maanantai 1. tammikuuta 2018

Studioalbumit osa 83: Mano Negra / Manu Chao

Joulun aikaan ostin Peter Culshaw’n kirjan Manu Chao – maankiertäjä vitosella Kiteen ainoasta kirjakaupasta. Sitä lukiessa päätin kuunnella Chaon tuotantoa, joten tässä käydään läpi hänen soolouransa, sitä edeltänyt yhtye Mano Negra ja muutamia kohokohtia ajalta ennen kuuluisuutta.

Ensikosketukseni yhtyeeseen taisi olla ruotsinkielisessä musiikkiohjelmassa, jossa festariraportti katsasti Mano Negran. Sitten ostin Seinäjoen Soitinkaupasta yhtyeen toisen albumin cd-formaatissa 20 markalla. Jossain vaiheessa c-kasetilla oli nauhoitettuna osa debyytistä, jonka kopioin myöhemmin cd:lle kokonaisuudessaan. Manun soolouraa seurasin kuuntelemalla levyjä aktiivisesti. Vuonna 2011 mies kävi keikalla Ruisrokissa, jossa olin tietenkin paikalla.

Ennen vuonna 1987 perustettua Mano Negraa ranskalais-baskilainen Chao soitti 50-luvun rokkistandardeja Joint de Culassessa, rockabillya Los Carayosissa ja rockabillystä vaikutteensa hakeneessa Hot Pantsissa. Suosittelen tutustumaan YouTubessa Los Carayosin versioon ”Rawhidesta” ja Hot Pantsin biiseihin ”So many nites” ja ”Mala vida”, josta Mano Negra teki debyyttialbumilleen aivan loistavan tulkinnan.

Vaikka olen aina kuullut rockabilly-vaikutteet Mano Negrassa ja Chaon sooloissa, en tiennyt, että hänen kuvionsa liippaavat niin läheltä ranskalaisia bändejä, jotka kävivät psychobillyn suunnalla. Les Wampas ja Washington Dead Cats ovat tulivat tutuiksi jo 80-luvulla psyko-kuvioista ja kirjassa ne ovat samassa sopassa La Mano Negran ja Los Carayosin kanssa.

Mano Negra tarkoittaa mustaa kättä. Musta käsi oli Andalusiassa 1880-luvulla toiminut anarkistiryhmittymä, mutta se tarkoittaa myös mitä tahansa laitonta tai moraalitonta.

Patchanka (1988) on nimensä mukainen levy (”Patchwork”, ”Tilkkutäkki”) ja nimi kuvastaa Mano Negraa ylipäätään. Se yhdisteli mielensä mukaan erilaisia genrejä samaan soppaan, välillä onnistuen ja välillä kompastuen. Aivan kuten esikuvansa The Clash. Itse olen aina kuullut yhtyeessä maailmanmusiikin, salsan, rockabillyn, skan ja punkin sekoituksen. Ja hitunen siinä on ollut myös rappia. Ensialbumilla on muutama biisi ylitse muiden. ”Mala vida” on yhtyeen paras ja yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni. Se oli vuosia lähtöbiisi ennen siirtymistä baariin (Röövel Ööbikin ”Mamma Mian” lisäksi). Lähes yhtä hyvä ralli on ”Indios de Barcelona”. Singlebiisi ”Takin’ it up” on toimiva yhdistelmä tunnemallista alkua ja lopun fifties-rallatusta ja myönteisiä jammailuja ovat myös ”La ventura” ja ska-henkinen ”Lonesome bop”. Sitten on näitä kummallisuuksia, kuten rap-osuudesta ja skiffle-osuudesta koostuva ”Rock island line”. Yhtyeen debyytti on kiinnostava tyylien sekamelska, mutta varsinaista klassikon aseman ansaitsevaa synteesiä ei synny. Siksi sen rooliksi jää kantaa paria loisteliasta ja muutamaa melko vahvaa kappaletta.

Puta’s Fever (1989) kuvaa jo nimensä puolesta monikielistä Mano Negraa. Itse sisällöstä löytyy rap-henkistä kamaa (”King Kong Five”, ”The Rebel Spell”), mainioita menoralleja – ”Soledad” ja ”La Rancon du succès” – sekä uudelleen sovitettua arabiankielistä perinnemusiikkia ”Sidi H’ Bibi”, jota jampat olivat jo veivanneet kaduilla ja metroissa. Myös ”Pas assez de toi” on levyn parhaimmistoa ja nyt toimii myös dub-reggaesta ammentava ”Peligro!”. Koskaan tästä ei muodostunut suurta suosikkia, ehkä sen tilkkutäkkimäisyyden vuoksi, mutta se on silti hieno toinen osoitus yhtyeen potentiaalista. Lisäksi on sanottava, ettei levy ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä, vaikka mukana on muutama totaalinen keskinkertaisuus. Manun tekeleet on noteerattu hyvin Rolling Stonen sadan parhaan ranskalaisen rock-levyn listalla, mutta tämä nousi peräti sijalle kahdeksan. Tässä vaiheessa bändi oli suosiossa manner-Euroopassa, Japanissa ja Etelä-Amerikassa. Yhdysvalloista tulee monia loistavia bändejä, mutta maan kuluttajat eivät ole juuri koskaan ymmärtäneet hyvän musiikin päälle – eivät myöskään Mano Negran.

