni eri keskustelupalstoilla.”

Yleensä – ja myös Vuokko Ilolan tapauksessa – netti ei yksi riitä. Tarvitaan ihmisiä ja kohtaamisia, rohkaisua ja esimerkkejä, jotta erkaantuminen tapahtuu. Moni mainitsee Uskonnon uhrien tuki UUT ry:n tukena, joka on auttanut jäsentämään ja käsittelemään menneitä kokemuksiaan. Keskustelupalstat ja esimerkiksi Facebook eivät ole erkaantumisen syy vaan ne toimivat sen tukena.

Yksi merkittävimmistä tarinoista esiin piirtyvistä seikoista on se, että suurin osa kirjoittajista ei ole erkaantunut vanhoillislestadiolaisuudesta uskonnottomuuteen. Enin osa on luterilaisen kirkon jäseniä. Kukaan ei nimitä itseään ateistiksi. Jokunen sanoo, ettei ole kirkon jäsen, eikä koe voivansa liittyä mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Mutta silloinkin saatetaan korostaa, että kumppani on. Yksi kirjoittajista on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. En tiedä, kuinka edustava otos on, mutta se muistuttaa, ettei yhden uskonnollisen liikkeen jättäminen tarkoita automaattisesti uskonnottomuutta.

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuminen on näiden todistusten perusteella harvoin uskonkriisi. Nämä ihmiset eivät ole välttämättä koskaan uskoneet Jumalan olemassaoloon. Osa ei ole koskaan luopunut jumalauskosta. Kyse on kriisistä, jossa ei voida elää täyttä elämää siinä yhteisössä, jossa on kasvanut. Erkaantuneille se on ollut yhteisö, joka on kontrolloinut koko elämää sukupuolielämästä harrastuksiin ja koulutuksesta poliittisiin preferensseihin.

Moni nostaa esiin ”kulttuurikäpin”. Kun liike ei suosi musiikin kuuntelua, elokuvien katselua, kirjojen lukemista, kilpaurheilua sekä kieltää television katsomisen, syntyy kulttuurikäppi suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Tästä moni kirjoittaja on kärsinyt.

Lieneekö syynä liikkeen kokonaisvaltaisuus, että monille kirjoittajille helpointa tuntuu olla muiden liikkeestä erkaantuneiden seurassa. Ainakin he jakavat jotain, mitä liikettä tuntemattomilla ei ole. Moni kokee myös arkuutta ja alemmuudentunnetta suhteessa ympäröivän kulttuurin jäseniin, josta yllä mainittu kulttuurikäppi on vain yksi tekijä.

Teoksen lopussa Janne Villa summaa kirjoittajien mainitsemia psyykkisiä ulottuvuuksia ja Elina Pirjatanniemi pohtii liikkeen toimintaa oikeusnäkökulmasta.

Tämän teoksen perään luin Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen teoksen Lars Levi Laestadius: Yksi mies, seitsemän elämää (2011). Puuttumatta teoksen Laestadiusta romantisoiviin yksityiskohtiin, se muistuttaa, miten uskonnolliset johtajat ovat usein olleet hyvin erilaisia persoonia verrattuna siihen, millaiseksi seuraajat sen myöhemmin muuttavat. Laestadius oli toki jyrkkä ja tulikivenkatkuinen saarnaaja, mutta samalla hän oli yhdenlainen kosmopoliitti.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 9: Sosiaalisen median lyhyt historia

Termin ”sosiaalinen media” alku on suunnilleen vuodessa 2005. Se vakiintui parin seuraavan vuoden aikana. Suomen kieleen se alkoi syöpyä viimeistään vuonna 2009, kun Kielikellokin pohti, voisiko sosiaalisen media asemesta puhua yhteisöllisestä mediasta. Vuonna 2013 ilmestynyt Sosiaalisen median lyhyt historia, kirjoittajina Jaakko Suominen, Sari Östman, Petri Saarikoski ja Riikka Turtiainen, mainitsee nämä seikat, mutta se keskittyy kronikoimaan vuosi kerrallaan itse ilmiön merkittävimmät käänteet.

Sosiaalisen median määritelmät ovat moninaiset, mutta sillä tarkoitetaan suunnilleen joukkoa verkkopalveluja, joissa on sisältöä tuottavia, jakavia ja kommentoivia käyttäjiä tai keskenään kommunikoivia käyttäjiä.

Kun yli 90 prosenttia suomalaista käyttää nettiä ja somejohtaja Facebookilla on Suomessa kaksi miljoonaa päivittäiskäyttäjää, niin aivan mitättömistä asioista ei ole kyse.

Teos kyllä tuo jonkin verran esiin someteoretisointia, mutta mitään omaa siinä ei tässä mielessä ole. Se esittää teoreettiseksi viitekehyksekseen ajatuksen kulttuurisesta omaksumisesta, jonka mukaan ”uutuus leviää paitsi ihmisten arkielämään myös erilaisiin poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin, koulutusjärjestelmiin ja kielenkäytön yleisiin tapoihin.” Tämä ei kerro mitään siitä, millä tavalla leviäminen tapahtuu tai mitä kokonaisvaikutuksia sillä on elämäämme. Teoksen vahvuus onkin suomikeskeinen – mutta ei suomirajoitteinen – katsaus siihen, millaiset sovellukset ja keskustelut ovat hallinneet sosiaalisen median ilmiötä vuodesta 2003 vuoteen 2012 ja millainen sovellusten hautausmaa taaksemme jää.

Sen sijaan että kirjoittaisin yksityiskohtaisesti itse teoksesta päätin poimia tähän kirjan uskontoaiheiset esimerkit. Se, että niitä löytyy, kertoo siitä, että uskonto on kaiken muun ohella someen ujuttautuva ja somessa muokkautuva ilmiö.

Vuonna 2003 IT-viikko kirjoitti: ”Hieman yllättävä pidetään uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien [keskustelu]palstojen kohoamista suosituimpien joukkoon […] Suosituimmat keskustelupalstat vuonna 2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa, Suomalaiset julkkikset, Yleistä autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.) Tämä muistuttaa, että uskonto on ollut keskeinen osa sosiaalista mediaa jo sen ”esihistoriassa” keskustelupalstoilla.

Jo teoksen aloittava esimerkki on uskontoaiheinen: siinä kontrastoidaan vuoden 2005 ja 2013 paavien virkaanastujaiset. Edellisissä kuvissa on muutama simpukkapuhelin, mutta jälkimmäisissä älypuhelinten ja padien meri. Kuva- ja äänitallenteiden helppous on tuonut ne kaikkeen, ja someenhan kuvat ja videopätkät tuupataan nähtäviksi, jaettaviksi ja kommentoitaviksi.

Muuten uskontoesimerkit on ripoteltu pitkin vuosia. Vuodelta 2006 mainitaan  Mohamed el-Fatatryn  perustama ja Suomesta ylläpidetty MuslimSpace, joka muuttui Muxlim.comiksi – muslimeille tarkoitettu verkostoitumissovellus. Se on ollut jo vuosia suljettuna, mutta sijoittajien ja veronmaksajien rahat se kuppasi. Tähän keissiin voi tutustua vaikkapa katsomalla vuonna 2015 valmistunut Netizen Mo -dokumentti.