King of Bongo (1991) sisältää nimikappaleen, joka tuli todella tunnetuksi vasta Manu Chaon soolodebyytin huomattavasti onnistuneempana sovituksena nimellä ”Bongo bong”. Levyn avausraita, ”Bring the fire” on Sandinista-ajan The Clashia ja muuten sillisalaatissa on juurevaa boogieta (”Don’t want you no more”), ska-punkkia (”It’s my heart”), dub-reggaeta (”The Fool”), Mick Harveyn Two of Diamonds -albumille koveroima ja Mano Negran suurimpiin hitteihin kuulunut ”Out of time man”, joka soi Harvey’n versiona Breaking Badissa, Motörheadin ”Ace of Spadesista” vähän kitaraa lainaava ”Letter to the censors” sekä debyytin ”Ronde de nuitin” uustulkinta ”Paris la nuit”. Tämä ei ole lista kaikista hyvistä biiseistä, sillä niitä levyllä on iso liuta. Monipuolinen ja mainio sillisalaatti, mutta ilmestyessään se ei enää yllättänyt ketään. Jopa melko konservatiivinen lehti Le Monde piti sitä tavanomaisena.

Casa Babylon (1994) ilmestyi vasta bändin hajottua. Se jäi siis yhtyeen viimeiseksi albumiksi, joka hakee vaikutteita entistä enemmän rapista ja muusta urbaanista aikansa pintakamasta. Siinä ei ole enää samanlaista riemua ja yhdistelmien luontevaa innovatiivisuutta kuin aikaisemmin. Voisi jopa väittää, että innostuminen amerikkalaisesta 90-luvun suositusta musiikista pilasi yhtyeen. Toisaalta ei voinut edes olettaa, että Mano Negra olisi jäänyt toistamaan samaa loputtomiin. Mutta myös ”maailmanmusiikin” elementit ovat väkinäisempiä kuin aikaisemmin. Yksittäisistä biiseistä ”Love and hate” on erinomainen, mutta tietenkin ajattelen näin, koska se on kitaravetoisin raita koko teoksessa. Culshaw’n mukaan bändi ja kriitikot pitivät tätä parhaana albumina. I beg to differ, vaikka levy innoitti ihmisiä perustamaan bändejä Meksikossa ja Argentiinassa. Levyn paras idea on tunne siitä, että joku etsisi koko ajan uutta radiokanavaa.

Yhtye kaatui omaan mahdottomuuteensa – suuruudenhulluuteensa ja kaupalliseen itsemurhaan. Kun olisi pitänyt tehdä keikkoja oikeissa paikoissa, bändi seilasi Etelä-Amerikassa laivalla neljä ja puoli kuukautta keikkaillen satamissa ja matkasi junalla Kolumbiassa, joka oli käytännössä sisällissodassa. Näistä muodostui mielenkiintoinen dvd, mutta bändi paloi loppuun.

Mano Negran hajoamisen ja avioliiton kariutumisen jälkeen Chao vietti aikaansa Etelä-Amerikassa etsien itseään. Hän palasi Eurooppaan vuonna 1995.

Clandestino (1998) on Manun ensimmäinen sooloalbumi. Siinä kiteytyy globaalin etelän lievästi alakuloinen musiikki, eurooppalaisen tekemänä. Se tuli tutuksi kavereiden avustuksella muistaakseni vasta pari vuotta ilmestymisensä jälkeen, muta sen jälkeen se pyöri soittimessa taajaan. ”King of Bongo” ilmestyi uutena tulkintana, nyt nimellä ”Bongo bong”. Siitä löytyvä kommentti ”Mano Negra – ilegal” muistutti, ettei Chaolla ollut oikeutta käyttää nimeä ilman muiden suostumusta. Myös avausraita ”Clandestino”, sitä seuraava ”Desaparecido” ja ”Welcome to Tijuana” soivat kaikkialla. Oma suosikkini taisi olla simppeli duetto ex-vaimon kanssa ”Je ne t’aime plus”, mutta pidin koko levystä. Ja pidän edelleen, vaikka en enää kuuntelekaan sitä usein. Nyt hitit tuntuvat puhki kuluneilta ja kaikki muu vahvalta. Minusta tämä on ehdoton klassikko. Sellainen, joka kuuluu musiikinrakastajien yleissivistykseen. Levyn ilmestyttyä Chao asusteli tovin Senegalissa, jossa hän meni naimisiin ja kääntyi toviksi muslimiksi. Hitaan myynnin alun jälkeen albumista tuli Ranskan myydyimpiä rock-levyjä, vaikkei siinä rokkia olekaan. Osan rojalteista Chao antoi Meksikon zapatisteille ja onhan komeassa laulussa ”Luna y sol” sämplätty zapatistijohtaja Subcomandante Marcosin puhetta.

Próxima Estación: Esperanza (2001) jatkaa samaa linjaa, mutta toistosta ei tullut tylsää. Pikemminkin tätä halusi lisää. Tunnelma on hieman myönteisempi ja riehakkaampi, mutta kokonaisuus ei pärjää edeltäjälleen. Levyn nimi ”Seuraava asema: Toivo” konkretisoitui, kun sen ilmestymisvuonna matkailin Madridin metrossa, jossa jatkuvasti kaikui kuulutus ”Próxima Estacion”. Ja siellä on myös Esperanzan metroasema. Chao nauhoitti kuulutuksen ja käytti sitä levyllä. Myöhemmin hän joutui maksamaan korvauksia kuuluttajalle. Levyn tunnetuin rallatus taitaa olla lievästi ärsyttävä ”Me Gustas Tú”. ”La marea” oli tehty jo Etelä-Amerikan aikana ennen soolouraa. Tälläkin levyllä kierrätettiin vanhoja raitoja urakalla (”Mr Bobby”, ”Homens”). Tyypillisesti kuuntelen tätä kokonaisena albumina, eräänlaisena äänimattona, mutta jos täytyy nostaa yksittäisiä biisejä ylitse muiden, niin oma suosikkini on ”Denia”.

Tässä kohdin julkaistiin myös suurella bändillä tehty livealbumi Radio Bemba Sound System (2002), jossa tutut soolobiisit ja muutamat Mano Negrat esitetään satakymmenen lasissa. Ostin sen samana kesänä Pietarista, jossa vietin heinäkuun. En jaksanut kuunnella levyä kovin paljon, mutta se muistutti siitä, että lähes 10 vuotta myöhemmin toteutunut Ruisrockin keikka tulisi olemaan samantyylinen.

Sibérie m’était contéee (2004) on listattu esimerkiksi Wikipediassa Chaon soololevyihin, mutta sitä ei pidetä varsinaisena uutena albumina, vaan eräänlaisena välityönä. Chao tuotti ja miksasi sen itse läppärillään, ja sitä myytiin lähinnä kirjakauppojen välityksellä. Eri painoksissa on eri määrä biisejä, mutta ne kaikki on laulettu poikkeuksellisesti ranskaksi. Ehkä siksikin mieleen tulee enemmän patonkinen chanson kuin globaalin etelän antikapitalistinen fraktio. Belgialainen Jacques Brel ja ranskalainen Edith Piaf kuuluvatkin Chaon sankareihin. Sisältö on siis hyvin erilaista kuin aikaisemmat mutta silti tunnistettavaa Manua, tosin riisuttuna kaikesta kaahauksesta. Paketti on täynnä hyviä, simppeleitä biisejä, mutta uudella versiolla niitä on liikaa – 23 kappaletta.

La Radiolina (2007) liittyy minulla vahvasti Leedsiin. Olin juuri muuttanut kaupunkiin, levy ilmestyi syyskuussa, joten hain sen kaupasta. Tykkäsin taas kovasti, vaikka en odottanut enää suuria. Albumi on kuitenkin hyvällä tavalla irtiotto aikaisemmista, hylkäämättä hyviä puolia. Se julkaistiin pienellä levymerkillä eikä Virginillä. Se yhdistää Radio Bemban livemeiningin ja kahden ensimmäisen soolon iholle tulevan pienimuotoisuuden. Siellä on idioottimaisia ja idioottivarmoja hittirallatuksia, kuten ”Politik kills”, ja varmalaatuisia nopeita biisejä, kuten ”Mama cuchara”, ”Tristeza maleza” ja ”Rainin in paradize”, johon Emir Kusturica ohjasi videon, ja tunnelmallisia paloja, kuten ”La vida tombola”. Täältä löytyy myös ”El hoyo”, joka valmistui peyoten voimalla vuosia ennen ensimmäistä soololevyä. Kierrätys ei päättynyt tässäkään: ”Besoin de la lune” löytyy jo edelliseltä Siberia-levyltä. Jotenkin pidän tästä levystä edelleen paljon, vaikka siinä mennään välillä siitä, mistä aita on matalin: tunnelmapalat ovat onnistuneita, mutta toisteisia, eivätkä tuo mitään merkittävästi uutta Manu Chaon tarinaan; vauhtibiisit ovat samasta muotista ja jokaisen kuvitukseksi sopii välkkyvä hälytysajoneuvovalo. Ehkä juuri tämä yhdistelmä toimii minulle.

Culshaw’n kirja on miellyttävää luettavaa, mutta musiikin tietosanakirjaksi kirjoittajasta ei taida olla. Hän kertoo Mano Negran soittaneen The Clashin biisiä ”I Fought the Law” (kyllä The Clash sitä soitti, mutta ei kai kukaan kuvittele sen olevan bändin oma?) ja kirjoittaessaan Chaon musiikillisista seikkailuista ennen Mano Negraa Culshaw mainitsee bändit Les Meteors, Les Cannibals ja Les Stingrays. Kuvitteleeko hän, että ne olivat ja ovat ranskalaisia, kun hän käyttää ranskan määräistä artikkelia?

Teos ei valota millään järkevällä tavalla sitä, miksi Chao ei ole tehnyt mitään merkittävää musiikkia yli kymmeneen vuoteen.