Virtuaalimaailma Second Life on kiinnostanut verrattain paljon uskontotieteilijöitä ja siitä kirjoitetaan tässäkin teoksessa. Maininnan saa myös katolilainen Isä Antonio Spadaro, joka kehotti katolilaisia viemään Herran sanaa virtuaalipakanoille vuonna 2006.

Vuodelta 2010 on kolme esimerkkiä. Ensinnäkin se, miten al-Qaida käytti järjestelmällisesti Youtubea, Facebookia ja keskustelupalstoja viedessään sanomaansa eteenpäin. Myöhemmin tässä on kunnostautunut vielä tehokkaammin ISIS, mutta se ei ehtinyt tähän teokseen. Toiseksi Iranin islamilaisen vallankumouksen juhlapäivän paikkeilla Iran rajoitti tiedonvälitystä, jolloin tieto levisi maailmalle tukahduttamisyrityksistä huolimatta Facebookin, Twitterin ja YouTuben välityksellä. Kolmanneksi on kotoinen Ajankohtaisen kakkosen Homoilta. Siinä somella – kohulla ylläpitämisellä ja eroakirkosta -sivustolla – oli osansa, mutta itselleni se on ensisijaisesti esimerkki mediakonvergenssista: siitä, miten ”vanha” ja ”uusi” media linkittyvät ja tuottavat uudenlaisia ja yllättäviä kuvioita.

Maininnan saa myös vuoden 2011 arabikevät. Sitä pidettiin laajalti sosiaalisen median aikaansaamana ilmiönä. Kuten Homoillassa, myös tässä voi muistuttaa, että yksioikoiset tulkinnat somen mahdista eivät välttämättä ole perusteltuja, vaikka sosiaalisen median buustaavan vaikutuksen myöntäisikin. Esimerkiksi Emad Mekay kirjoitti, että ”Arabikevään laukaisseet sovellukset eivät kuitenkaan olleet Google, Facebook ja Twitter. […] Yksi toiminta-alusta oli perjantai. Ihmiset ovat tottuneet kokoontumaan perjantaisin ulos puolenpäivän rukouksiin, joten siihen yhteyteen oli helppo kerätä suuria kansanjoukkoja.” (s. 236)

Ja vuonna 2012 paavi aloitti tviittaamisen.

Uskonto ei ole poikkeuksellinen ilmiö. Uskonnolliset ryhmät käyttävät sosiaalista mediaa ja sosiaalisen median toimintamuodot muokkaavat uskonnollisten ryhmien mahdollisuuksia ja olosuhteita. Ylipäätään sosiaalinen media on tullut arkiseksi osaksi elämäämme alle kymmenessä vuodessa jopa siinä määrin, että tuntuu vaikealta kuvitella, mitä arki olisi ilman itselle läheisimpiä sovelluksia.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Antropologi tekijänä ja kirjoittajana

Miten antropologi tai etnografi kirjoittaa vieraasta kulttuurista? Millaisia kirjoittamisen konventioita on ollut ja millaisia epistemologisia haasteita toisesta kulttuurista kirjoittamiseen liittyy? Onko antropologinen kirjoittaminen edes mahdollista? Näitä kysymyksiä käsittelee kulttuuriantropologian klassikko Clifford Geertz teoksessaan Works and Lives: The Anthropologist as Author (1988). Teoksen kantava ajatus on se, ettei antropologisista teksteistä tule merkittäviä välttämättä asiasisältönsä vaan kirjoitustapansa vuoksi.

Löysin teoksen vuosi sitten eräästä Montrealin divarista muutamalla Kanadan dollarilla. Se on lojunut lukupinossa pitkään, mutta vasta nyt tuli oikea hetki sen lukemiseen. Kun olin tarpeeksi editoinut muiden tekstejä ja siirtymässä muutaman oman tekstin viimeistelyyn, päätin ”varastaa” hetken ohjelmastani ja lukea teoksen.

Vaikka en itse ole syventynyt omassa tutkimusprofiilissani kenttätöihin, olen koko akateemisen urani ajan ollut kiinnostunut antropologisesta teorianmuodostuksesta ja kenttätöihin perustuvasta vieraiden kulttuurien kuvaamisen kysymyksistä. Erityisesti 1980-luvun meta-etnografia risteytti jälkistrukturalismia perinteiseen antropologiaan, ja lopputuloksena antropologeja ja etnografeja luettiin laajemminkin ihmistieteissä ja sosiologiassa.

Geertzin teos on saanut runsaasti vaikutteita 80-luvun meta-etnografiasta, ja itse teos on kaikin puolin hyvin ”80-lukulainen”. Se toimii omalla tavallaan myös vuonna 2017.

Geertz jäljittää antropologian historiasta kirjoittamiseen ja esittämistapoihin liittyviä muutoksia. Laaja kaari kulkee tyynen rauhallisesta ja itsevarmasta toisen kuvaamisesta hermostuneeseen epävarmuuteen, jossa kyseenalaistuu toisen kuvaamisen mahdollisuus ja oikeutus. Kyse ei ole siitä, etteikö varhaiset antropologit olisi pohtineet, miten heidän läsnäolonsa vaikutti kuvattavien toimintaan ja miten luotettavasti he kykenevät ymmärtämään ja kuvaamaan vierasta kulttuuria. He eivät kuitenkaan tuoneet sitä tekstiin jatkuvasti piinaavaksi, kaikenkattavaksi epistemologiseksi ja eettiseksi kysymykseksi. He eivät vetäneet mattoa itsensä alta.

Pääluvuissa Geertz kirjoittaa Claude Lévi-Straussista, Edward Evan Evans-Pritchardista, Bronislaw Malinowskista ja Ruth Benedictistä, mutta osa luvuista käsittelee pienemmässä mittakaavassa muitakin.

Geertz on oivaltava ja välillä piikikäs. Lévi-Straussin Tropiikin kasvoja analysoidessaan Geertz erittelee viisi kirjallista tyyliä, joilla tekijä rakentaa teoksessaan myytin antropologista etsijänä. Lévi-Straussin monigenreisyys asettuu hienosti kontrastiin Evans-Pritchardin kanssa, sillä jälkimmäisen tyyliä Geertz kutsuu diaesitykseksi (slide show) ja (läpinäkyvyyden illuusion varaan rakentuvaksi) realismiksi. Siinä tekijä on toteavan varma kannoistaan. Näin on esillä kaksi tekniikkaa, joilla antropologiasta/etnografiasta on tehty uskottavaa. Geertz ei ota kantaa siihen kumpi on parempi, sillä todellisuus ei pakota kuvaamaan itseään tietyllä tavalla. Se, mikä yhdistää Lévi-Straussia ja Evans-Pritchardia on luottamus siihen, että vierasta voidaan kuvata uskottavasti.

Vaikka analyysi keskittyy esitystapaan, Geertz kommentoi lyhyesti sisältöjä. Molempien kohdalla hän on epäilevä. Vaikka Lévi-Straussin teos saa kiitosta, antropologinen strukturalismi ei vakuuta Geertziä. Evans-Pritchardin vasta vuonna 1973 julkaistusta sotamuistelusta Geertz toteaa, että se vaikuttaa niin monta kertaa pubissa kerrotulta jutulta, ettei sitä voi ottaa kirjaimellisesti.