Pidän paljon Mano Negrasta ja Manu Chaosta. Silti minua naurattaa Les Wampasin biisi ”Manu Chao”, jossa lauletaan ”Jos minulla olisi Manu Chaon lompakko, lähtisin lomalle Kongoon.” (löytyy YouTubesta).

maanantai 18. joulukuuta 2017

Lukutoukan tiivistelmiä

Työni yliopistonlehtorina tarkoittaa yleensä hyvin opetuspainotteista syksyä. Se puolestaan tarkoittaa, että lukeminen painottuu artikkeleihin, joita hyödynnän opetuksessa. Muu lukeminen tapaa mennä intensiivisinä opetusjaksoina hieman kevyempään tai määrällisesti maltillisempaan suuntaan. Nykytilanteessa en pysty kiihdyttämään kirja per viikko -tahtia, eikä varsinkaan silloin jos lukee paksuja ja asialtaan painavia teoksia. Kaikista kirjoista ei jaksa myöskään kirjoittaa perusteellisesti tänne, mutta tässä pieni kommentti kolmesta syksyn aikana luetusta kevyehköstä kirjasta.


Chris Anderson: Ted Talks: The Official TED Guide to Public Speaking (2016)

Lentokentillä käyn usein kirjakaupoissa tutkailemassa, millaisia tietokirjoja on nostettu esille. Lontoon ja Ottawan lentokentillä selailin tätä puheopasta, ja kun vaihdoin konetta Torontossa, päädyin lopulta tekemään ostopäätöksen. Teoksen alkuosassa onkin kaikenlaisia vinkkejä hyvän puheen valmistamiseen. Loppuosa ei enää ole yhtä tehokas, joten käteen jää muuta ajatus siitä, miten puhe kannattaa rakentaa ja muutama muistutus siitä, miten puhetta ei kannata toteuttaa. Lähes kaikki esimerkit, myönteiset ja varoittavat, tulevat Ted-puheista. Itse en ole erityisen kiinnostunut Ted-puheiden historiasta, joten yritin saada irti sitä toista puolta. Anderson muistuttaa, että puhuja antaa eikä ota, puhe sisältää pointin (throughline), puheella on rakenne, kannattaa miettiä tarinallisuutta (teoksessa on esimerkkejä, miten tarinallisuus ei toimi ja miten toimii), aloitusta, vuorovaikutusta ja niin edelleen. Hyvä muistutus on myös se, että puhujan ”haavoittuvuus” kääntyy usein puhujan eduksi.


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (2015)

Kun Kolmen Sepän Kirjakauppa lopetteli toimintaansa, ostin Tapio Tammisen Tieto-Finlandialla palkitun teoksen edulliseen hintaan. Kirja käsittelee ytimeltään ruotsalaisten innostusta eugeniikkaan, rotuoppeihin ja rodulliseen ylemmyyteen. Välillä seikkaillaan aika kaukana fokuksesta, Intiassa ja natsi-Saksan syövereissä. Osittain se jatkaa itselleni tuttuja Tammisen aikaisempia teoksia. Erityisesti Pahan viehätys (2004) on läsnä vahvasti ja jonkin verran myös hänen väitöskirjansa Edistyksen myytti (1994). Ne keskittyivät vielä vähemmän yhteen yhteiskuntaan. Tässä teoksessa ruotsalaisesta kansankodista rakentuu onnela, joka perustui rotuhygieniakäytäntöjen varaan. Vaikka kirja ei ole rakenteeltaan ja käsittelytavaltaan täysin onnistunut, se muistuttaa, etteivät nykyisten kansallismielisten ja rasististen liikkeiden ajatukset ole koskaan olleet totaalisia anomalioita ruotsalaisessakaan yhteiskunnassa.


Stanley Fish:  Save the World on Your Own Time (2008)

Taneli Kala kuuluu niihin ajattelijoihin, joita pidän oman ajattelun sparraajina. Hän on kärkäs, provokatiivinen ja varsinainen vastarannan kiiski, mutta samalla briljantti, joten hänen käsitystensä pohdinta auttaa haastamaan omia ajatuksia. Hän on viettänyt vuosia myös amerikkalaisen yliopiston hallintopuolella, joten tämä kirja nousee pitkälti niistä kokemuksista, kurottuen siihen, mitä yliopisto on ja mitä se ei ole. Teoksen nimi tarkoittaa, ettei yliopiston tehtävänä ole parantaa maailmaa. Tarkemmin ottaen, sen tehtävänä ei ole eettis-poliittisten kannanottojen viljely. Sen tehtävänä on (1) tuoda esille sisältöjä, joita opiskelijat eivät tunne ennestään ja (2) käsitellä niitä ”akatemisoiden”, tarjoamalla opiskelijoille analyysi- ja tutkimustaitoja. Missä tarkkaan ottaen menee akatemisoinnin ja eettis-poliittisen kasvattamisen raja, ei ole täysin selvä. Fish pyrkii kyllä vastaamaan perustaviin vastaväitteisiin. Itse pyrin melko pitkälle noudattamaan Fishin ohjetta opetuksessa. Käsittelen jonkin verran eettis-poliittisia kysymyksiä, mutta en ohjatakseni opiskelijoita tiettyyn kantaan. Enemmän noudatan seuraamusetiikan näkemyksiä: jos hyväksytte tämän, niin siitä vaikuttaisi seuraavan tätä. Opetuksessani tarkoituksena on analyyttiseen otteeseen opastaminen, mikä yleensä toteutuu parhaiten etäännyttämällä käsittely normatiivisista kannanotoista. En tosin tiedä, miten hyvin Fishin ajatukset voidaan siirtää esimerkiksi yliopiston rahoitukseen. Fishin mukaan voidaan – tupakkayhtiöiltä saatu raha on hänen mukaansa aivan yhtä ok kuin muistakin lähteistä, jos se on laillista. Itse en kuitenkaan voisi istua tuppisuuna tyytyväisenä työntekijänä, jos yliopisto harjoittaisi avoimesti aktiivista veronkiertoa jossain laillisessa mutta mielestäni epäeettisessä muodossa. 