Malinowskin lapsiksi Geertz kutsuu antropologeja, jotka alkoivat problematisoida radikaalisti silminnäkijyyttään ja sen kääntymistä kirjoitetuksi tekstiksi. Kyse oli myös siitä, miten tutkimusprosessi tulee osaksi kuvausta. Tässä luvussa Malinowskin 1910-luvulla kirjoitetut ja 1960-luvulla julkaistut päiväkirjat on vain lähtökohta, josta siirrytään käsittelemään esimerkiksi 1960-luvulla kirjoittanutta Kenneth Readia sekä Paul Rabinowin, Vincent Crapanzanon ja Kevin Dwyerin 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun tekstejä. Jos vielä Malinowskilla tieteellinen optimismi peitti alleen yksilön heikkouden, kolmen viimeksi mainitun tekstejä sävyttää illuusion romahtaminen ja jopa toivottomuus. Antropologiasta oli tullut itsestään vieraantunutta, valtasuhteiden läpäisemää ja moraalisesti kyseenalaista toimintaa.

Ruth Benedictin kahta teosta, The Chrysanthemum and the Sword (1946) ja Patterns of Culture (1959) Geertz pitää esimerkkinä strategiasta, jossa oma kulttuuri tehdään vieraaksi rinnastamalla se ensiksi todella eksoottisiin tapoihin ja kysymällä sen jälkeen, miksi toinen olisi toista oudompi. Geertzin mukaan Benedict ei kiinnostunut kenttätöistä kuin välttämättömän minimin verran, ei välittänyt teorioista, mutta sai näillä rinnastuksillaan ihmiset kiinnostumaan. Me olemme Benedictille aina erilaisia kuin muut kulttuurit, ja muista kulttuureista nostetaan esiin eksoottisia ja melko lailla essentialisoivia piirteitä. Varhaisempi teos on tätä erityisesti japanilaisten käsittelyssä. Kun sen asettaa kontekstiinsa – toisen maailmansodan päättymiseen – siitä tulee myös kyseenalainen. Geertz toteaa, että se on psykopoliittinen käsikirja japanilaisten käsittelemiseen. Se on empiirisesti heikko ja moraalisesti epäilyttävä.

Jos ajatellaan Geertzin kirjoittamaa draaman kaarta, ei ole ihmeellistä, että James Clifford kirjoitti 1980-luvulla, että loputtoman kiinnostavaa ei ole toinen kulttuuri vaan itse kulttuurin kuvaaminen. Tavallaan tultiin tilanteeseen, jossa yhdet sanoivat, että on parasta vain tehdä etnografiaa eikä ajatella sitä, kun taas toiset ehdottivat, ettei pitäisi niinkään tehdä etnografiaa kuin ajatella sitä. Geertz ei asetu kumpaankaan ääripäähän. Tällä teoksellaan hän kuitenkin osoittaa, ettei antropologiaa/etnografiaa voi tehdä ”viattomasti”, pohtimatta syvästi, miten sitä kirjoitetaan. Tämä ei Geertzille ole kuitenkaan antropologian loppu. Kirjoitetaan vaan, vaikka ei ihan perinteistä varmuutta olisikaan.

Teosta voi lukea monella tavalla, enkä väitä tuntevani kaikkia juonteita, jotka saivat Geertzin kirjoittamaan tämän, mutta pari seikkaa on hyvä pitää mielessä. Teoksen perustana on vuonna 1983 pidetyt luennot. Niitä on täydennetty alaviitteissä myöhemmillä julkaisuilla. Esimerkiksi 80-luvun ”postmodernin etnografian” klassikko Writing Culture, jonka kirjoittajista osa myös kritisoi Geertziä, ilmestyi vasta 1986 (se löytyy Geertzin alaviitteistä: ”collection of the very good and the very bad”). Geertz on ehkä omalla tavallaan trendikkyyden – siis esittämistapojen problematisoinnin – äärellä ja valmistautumassa tilanteeseen, jossa kulttuuriantropologian tähti on vaarassa joutua isänmurhan kohteeksi.  

Toisaalta teosta voi pitää lapsenmurhana. Ainakin hyllystäni löytyneessä teoksessa Constructing Knowledge: Authority and Critique in Social Science (toim. L Nencel & P Pels, 1991) Jonathan Friedman (artikkelissa ”Further Notes on the Adventures of Phallus in Blunderland”) syyttää Geertziä siitä, että hän tekee ”lapsensa” – Rabinowin, Crapanzanon ja Dwyerin – naurunalaiseksi ymmärtämällä väärin ja kontekstualisoimalla väärin. He eivät ole Malinowskin ahdistuksen jälkeläisiä eivätkä narsisteja, vaan niitä, jotka ottivat vakavasti etnografisen auktoriteetin ongelman ja antoivat sen näkyä kirjoituksessa. Friedmanin murskakritiikin mukaan Geertziä huolettaa antropologisen bisneksen menestyksekkyys eräänlaisena kirjoittamisena, eivät kysymykset vallasta. Geertz haluaakin vakuuttaa lukijan etnografisen auktoriteetin välttämättömyydestä, ei argumentein vaan väittein. Friedmanin mukaan kyynisiä postmodernisteja eivät olekaan niin sanotun postmodernin antropologian nimet vaan Geertz itse: ”Will the real narcissist please stand!”

Friedman saa tukea maltillisemmin Geertziä samassa teoksessa arvioivalta Johannes Fabianilta (”Dilemmas of Critical Anthropology”). Fabianin mukaan Geertzin teoksen ongelmana on kuilu kahden kysymyksen välillä – ”Miten sanotaan?” ja ”Mitä sanotaan?”. Kun Geertz keskittyy edelliseen, hän jättää pääosin pois kysymykset kolonialismista, rasismista, sovinismista, eurosentrismistä ja naiivista tieteisuskosta. Geertz siis on enemmän antropologisen kirjallisuuden esittämistapojen ja -muotojen kirjallisuuskriitikko kuin kirjoittamisen valtasuhteita problematisoiva tutkija.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Dekkarigenren uskontokuvaukset

Katsoin ruotsalaisen Åsa Larssonin esikoisdekkariin perustuvan elokuvan Aurinkomyrsky (Solstorm 2007). Jostain syystä ruotsalaiset dekkarit tuntuivat nyt mielekkäiltä – luin jopa Denise Rudbergin kolmannen dekkarikirjan Kolmen kohtalokas leikki. Näistä ei kovin suuria kehuja kuitenkaan irtoa, mutta uskontotieteellisesti Aurinkomyrskyssä on kiinnostavaa se, että tarinan keskiössä on kristillinen lahko. Seuraavassa on pari spoileria, vaikka en suoraan paljastakaan syyllistä tai syyllisiä, jos jostain syystä haluat katsoa Yle Areenassa vielä saatavilla olevan elokuvan.

Kiirunassa sijaitsevassa kristillisessä lahkossa tapahtuu tähtisaarnaajan murha. Nuorelta mieheltä on leikattu kädet irti. On alusta pitäen selvää, että syyllinen tai syylliset löytyvät ryhmän sisältä. Yhteisö kuvataan sulkeutuneeksi. Se ei avaudu muuhun yhteiskuntaan. Siellä vallitsee vaikenemisen kulttuuri. Omia tuetaan ja suojellaan. Omat asiat hoidetaan omalla tavalla. Virkavallan esittämiin yhteistyöpyyntöihin vastataan toteamalla ”irrationaalisesti”, että Jumala suojelee ja päättää.