maanantai 4. joulukuuta 2017

Vuoden parhaat levyt (2017)

Olen pitänyt taukoa pitkistä katsauksista vuoden levyihin. Paasto jatkuu. Sen sijaan nimeän muutaman suosikeistani.

Vuonna 2017 olen ostanut tai saanut joulukuun alkuun mennessä 197 äänitettä. Matemaattisesti rajoittuneetkin ymmärtävät, että se on enemmän kuin äänite joka toinen päivä. Niistä 127 on vinyyliä. Luku pitää sisällään myös seiskatuumaiset singlet.

Vuonna 2017 ostetuista yli 30 on julkaistu samana vuonna, mutta luku sisältää Uncut-lehden mukana tulleet kokoelmat, jotka voivat sisältää myös vanhaa musiikkia. Jos laskin oikein, olen ostanut 22 vuonna 2017 julkaistua albumia. Saattaa hyvin olla, etten ole ostanut kaikkein parhaita levyjä, mutta lähden kerrankin liikkeelle siitä, etten kelpuuta tälle listalle kuin hyllystäni löytyvät.

Kotimaisten lista on helpompi, koska niitä olen ostanut vähemmän. Top kolme laskevassa järjestyksessä on seuraava, mutta selitykset ensin: Kivesveto Go-go jää minialbumillaan Nopeempi ku Veijo pois, koska se ei ole täyspitkä. Se on mainiota, melodista vauhtipunkkia, joka tosin jää laadussaan jälkeen yhtyeen edellisestä julkaisusta, joka oli neljän biisin ep.

3. Salaliitto: Melankolia. En innostunut Salaliiton toisesta levystä aivan yhtä paljon kuin debyytistä. Silti yhtye on kiinnostavinta, mitä valtavirtaa tavoittelevassa kitarapopissa on tässä maassa tehty pitkään aikaan. Suosittelen tutustumaan myös keikalla.

2. Kaupungin Valot: Salaista musiikkia. Aluksi tämän 70-luvun suomipunkista ammentavan bändin kolmas levy oli pettymys. TVO:n keikalla tuntemattomat uudet biisit eivät tuntuneet miltään, mutta onneksi ostin levyn. Bändin suunnanmuutos ei enää harmita ja levy on vain kasvanut kuuntelussa.

1. Mustat Kalsarit: Juhlat. Tämä bändi on tullut tutuksi Hulda Huiman taustaorkesterina. Kuitenkin heidän oma levynsä, jossa Hulda Huima on mukana mutta pääosaa esittää kitaristi Juuso, räjäytti potin. En kiirehtinyt kuuntelemaan albumia Lepakkomiehessä nähdyn keikan jälkeen, mutta sitten kun kuuntelin, menin aika pian myös levykauppaan. Soundi-lehdessä kuvattiin yhtyettä muistaakseni Kollaa kestääksi, jossa vierailee välillä Kari Peitsamo. Minusta se on hieno näkemys. Tyylillinen epätasaisuus (tai monipuolisuus) ei minua haittaa: selkeästi itselleni tärkein kotimainen.

Ulkomaisten järjestykseen laittaminen on haastavampaa. Ostin paljon tuttujen 90-luvun indiebändien tuoreita levyjä – Afghan Whigs, Ride, Jesus & Mary Chain – sekä 00-luvun pohjois-amerikkalaista indietä – Arcade Fire, War on Drugs, Wolf Parade, Timber Timbre, Mountain Goats (Nationalin hankki kumppani). Mukaan tarttui myös psykedeliaboogieta (Endless Boogie). Viiden kärki on kuitenkin seuraavanlainen.

5. Moon Duo: Occult Architechture, Vol. 1. Psykedeelista jurnutusta olen kuunnellut enemmän kuin koskaan. Pari vuotta sitten keikalla hurmannut Moon Duo on yksi niistä. Yhtye julkaisi peräti kaksi albumia vuonna 2017. Niistä kelpuutan listalleni ensiksi julkaistun. Livenä yhtye on vielä parempi, kuten uusintakeikka Kuudennella linjalla tämän vuoden syksyllä taas todisti. Niin hauska ja tunnelmaansa imevä, että se toimisi vaikka Ruisrokin rantalavalla auringonpaisteessa.

4. Roger Waters: Is This the Life We Really Want? Kovin usein vuoden levyissäni ei ole 70-vuotta täyttäneiden teoksia. Watersin soolot ovat kuitenkin olleet itselleni heikko kohta jo teinivuosista. Uusi teos ei petä. Siinä on korkealaatuisia biisejä ja sen kuuntelu toimii hyvin tuplavinyyliltä (noin 3 biisiä per puolisko). Siinä ei ole paljoakaan uutta, mutta se tuntuu silti ilmaisultaan vahvalta ja sisällöltään ajankohtaisen tärkeältä.