Kerran elokuvan aikana stereotypioilla tuodaan juoneen käänne. Murhaa selvittävä henkilö olettaa melkein loppuun asti, että saarnamies murhattiin, koska homoseksuaalina hän aikoi tulla ulos kaapista. Ja yhteisölle homous oli tietenkin synti. Vasta lopussa selviää, ettei homofobia ollut murhan syy; se oli toinen lahkolaisuuteen liitetty stereotypia, pedofilia. Yhteisö tiesi ja pääosin sieti tähtisaarnaajansa pedofiilisen taipumuksen, mutta jollain keitti yli.

Aurinkomyrskyn antama kuva kristillisestä lahkosta on vahvasti stereotypioihin nojaava ja sikäli yllätyksetön. Mitään muuta en oikeastaan odottanutkaan. Jäin miettimään, onko uskontojen kuvaaminen stereotypioita korostaen erityisen tavallista dekkarigenrelle. Ainakin brittimediaa käsittelevässä tutkimushankkeessamme törmäsimme jatkuvasti siihen, miten television rikossarjoissa uskonnolliset hahmot (ja rakennukset) ovat toistuvasti keskeisessä roolissa (ks. Knott, Poole & Taira 2013, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred). Rikossarjoissa on selvännäkijöitä, jotka eivät epäilyistä huolimatta ole syyllisiä vaan ehkä pikkuhuijareita. Niissä on maaseudun pappeja, jotka eivät ole moraalisesti niin suoraselkäisiä kuin lauman paimenelta voitaisiin odottaa. Erityisen mielenkiintoista materiaali tarjoaa Suomessakin vuosia pyörinyt Midsomer Murders.

Olisiko niin, että rikosten selvittämisen kuvaamiseen liittyvät konventiot operoivat kontrastoimalla rationaalisen ajattelun uskonnolliseen? Olisiko niin, että tämä ei ole satunnainen elementti rikossarjoissa ja -kirjallisuudessa, vaan niihin erityisen helposti istuva kaksinapaisuus, joka pelaa stereotypioilla, usein uusintaen ja toisinaan kevyesti haastaen?

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Studioalbumit osa 77: Pavement

Lukiessani vähän aikaa sitten Rob Jovanovichin kirjaa Perfect Sound Forever Pavementista, päätin kerrata itselleni tutun bändin tuotannon. Aloitin yhtyeen kuuntelun 1990-luvun alkupuolella. Jatkoin sen seuraamista koko aktiiviuran ajan 2000-luvun alkuun. Sen jälkeen levyjä on tullut pyöriteltyä tasaisin väliajoin. Vuonna 1989 Stocktonissa, Kaliforniassa perustettu Pavement vaikutti vuosikymmenen verran, ja se on kenties parhaiten 1990-luvun kitara-indiestä muistuttava bändi. Parempaa kuin grunge, ainakin tällaisen Pixies-fanin mielestä.

Bändin jäsenet olivat iäkkäämpää rumpaliaan lukuun ottamatta koulutettuja jannuja, joille bändi oli vain yksi vaihtoehto. Heitä pidettiin slacker-yhtyeenä, mikä on täysin ymmärrettävää musiikin ja imagon osalta. Bändi sinänsä oli työteliäs, mutta heidän työtapansa oli erikoinen. Kiertueilla ei välttämättä ollut yhtään vapaapäivää. Muuten he elivät eri puolilla Yhdysvaltoja, ja pitivät pitkiä taukoja levytyksistä ja harjoituksista.

Slanted and Enchanted (1992) oli ensimmäinen studioalbumi ja ensimmäinen Pavement-ostokseni. Sain sen käytettynä cd:nä vuosi ilmestymisensä jälkeen. En enää muista, oliko se c-kasetilla aikaisemmin, mutta nopeasti siitä tuli yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni – aikana, jolloin olin jo löytänyt Pixiesin ja etsin samankaltaisia yhtyeitä. Slanted on oivaltavaa, laiskatempoista kitaraindietä parhaimmillaan. Siinä on melodiaa, melua, outoja rytmejä ja ujeltavia kitaroita. Kaksi ensimmäistä, ”Summer babe” ja ”Trigger cut” ovat loistavia, samoin kuin ”Zurich is stained”, ”Jackals, false grail: The lonesome era”. Kovaa tasoa pitää yllä myös ”Perfume V” ja ”In the mouth of the desert”. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei ote lipsu pahasti missään vaiheessa. Yhtyeen laulaja-kitaristi-biisintekijä Stephen Malkmus on todennut levyn olevan kenties Pavementin paras, sillä siitä välittyy energia ja laskelmoimattomuus. Tässä vaiheessa rummuissa oli vielä muita jätkiä huomattavasti iäkkäämpi alkoholisti Gary Young, joka kuunteli Lynyrd Skynyrdiä, hehkutti Yesiä maailman parhaana bändinä ja viihdytti faneja tempuillaan. Albumi on aina saanut hyvät arviot. Siitä on tullut pysyvästi merkittävä indie-albumi. Pitchfork antoi uusintajulkaisulle täydet 10 pistettä.

Crooked Rain, Crooked Rain (1994) teki yhtyeestä melkein ison. ”Cut your hair” soi MTV:llä loputtomasti ja Pavement oli hetkisen maailman coolein bändi. Levy tuli ostettua debyytin tavoin käytettynä vuosi ilmestymisensä jälkeen (tosin vinyylinä). Se kului kuitenkin c-kasetilla sitä ennen. Levy on sisällöltään helpompi kuin debyytti. Se on erilainen mutta ei missään tapauksessa sell-out. Se on hitaampi, kitarat kirskuvat hieman vähemmän, rummut ovat rauhallisemmat (Gary Youngin tilalle tuli Steve West). Se on myynyt puoli miljoonaa yksikköä. Kun levytyssessio maksoi vain 10000 dollaria, pätäkkää jäi taskuihinkin. Suurin osa levystä on toimivaa kitaravetoista, korkeintaan keskitempoista indietä (esim. ”Silence kid”, ”Stop breathin’”, ”Gold soundz”). Merkittävimmät poikkeukset ovat  ”5-4=unity”, joka on selkeä Dave Brubeck tribuutti, mutta sen idea on pähkähullu – taidoiltaan keskinkertainen indiebändi osoittaa kunniaa valkoiselle jatsarille. Toinen poikkeus ja oma suosikkini – monien muidenkin – on kantrahtava ”Range life”, joka ehkä turhaan muistetaan lyriikoista, joissa vittuillaan Smashing Pumpkinsille ja Stone Temple Pilotsille: ”Out on tour with the Smashing Pumpkins // Nature kids, I, they don't have no function // I don't understand what they mean // And I could really give a fuck // The Stone Temple Pilots, // They're elegant bachelors // They're foxy to me// Are they foxy to you?” Kolmas poikkeus on Kannbergin ainoa sävellys ”Hit the plane down”, jota voi perustellusti pitää The Fall-pastissina. Tähän aikaan suuret levy-yhtiöt juoksivat yhtyeen perässä, olettaen, että Pavement on seuraava Nirvana, slacker-versiona. Yhtye ei kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut yhtiöistä. He halusivat ylläpitää indie-estetiikkaa levy-yhtiön valinnassa, imagossa ja kansitaiteessa (ei bändikuvia!). Loistava levy tämäkin, mutta itselleni debyytti on tärkeämpi. Pitchforkin 90-luvun levyjen listalla se on sijalla 8 ja Rolling Stonen 500 parasta albumia -listalla se on sijalla 210.