3. Slowdive: s/t. 90-luvun shoegazen perintöprinssit/-prinsessat palasivat lavoille vakuuttavasti aikaisemmin, mutta uutta levyä saatiin odottaa vuoteen 2017. En ollut suuri fani ysärillä, mutta vuoden 2014 keikka alkoi muuttaa mielipidettäni. Uusi levy hiipi hitaasti ihon alle ja se oli ostettava. Samoilla höyryillä ostin hyllyyni bändin klassikkoalbumin Souvlaki. En olisi uskonut viisi vuotta sitten, että vuonna 2017 kuuntelen uutta Slowdivea todella vaikuttuneena sen kauneudesta.

2. John Murry: A Short History of Decay. Mahtuu listalleni yksi americana-levykin. Tutustuin jo Murryn edelliseen, ja sen perusteella tiesin ottaa tämän kuunteluun. Yhtenä päivänä kuuntelin muun puuhastelun lomassa albumin kuusi kertaa läpi. Kuulosti hyvältä, mutta mitään ei jäänyt mieleen. Sitten päätin ostaa levyn ja kuuntelin lisää. Nyt se on tällä paikalla vuoden levyissä. Upea maanläheinen levy, jonka päättää onnistunut Afghan Whigs -laina ”What Jail Is Like”.

1. Grandaddy: Last Place. Koska ostin tänä vuonna paljon ysäri- ja 00-indien uusia teoksia, niin on vain kohtuullista, että se näkyy vuoden parhaan ulkomaisen levyn valinnassa. Ostin Grandaddyn ex-tempore, kun levykaupassa huomasin sen ilmestyneen. Olin toki tietoinen sen tulosta, mutta en osannut odottaa sitä. Sisältö on tuttua Grandaddya, jossa koskettimet ovat suuressa roolissa tyyliltään muuten kitaravetoisessa indiessä. Levy on tunnelmaltaan rauhallinen ja mietiskelevä, mutta siinä on silti reilusti dynamiikkaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että sen biisimateriaali on huikealla tasolla. Niin huikealla, ettei mielestäni kukaan pistänyt tänä vuonna paremmaksi. Vaikka jotkut kriitikoista pistivät albumin nimensä mukaisella sijalle, minä pistän päinvastaiselle.

Ensi vuonna sitten muita levyjä.

torstai 23. marraskuuta 2017

Studioalbumit osa 82: The Thermals

Minulla on sellainen mielikuva, että The Thermals voisi olla suosikkini 2000-luvun amerikkalaisista indien ja punkin välimaastoon sijoittuvista yhtyeistä. Se on melodista,  hyökkäävää, koskettavaa ja innostavaa. On harvinaista saada nämä kaikki samaan pakettiin. Hyllyyn on ilmestynyt kolme levyä, mutta bändin tuotannon kokonaisuus ei ole hallussa. Otetaan haltuun. On vain sattumaa, että kuuntelurupeama asettuu ajallisesti lähelle Wipersin tuotannosta kirjoittamisen kanssa, mutta ne tulevat samasta kaupungista, Seattlen naapurissa sijaitsevasta Portlandista.

More Parts Per Million (2003) on käytännössä yhtyeen massasta erottuvan vokalistin ja kitaristin Hutch Harrisin soololevy, sillä hän soittaa kaikki levyllä kuultavat instrumentit. Silti albumi kuulostaa tutulta The Thermalsilta. Sillä erotuksella, että tämä on lo-fi. Levyn äänittäminen maksoi huikeat 60 dollaria ja sen julkaisi Sub Pop. Albumilla on hienoja biisejä, mutta bändi ei varsinaisesti tarvitse lo-fi-estetiikkaa. 13 biisiä ja alle puoli tuntia. Mainio debyytti, jolla ei ole aikaa hidastella mutta sieltä löytyy melodioita. Testaa vaikka ”I know the pattern” ”No culture icons” tai ”Time to lose”.

Fuckin A (2004) on trion bändilevy, joka on soundillisesti parempi ja (bändin sisäisessä vertailussa) yleisotteeltaan asteen maltillisempi. Se kuulostaa hyvältä läpikotaisin, mutta sen ongelmana on yksittäisten täysosumien puute. Kenties siksi se ei vieraile soittimessani kovin usein, vaan viettää enemmän aikaa hyllyssä.

The Body, The Blood, The Machine (2006) löytyy hyllystäni ja tasaisin väliajoin soittimestani. Se on teemalevy pariskunnasta, joka pakenee fasistikristittyjen hallitsemista Yhdysvalloista. Jos The Thermals olisi maailman suurin ja tunnetuin, niin uskontotieteen opiskelijat tekisivät seminaaritöitä albumin lyriikoista. Mutta se on vain marginaalinen bändi. Levyn aloittaa yhtyeen hienoin biisi, ”Here’s your future”, joka yhdistää loistavasti hyökkäävän punkin, melodiat ja Pixies-kitarat. Pelkästään tämän kappaleen vuoksi olen pitänyt yhtyettä arvossa. Levy on kokonaisuutena edeltäjäänsä onnistuneempi. Se tekee saman mutta paremmin. Se hengittää ja sisältää vaihtelua ja toimivia sävellyksiä (esimerkiksi ”A Pillar of salt”). Tosin biisimateriaalissa on taas mukana annos keskinkertaisuutta. Vaikka aikaisemmat levyt saivat myönteisiä arvioita, tämä sai kriitikoilta huomattavasti enemmän kiitosta. Mistään megamenestyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Se kipusi sijalle 186 Pitchforkin top 200 listalla 2000-luvun levyt. AllMusicin arvioitsija muistuttaa, että Harrisin ääni tuo välillä mieleen Roky Ericksonin. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, mutta se on täysin totta. Yksi syy lisää pitää bändistä.

Now We Can See (2009) on jo selvästi popimpi levy. Muutos on tapahtunut asteittain, mutta tässä ei enää ole samaa aggressiivisuutta. Silti kyse on olennaisilta osiltaan samasta yhtyeestä. Melodiataju ei ole kadonnut minnekään, mutta kohderyhmänä tuntuisi olevan nuorempi ja valtavirtaisempi yleisö. Tässä vaiheessa tulee mieleen esimerkiksi The Living End (josta pidän paljon), vaikka läskibasso ei The Thermalsilla lätisekään. Arviot olivat myönteisiä ja käväisi teos Billboardillakin, mutta viime vuosina en ole kuullut ihmisten puhuvan levystä. Voi olla, että en vain liiku piireissä. Jos radioystävällisyys ja potentiaali kimppahoilotukseen eivät kuulosta luotaantyöntäviltä elementeiltä, tämä saattaa viehättää paljonkin, mutta vallankumoukselliseksi levyä ei voi sanoa. Avaus-/nimiraita tiivistää levyn ja on sen parhaimmistoa.

Personal Life (2010) tuli kuunneltua ohimennen ilmestyessään. Nyt ostin sen alennuksesta cd-formaatissa kuudella eurolla. Levy jatkaa aika lailla edeltäjänsä linjaa. Se menestyi hieman paremmin listoilla, mutta arviot olivat hitusen penseämpiä. Poikkeuksena AllMusicin arvioitsija, joka lyttäsi edellisen ja piti tätä tervetulleena paluuna yhtyeen varhaisvaihetta leimanneeseen kondikseen. Itse levy alkaa hienolla anthemilla ”I’m gonna change your life” ja kolmantena on videonakin huomiota kerännyt indiepoppi ”Never listen to me”. Nämä ovat mielestäni parhaat raidat. Tällä levyllä seesteinen pop toimii ilman tunnetta siitä, että musiikki olisi suunnattu (ensisijaisesti) teineille. Kenties sopiva vertailukohta on Weezer.

Desperate Ground (2013) jatkaa yhtyeen alamäkeä, jos keskimääräisiä kriitikoita on uskominen. Tosin on niitäkin, jotka näkevät tässä paluun yhtyeen kolmen ensimmäisen levyn asenteeseen. Levy alkaa raikkaasti surisevalla ja iskevällä punkilla ”Born to kill” eikä sen jälkeen ole paluuta. Teos etenee vauhdilla hamaan loppuunsa saakka alle puolessa tunnissa. Ehkä on niin, että mikä tahansa yhtyeen levy kuulostaa hyvältä, kun muistaa pitää pari päivää taukoa. Ote tässä on hitusen punkimpi kuin parilla edeltäjällään.

We Disappear (2016) ei juurikaan poikkea edeltäjästään. Ehkä ote on taas hitusen popimpi, mutta uusia temppuja ei tämä koira ole oppinut. Siksi teos tuntuu jokseenkin turhalta vanhan toistolta, varsinkin kun yksittäiset biisit eivät nouse selkeästi bändin aikaisemman tuotannon yläpuolelle. Uusille kuuntelijoille levy voi toki toimia sisäänheittäjänä, jonka avulla löydetään yhtyeen parhaat.

Jos The Thermals olisi ollut olemassa myöhäisteiniaikanani, se olisi todennäköisesti ollut levylautasellani ja auton kasettisoittimessa jatkuvasti. Nyt siitä innostuminen vaatii paikoitellen eläytymistä eri ikään ja elämänvaiheeseen. Silti se on mainio bändi. Se liikkuu kehon myötämielisesti liikkeelle saavan punkin ja Pixiesinsä kuunnelleen popin välimaastossa, vaihdellen painopistettä albumista toiseen. Ja ”Here’s  your future” kuuluu suosikkibiisieni joukkoon.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Uskontokliseiden murskaaminen

Klisee tarkoittaa kulunutta tai latteaa ilmaisua. Kliseet eivät ole pelkästään sitä. Viestinnässä niillä voi olla faattinen tehtävä. Toisin sanoen niillä ei välitetä informaatiota vaan pidetään viestintäväyliä avoimina. Usein kliseet ovat muutakin. Niillä ylläpidetään valtasuhteita. Siksi kyky analysoida uskontoa koskevia kliseitä on yksi tärkeimmistä asioista, jonka  uskontotieteen opiskelijoiden haluaisin oppivan.

En tosin ole koskaan opettanut kurssia, joka keskittyisi uskontokliseisiin. Eikä sellaisiin keskittyviä kirjoja ole ollut pahemmin markkinoilla.