Wowee Zowee (1995) on käänne ainakin kahdella tavalla. Aikaisemmat levyt olivat Malkmusin ja Kannbergin kimppateoksia (edellisen liidaamia, tosin), mutta nyt Pavement päätti tehdä bändilevyn. Lisäksi bändi hylkäsi edeltäjänsä linjan ja hakeutui kohti psykedeelisempää jammailua. Tällä karkotettiin osa suurista ja rahanahneista levy-yhtiöistä. Malkmusin singlevalinnat, ”Rattled by the rush” ja ”Father to a sister of thought”, ovat melko kaukana hiteistä. Ne on tehty ja valittu liiallisen ruohon polttamisen alaisena, mutta Malkmusin mukaan ne kuulostivat hiteiltä. Rolling Stone antoi levylle kaksi tähteä, mutta monille faneille tästä muodostui suosikkilevy. Ero edelliseen on selkeä, vaikka osa biiseistä pyöri jo Crooked Rainin äänityksissä. Teoksen nimi on peräisin ex-rumpali Youngin hokemasta (liekö ottanut sen Zappan & Mothers of Inventionin biisistä ”Wowie zowie”). Itse teos sisältää 18 biisiä, ulottuen kolmelle vinyylin puoliskolle (neljäs on tyhjä). Kuten aikaisemminkin, nauhoitin tämän c-kasetille ja ostin myöhemmin käytettynä vinyylinä, tällä kerralla puolitoista vuotta ilmestymisen jälkeen. Ja onhan sillä hetkensä. Laiska avausraita ”We dance” muistuttaa edellisestä levystä. Kiinnostavia ovat lyhyet raidat: ”Brinx job”, raju mutta erittäin toimiva ”Serpentine pad” ja ”Flux = rad”, joka on tietoinen yritys kuulostaa kellarijami-Nirvanalta. Singlevalinnat ovat tasavahvaa Pavementia, samoin kuin ”Fight this generation”, kun taas Kannbergin ”Kennel district” tuo melodisuutta sekoitukseen. Levyn mestariteos taitaa kuitenkin olla toiseksi viimeinen ja albumin pisin raita, yli kuusiminuuttinen ”Half a canyon”. Wowee on hyvä ja rakas levy, mutta en ole koskaan vauhkoontunut siitä.

Brighten the Corners (1997) on taas askel popin ja suoremman ilmaisun suuntaan. Avausraita ”Stereo” näyttää suunnan, mutta levyn ehdoton hitti on ”Shady lane”, joka on kenties yhtyeen paras biisi. Muistan suomalaisen Candy Darlingin soittaneen sitä hyvin nopeasti omilla keikoillaan. Myöhemmin sen on levyttänyt Suomessa Astrid Swan. Albumi jatkuu laiskalla timantilla ”Transport is arranged”, jonka jälkeen Kannberg osoittaa taitonsa hienolla sävellyksellä ”Date w/ IKEA” (ja levyn loppupuolen ”Passat dreamilla”). Sitten rauhoitutaan, kunnes tulee iskevä ”Embassy row”. Hommasin levyn heti sen ilmestyttyä. Kokonaisuus on seesteinen, tasapainoinen ja lämmin – kolme adjektiivia, joilla ei voi kuvata kaikkia Pavementin tuotoksia. Sama heijastuu lyriikoihin. Ne käsittelevät rauhoittumista, nuoruuden taakse jäämistä ja paikoilleen asettumista. Levyllä on kuitenkin säröä ja räimettä juuri sopivassa mitassa, mikä tekee siitä erittäin onnistuneen kokonaisuuden. Se on yhtyeen ainoa albumi, johon on painettu lyriikat (bändin omassa estetiikassa se rikkoo indie-tyylin). Näihin aikoihin Malkmus vietti aikaa Blurin Damon Albarnin tyttöystävän, Elastican Justine Frischmannin kanssa. Albarn alkoi puhua Pavementista haastatteluista ja Blurin musiikki sai uutta ilmettä amerikkalaisesta indiestä.

Terror Twilight (1999) jäi yhtyeen viimeiseksi. Sitä ennen yhtye piti taukoa vuoden 1998, jolloin alkoivat huhut hajoamisesta. Levyn tuottajaksi tuli Nigel Godrich, jonka tavoitteena oli säilyttää yhtyeen henki mutta tehdä lopputuloksesta helpommin lähestyttävä. Lopputuloksena on paradoksaalisesti erittäin hyvä mutta riskejä kaihtava levy. On vaikea sanoa, onko tietty turvallisuus Godrichin vika vai onko hänen ansionsa, että levy ylipäätään valmistui. Levyltä nousee kolme selkeää singlenäkin julkaistua hitintynkää, avausraita ”Spit on a stranger”, ”Major leagues” ja päätösraita ”Carrot rope”. Kun vielä levyltä löytyy sellaiset hienoudet kuin ”Billie” ja ”Speak, see, remember”, niin eihän sinne montaa heikkoa hetkeä mahdu. Kuriositeettina mainittakoon, että Radioheadin Jonny Greenwood vierailee kahdella raidalla. Ostin Terrorin kolme päivää virallisen julkaisupäivän jälkeen Helsingistä, kun olin suorittanut viiden päivän sivarikertaukseni Lapinjärvellä (sanktio, joka seuraa armeijan kertausharjoituksista kieltäytymisestä). Samana päivänä ostin Kraftwerkin Man-Machinen, Lou Reedin Berlinin ja Divine Comedyn Fin-de-sieclen, joten aikamoinen klassikkopaketti tuli tuliaisina Turkuun sivarikertauksen päivärahoilla. Kylläpä 25-vuotiaalla minulla oli hyvä maku.

Terror Twilightia seuranneella kiertueella Malkmus kiukutteli ja tilanne oli päässyt niin pahaksi, että bändi katsoi parhaimmaksi lopettaa. Tämän jälkeen Pavement on tehnyt muutamia keikkoja.

Pavementin varhaiset seiskat, kymppituumaiset ynnä muut on koottu samaan pakettiin Westing (by Musket and Sextant) (1993). Se on tarkoitettu tosifaneille, mutta on sanottava, että varhaiset ep:t herättivät kuohunnan, ei niinkään debyyttialbumi. Itse ostin sen jo ilmestymisvuotena kaverilta, joka ei innostunut sisällöstä. Kuuntelin sen samaan syssyyn: Westing ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä, vaikka oikea mitta on 4-5 biisiä kerrallaan.

Pavement teki hienoja biisejä albumeiden ulkopuolella myös alkuaikansa jälkeen. Oma suosikkini, ”Texas never whispers”, löytyy neljän biisin Watery, Domestic -ep:ltä, jonka ostin samaan aikaan käytettynä yhtyeen debyytin kanssa.

Joidenkin jäsenten musiikkiura jatkui Pavementin jälkeen. Stephen Malkmus and the Jicks -nimellä on ilmestynyt kuusi studioalbumia. Niissä yhdistyy psykedeelinen jammailu ja Pavementin melodisuus. Kitaristi Scott Kannberg perusti Preston School of Industryn, joka julkaisi kaksi täyspitkää studioalbumia laiskaa kantrahtavaa kitaraindietä. Molemmilla on loistavia hetkiä. Kuuntele esimerkiksi ”Caught in the rain”. Levyt osoittavat, että kenties Malkmus oli väärässä torpatessaan Pavementin loppuaikoina Kannbergin sävellykset. Kannberg on tehnyt kaksi soololevyä myös Pavementin aikaisella taitelijanimellään Spiral Stairs. Nämä levyt ovat keskinkertaisia. Pavementin Bob Nastanovic, Steve West ja Stephen Malkmus ovat soittaneet valikoiduilla Silver Jews -albumeilla. Sitä johti David Berman, joka kuului jo Pavementin alkuaikoina bändi kaveriporukkaan. Silver Jewsia voi suositella varauksetta, erityisesti pidän albumeista American Water (1996), Tanglewood Numbers (2005) ja Lookout Mountain, Lookout Sea (2008).

Myös rumpalina toimineet Steve West ja Gary Young kokeilivat onneaan musiikin parissa. Westin Marble Valleysta ei sen enempää, mutta Young teki raivostuttavan MTV-hitin ”Plantman”, joka toimii parhaiten Beavis & Buttheadin kommenttiraidalla varustettuna (löytyy YouTubesta).

On vaikea sanoa, onko Pavement aliarvostettu. Ehkä en vain tunne ihmisiä, jotka siitä puhuisivat. Itselleni tutuissa musavisoissa yhtyettä ei noteerata laisinkaan. Olen kuitenkin vakuuttunut, että jossain muualla on niitä, jotka tietävät paremmin.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Onko radio-ohjelma kirjan arvoinen?

Tuore Miettisen kirja Räkärodeo (2017) käsittelee pääasiallisesti tekijänsä 1990–2002 vetämää samannimistä radio-ohjelmaa. En tiedä, kuinka monta kirjaa on julkaistu radio-ohjelmista, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. Syy on yksinkertainen: kasvoin kuuntelemalla sitä.

Radiomafia aloitti toimintansa vuonna 1990. Seuraavina vuosina kuuntelin useita kanavan musiikkiohjelmia, kuten Tutti Frutti, Marginaali, Ilmestyskirja, Rockmafia, Ulvovat sudet, Roots & Culture, Kantrispagetti, Kauriin kääntöpiiri, Avaruusromua ja Metalliliitto. Tärkein niistä oli Räkärodeo, jonka kuuntelusta tuli säännöllinen ”keskiviikkoriesa”, kuten juontaja sitä itse kutsui.

Istuin yleensä omassa huoneessani pöydän ääressä ohjelman aikana. Toisinaan sormi oli rec-näppäimellä odottamassa kiinnostavia biisejä, joita saattoi sitten kuunnella myöhemmin c-kasetilta. Enimmäkseen kuitenkin vain kuuntelin ja kirjoittelin bändien nimiä joko paperille tai jo ennestään sotkuiselle kirjoitusalustalle. Jos tykkäsin kovasti ja halusin muistaa nimen, ympyröin tai alleviivasin sen.

Vielä yksi muisto: ainakin Seinäjoella oli tapana, että 18-vuotispäivänä pitää mennä baariin juopottelemaan. Minun synttärini osui keskiviikolle. Olin tuona päivänä alkuillasta kaupungilla, mutta totesin, että pitää mennä kotiin kuuntelemaan Räkärodeota. Tuon jälkeen muutamat tutut puhuivat minusta tyyppinä, joka menee synttäreillään baarin sijasta kotiin kuuntelemaan radiota. Ainakin ymmärsivät, että Miettisen soittamat levyt kiinnostavat minua.

Miettisen kirja tuo mieleen paljon yllä mainittuja ja muitakin muistoja. Se myös muistuttaa kaikesta siitä kiinnostavasta musiikista, mihin ohjelman kautta pääsi tutustumaan. Itselleni aktiivisin kuunteluaika sijoittui suunnilleen vuosiin 1991–1997. Tuon jälkeen kiinnostukseni hiipui hiukan, mikä tarkoitti sitä, että keskiviikkoisin saattoi tehdä joskus satunnaisesti muutakin kuin kuunnella Räkärodeota. Jo aktiivivuosien lopulla huomasin, etteivät Hellacopters, Turbonegro ja Sweatmaster ole mielestäni kolme maailman parasta bändiä. Miettisen puolison, Ursula Ryynäsen juontama Marginaali oli ennen ollut lämmittelyä Räkärödeolle, mutta siitä tuli yhä enemmän musiikkimakuani vastaava ohjelma. Silti olen Miettisen kautta tutustunut satoihin kiinnostaviin artisteihin.

Kirjassa käsitellään myös ilmeisen traumaattista ohjelman loppumista. Merkittävin syy oli Yleisradion katastrofaalinen kanavauudistus, jota mikään historiankirjoitus ei voi uskottavasti kääntää tekijöidensä kunniaksi. Kirjassa Pekka Laine puolustelee omassa kirjoituksessaan kanavauudistusta jonkin verran, vaikka musamiehenä ymmärsikin Räkärodeon tärkeyden. Laine saattaa olla oikeassa siinä, että Räkärodeon paras terä oli kadonnut ja uusia kuuntelijoita ei olisi löytynyt. Mene ja tiedä.

Laineen kanssa olen kuitenkin jyrkästi eri mieltä yleisistä linjoista. Se, etteivät tietyt ohjelmat sopineet uudessa jaossa Radio Suomeen ei ole selitys, vaan oire uudistuksen umpisurkeudesta. Radiomafia oli tarjonnut laajasti erilaisia musiikkityylejä käsitteleviä erikoisohjelmia, joista olen ikuisesti kiitollinen. Sain kasvaa ympäristössä, jossa asiantuntijat opastivat eri genrejen helmiin. Kanava piti sisällään myös laadukkaita puheohjelmia (oma suosikkini oli Timanttien jäljillä). Yhtäkkiä Yleisradio haistatti paskat tälle. Radiomafian kuuntelijoista tuli hylätty sukupolvi. Heille jäi soittolistojen ja tyhjänpuhujien Yle X. Toinen mahdollisuus oli Radio Suomi, jossa Kalervo Pollari elää ikuista 60-lukua. Edellistä yritin työpaikalla, mutta en kestänyt. Jälkimmäinen sopii mökille mainiosti, mutta sen kohderyhmä on makkaraa paistava tuulipukukansa. Nuoriso saattaisi kiinnostua musiikista edelleen laajasti, jos sitä olisi opastetusti tarjolla. Siksi emme voi tietää, millaista suomalainen nuorisokulttuuri olisi, jos Yleisradio olisi edes yrittänyt tarjoilla muutakin kuin Yle X:n kaltaista hattaraa.

Kirjassa pääosissa on Miettisen muistelut, kuuntelijoiden muistelut sekä kuvat ja listat. Miettisen muistelut ovat ymmärrettävästi kiinnostavaa luettavaa ohjelmaa seuranneille. Kuuntelijoiden muistelut ovat tärkeitä myös ohjelmaa tuntemattomille, koska niistä käy ilmi, miten tärkeä se oli aikana ennen internetin mahdollistamaa ylitarjontaa. Itse samastun kovasti kuuntelijoiden teksteihin, vaikka huomaan, ettei Miettinen ollut ainoa lähteeni ja että musiikkimakuni poikkesi välillä rajustikin Räkärodeosta. Kaikki kuvamateriaali on kiinnostavaa, vaikka en tiedä, miksi parikin asiaa on painettu kirjaan kahteen kertaan.

Räkärodeo oli yhteisö. Itse ainakin samastuin kuuntelijakuntaan ja koin yhteyttä kuvitteellisen yhteisön kanssa, vaikka en paria poikkeusta lukuun ottamatta ohjelman äänestyksiin osallistunutkaan. Koskaan en voittanut mitään eikä toivebiisiäni soitettu, mutta muiden interaktiivisuus maustoi ohjelmaa erittäin hyvin. Tosin kun olin kirjoittanut Rumble-lehteen jutun Man or Astro-Manista vuonna 1994 (ensimmäinen Suomessa ja ehkä edelleen ainoa!), Miettinen päätti spiikkinsä lehden sisällöstä ”ja… Man or Astro-Man”, jonka jälkeen yhtyeeltä soitettiin yksi biisi.

Yhteisöllisyys konkretisoitui Räkäpiknikeillä. Miettinen kutsui kämpilleen valikoidun määrän kuuntelijoita viettämään kesäpäivää. Itse en niihin osallistunut, mutta arvostin ideaa suunnattomasti. Niistä on kiva lukea kirjasta. Ja katsella kuvia. Joukossa on useampikin tuttu kasvo.

Kirjassa käsitellään nimeensä nähden yllättävän paljon muita Miettisen juontamia radio-ohjelmia, Räkiksen edeltäjiä ja aikalasia. Itselleni niistä lämpimiä muistoja herättää varsinkin Yölätti, jota lähetettiin viikonloppuna joskus puolen yön ja kahden välillä. Jos olin autolla baarissa tai kaupungilla Seinäjoella, Yölätti soi vakiona kaikki siirtymät. Sieltä tuli Räkiksessäkin soineita biisejä ja artisteja, mutta ehkä tärkeämpiä olivat sellaiset erikoisuudet, jotka eivät tyylinsä puolesta Räkikseen sopineet.

Kävin Bar Loosessa kirjan julkistamisjuhlissa. Siellä Teemu Bergman haastatteli Miettistä. Sieltä jäi mieleen neljä asiaa. Ensinnäkin levymoguli Miettisen suurin ylpeydenaihe on Mana Manan Totuus palaa -levyn julkaiseminen. Toiseksi Fennica Records myi 54 kappaletta Eastern Darkin levyä sen jälkeen kun Miettinen soitti sitä Räkärodeossa (tieto löytyy myös kirjasta). Kolmanneksi Miettinen on myynyt pois suurimman osan levykokoelmastaan, joka kattoi noin 25000–30000 nimikettä. Neljänneksi, kun Miettiseltä kysyttiin jotain uutta suosikkia, hän vastasi Royal Bloodin.

Jos Miettinen tosiaan löytää uutta musiikkia lähinnä televisiosarjojen kautta (Shazam päälle!), ei ole ihme, että hänen vastauksensa oli semisti nolo Royal  Blood. Onhan Miettisen ja minun musiikkimaussa ollut aina eroja, mutta Royal Bloodin mainitseminen on minulle vihjaus siitä, ettei hän varmaankaan ole pysynyt kiinnostavan uuden musiikin kärryillä. Ja miksi tarvitsisikaan?

Mutta tärkeintä onkin nyt Räkärodeon muistelu. Kirjan lukeminen toimii parhaiten, kun lähellä on pääsy YouTubeen (Spotifyssa on kovin vähän Räkis-hittejä). Tosin kirjan lukeminen muistuttaa, ettei edes YouTubesta löydy kaikkea. Esimerkiksi Räkärodeossa ”Viikon täkynä” ollut Little Roomsin Dead & Gone on itselläni c-kasetilla, mutta sitä en löydä mistään (Discogsista löytyy tietoa, mutta ei tietenkään musiikkia).

Kokosin nopeasti ja sen tarkemmin miettimättä yhdeksän biisiä, jotka muistuttavat minua Räkärodeosta. Kaikki nämä olen kuullut ensimmäisen kerran Miettisen ohjelmassa. Osa löytyy Spotikasta, osa YouTubesta, All About Chadin biisi vain liveversiona.

All About Chad: Meet me in the hallway
Angel Corpus Christi: Pull girl
Blackeyed Susans: A curse on you
Facts about Rats: I don’t wanna get involved with you
Fat Tulips: So unbelievable
Leatherface: I want the moon
Oral Groove: The girl in the record store
Smashing Pumpkins: Jennifer ever
Larry Wallis: Police car

Juuri tästä radio-ohjelmasta kannatti tehdä kirja. Sen lukee nopeasti ja nopeasti kootultakin se vaikuttaa. Silti on tärkeää, että muistelut on ikuistettu kansien väliin.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

19 teesiä jihadismista

Ranskalainen Olivier Roy on tunnettu islamin ja politiikan tutkija. Hänen uusin teoksensa Jihad and Death: The Global Appeal of Islamic State (2017) käsittelee yleistajuisesti ja kompaktisti sadassa sivussa (plus viitteet) sitä, miksi ISIS ja jihadismi vetoavat. Nostan tässä esiin kirjan keskeiset huomiot teesien muodossa.

1. Jihadismi ei ole sama kuin jihad. Islamin historian tulkinnat jihadista ovat huomattavasti maltillisempia ja yhteisöllisesti kontrolloidumpia kuin yksilön velvollisuudeksi tulkitun jihadismin. Tässä mielessä jihadismi on 1900-luvulla kehittynyt ilmiö.

2. Itsemurhaterrorismi on islamissa ja terrorismissa poikkeuksellinen ilmiö. Se ei ole ikiaikainen perinne, vaan uusi ilmiö, jossa itsemurhaiskusta on tullut tavoiteltava päämäärä. Aikaisemmin erilaisissa iskuissa pakosuunnitelma oli keskiössä.

3. Kalifaatti on fantasia. Koska väkivalta ja kompromissittomuus ovat ISISissä keskeisiä, islamilainen kalifaatti ei ole realistinen päätepiste. Siitä puuttuu politiikka ja neuvottelu.

4. Jihadismissa territoriaalisuus on väliaikaista. Al-Qaidalle oli selvää, että nomadinen sodankäynti on ainoa toimiva vaihtoehto. ISIS rakentui territoriaalisuuden ajatukselle, mutta vuoden 2015 tappioiden jälkeen painotus on mennyt taas nomadisodan suuntaan, vaikka ISIS ei voikaan perääntyä hallinta-alueen sisältävästä strategiastaan. osoituksena Länsimaihin kohdennettujen iskujen lisääntyminen on osoitus muutoksesta.

5. Tyypillinen jihadisti ei itse ole ollut kärsimyksen ja sorron kohde. Suhde muslimien kärsimyksen ja jihadistin välillä on kuvitteellinen. Vallankumoukselliset eivät yleensäkään tule kärsivistä luokista; he vaikuttuvat muiden kärsimyksestä.

6. Jihadismi on nuorisoliike. ISIS vetoaa nuoriin, joilla ei ole vahvaa kiinnikettä muslimiperinteisiin. Se jakaa monen muun nuorisokulttuurisen liikehdinnän kanssa radikaalin kapinan aikaisempia sukupolvia kohtaan. Se pyrkii pyyhkimään menneisyyden kulttuurin pois, toisin kuin esimerkiksi Iranin islamilainen vallankumous 1970-luvun lopulla.

7. Suuri osa jihadisteista on toisen sukupolven maahanmuuttajia. Royn aineiston mukaan 60 prosenttia. Vaikka kolmas sukupolvi on kasvanut aikuiseksi, heidän osuus on paljon pienempi (15 prosenttia).

8. Melko suuri osa jihadisteista on käännynnäisiä. Yhden aineiston mukaan vähintään 25 prosenttia jihadisteista on käännynnäisiä. He ovat ”uudestisyntyneitä” muslimeja, jotka ovat aikaisemmin bailanneet ja dokanneet, kuten muutkin elinympäristönsä nuoret.

9. Toisen sukupolven ja käännynnäisten radikalisoitumista selittää uskonnon irtaantuminen kulttuurisesta elinympäristöstään. He kasaavat uskontonsa irrallaan sosiaalisista ja kulttuurisista siteistä, joita esimerkiksi toisen sukupolven maahanmuuttajien vanhemmilla oli.

10. Eurooppalaisilla jihadisteilla on vähäiset tiedot islamista. Esimerkiksi ISISin johto poikkeaa tältä osin rajusti rekrytoiduista käännynnäisistä. Käännynnäiset eivät ole tarkkoja siitä, että oppeja ja kuria noudatetaan käytännössä, mikä on aiheuttanut skismaa ISISin hallitsemilla alueilla.

11. Lähes puolella ranskalaisista jihadisteista on pikkurikollinen tausta. Melko monilta löytyy tuomio rattijuopumuksesta. Vankilaan joutuneet ovat  muita alttiimpia radikalisoitumiselle.

12. Jihadistit diggaavat räppiä, design-vaatteita, videopelejä ja amerikkalaisia leffoja. Videopelien ja toimintaelokuvien kuvastoa hyödynnetään esimerkiksi ISISin rekrytointivideoissa.

13. Jihadistit eivät ole läheskään aina yksineläviä. Erityisesti ISIS on rekrytoinut perheitä. Perherakenne noudattaa tyypillisesti länsimaista ydinperhettä, ja parit ovat löytäneet toisensa aatteellisin perustein, eivät paikallisen muslimiyhteisön kautta. Itsemurhaiskujen tekijöille on tavallista, että heillä on pieni lapsi.

14. Salafismi ei ole jihadismia. Salafismi on vanhoillista mutta väkivalta ja sota eivät ole siinä yhtä keskeisiä kuin jihadismissa. Perinteisen salafismin ja esimerkiksi ISISin ero ei ole suinkaan kategorinen – Roy listaa useita yhtäläisyyksiä – mutta käytännöt poikkeavat toisistaan. Lisäksi esimerkiksi Euroopassa jihadistit eivät tule ”salafistisilta” alueilta.

15. Jihadistien suhde moskeijoihin on löyhä. Tyypillisesti kuvioon on kuulunut joko satunnainen osallistuminen moskeijan toimintaan tai riita moskeijan johdon kanssa. (Moskeijat eivät ole jihadistien viljelyalustoja, mutta moskeijoissa voidaan ruokkia konservatiivisia arvoja – tämä erottelu puuttuu joistakin Helsingin suurmoskeijahanketta koskevista kannanotoista.)

16. Jihadismi on leimallisesti sunnalaiseen islamiin kuuluva ilmiö. Vaikka shiialaisuudessa tunnetaan samankaltaisia ilmiöitä, shiialaiset väkivaltaisuudet ovat olleet tyypillisesti valtiojohtoisia. Al-Qaida ei hengaile shiiojen kanssa ja shiiat ovat ISISin vihollinen numero yksi.

17. ISIS saa polttoainetta sunnalaisuuden valta-alueiden vähentymisestä Lähi-idässä. Historiallisesti sunnit ovat hallinneet keskeisiä alueita, mutta Lähi-idässä Libanon, Israel/Palestiina, Syyria, Iran ja lopulta myös Irak ovat tulleet muiden kuin sunnimuslimien hallitsemiksi alueiksi. Tämä selittää pienen osan siitä, että haaveet uudesta sunnikalifaatista ovat nousseet esiin.

18. ISIS kestää lähinnä siksi, ettei se ole kenenkään ensisijainen vihollinen. Kurdit kamppailevat yleisemmin arabeja vastaan. Turkki vastustaa kurdeja, joten kurdien kamppailu ISISiä vastaan ei haittaa Turkkia. ISISin häviäminen Irakista tarkoittaisi Irakin shiiojen näkökulmasta vallan jakamista sunnien kanssa. Saudi-Arabian vihollinen on shiialainen Iran, ja ISISIN häviäminen tarkoittaisi shiiojen vallan vahvistumista Lähi-idässä.

19. Sekularistinen politiikka voi lisätä radikalisoitumispyrkimyksiä, mutta jihadismista ei päästä eroon tukemalla ”maltillista” islamia. Roy näyttäisi ensiksi ehdottavan, että sekularismi on osasyyllinen radikalisoitumiseen, mutta kiistää sen muutamaa riviä myöhemmin. Sen jälkeen hän toteaa, ettei ”maltillisen” islamin tukeminen ehkäise radikalisoitumista, koska  jihadistit hakevat radikaaliutta sen itsensä vuoksi.

Joitakin Royn näkemyksiä voidaan myös kritisoida, erityisesti niitä, joissa pohditaan, miten ongelma ratkaistaan. Itse huomasin esittäväni kriittisiä kysymyksiä heti, kun Roy siirtyy toimintasuositusten alueelle. Ainakaan suosituksia ei perustella vakuuttavasti tässä teoksessa. Erimielisyydet toisen ranskalaisen tutkijan, Gilles Kepelin kanssa tarjoavat hyvän väylän pohtia, miten pitkälle Royn toimintasuositukset kantavat. Tästä olen jättänyt ne vähemmälle huomiolle ja valinnut enimmäkseen tutkittuja näkemyksiä, joiden pohjalle normatiivisen keskustelun olisi syytä rakentua.

Suuri osa Royn analyysista on uskottavaa. Hän voisi kuitenkin käsitellä myös tähtikulttuuria, kapitalismia ja huomiotaloutta kulttuurisena pohjana, josta kiinnostus itsetuhoiseen viiden minuutin tähteyteen kumpuaa. Mielestäni ne ovat tärkeitä aiheita, ei suinkaan vain vertailu 60- ja 70-lukujen vasemmistoterrorismiin. Roy ei siis selitä, miksi ihmiset radikalisoituvat. Hän olettaa sen vain tapahtuvan ilman perinnesidonnaista uskonnollisuutta, mutta ei mielestäni vastaa riittävän perusteellisesti, miksi perinteistä irtaantuneet kokevat vetoa itsetuhoisiin toimiin.