Nyt tilanne on jossain määrin muuttunut. Kaksi pääosin yhdysvaltalaisten tutkijoiden kontribuutioihin perustuvaa toimitettua teosta on ilmestynyt tämän vuoden aikana: Stereotyping Religion: Critiquing Clichés (toimittaneet Brad Stoddard ja Craig Martin 2017) ja Religion in Five Minutes (toimittaneet Aaron W. Hughes ja Russell T. McCutcheon 2017). Teokset ovat keskenään erilaisia, mutta niitä voi käyttää yhdessä.

Stereotyping erittelee ja kritisoi kymmentä klisettä. Näitä ovat esimerkiksi ”uskonto on yksityisasia”, ”uskonnot ovat väkivaltaisia”, ”ihmiset ovat moraalisia uskonnon ansiosta” ja ”kaikilla on usko”.

Five minutes sisältää yli 80 lukua (yhden luvun lukemiseen menee oletettavasti ”viisi minuuttia”). Ne perustuvat (usein kliseiden avittamana muodostettuihin) kysymyksiin, joita yhdysvaltaiset aloittelevat opiskelijat ovat esittäneet, joskin lopullinen kysymysten valikointi on ollut toimittajien tehtävä. Kirjassa käsiteltäviä kysymyksiä ovat esimerkiksi ”miten uskonto sai alkunsa?”, ”voiko urheilu olla uskonto?”, ”onko kaikilla uskonnoilla pyhiä kirjoituksia?”, ”ovatko kaikki uskonnollisia?” ja ”voiko ihminen kuulua useampaan kuin yhteen uskontoon?”.

Poikkeuksellista näissä on se, ettei lopultakaan ole tärkeää olla samaa mieltä kirjoittajien kaikkien näkemysten kanssa. Vaikka olisikin eri mieltä, käsittely saa ajattelun liikkeelle.

Yhdessä teokset pakottavat lukijansa pohtimaan, millaisia ennakkokäsityksiä uskontoon ja uskonnon kategoriaan tulee liitettyä, mitkä niistä ovat kestäviä ja mitkä kliseitä. Jonkin verran voi oppia myös siitä, ketkä erilaisista kliseistä hyötyvät ja millä tavalla.

Olen aina pitänyt tällaisia asioita kiinnostavampina ja tärkeämpinä kuin yksittäisen uskontoperinteen opin, historian ja kehittymisen yksityiskohtien tuntemista. Tällä en tarkoita, ettei molemmat olisi tärkeitä, mutta liian usein uskontotieteellisestä osaamisesta tunnistetaan ja tunnustetaan vain jälkimmäinen (erityisesti alan ulkopuolella).

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Studioalbumit osa 81: Anthrax

Ravintola Siltasessa järjestetystä musavisasta on tullut kannettua erilaisia, enemmän tai vähemmän toivottuja palkintoja. Yksi ihan kiinnostavista oli Anthraxin tukipilari Scott Ianin (yhdessä Jon Wiederhornin kanssa kirjoitettu) teos Minä ja Anthrax (2015, alk. 2014, I’m the Man). Kun ryhdyin lukemaan sitä, päätin myös kuunnella Anthraxin levyjä.

Sanottakoon tässä vaiheessa, että minulla ei ole koskaan ollut yhtään yhtyeen äänitettä, paitsi kaksi albumia c-kasetilla. Yläasteen alussa yhtye oli jokseenkin kiinnostava, mutta minusta ei koskaan tullut sen kummempaa fania. Kun kaverit lainasivat VHS-kasetille nauhoitettuja hevivideoita ja livepätkiä, mukaan oli sattunut pari biisiä Anthraxia – ainakin Spreading the Diseaselta (1985) löytyvä ”Gung-ho”. Sen jälkeen yhtye oli hetken kiinnostava, mutta täytyy sanoa, että vuoden 1988 State of Euphorian jälkeisistä levyistä mikään ei ole edes nimeltä tuttu.

Fistful of Metal (1984) on kovin erilaista kamaa kuin se, mistä yhtye tultiin tuntemaan. Debyytti on yhdenlainen versio new wave of British heavy metalista, joka henkii Judas Priestiä, Iron Maidenia ja myös saksalaisen Acceptin tuplabasareita. Suurin ongelma on, ettei levyn raidoista yksikään mahtuisi Priestin tai Maidenin albumeille. Lainavetona on kokonaisuuteen huonosti sopiva Alice Cooperin ”I’m eighteen”. Muodollisesti albumi on pätevä ja jos sitä kuuntelee vain esimerkkinä siitä, millaista metallia 80-luvun alussa taottiin, se on ihan mukiinmenevää ja vauhdikasta rytinää. Mutta en tiedä, miksi kuuntelisin tätä usein, kun esikuvat tekivät kaiken paremmin. Itse asiassa tämä taisi olla ensimmäinen kerta tälle levylle, vaikka muistan kannen lapsuudestani. Ei ollut välttämättä viimeinen, mutta jos oli, niin se ei harmita. Tämä on ainoa yhtyeen albumi, jolla laulaa Neil Turbin. Scott Ianin kirjassa hän saa paljon kuraa osakseen.

Spreading the Disease (1985) oli lapsena c-kasetilla. Muistelin albumin olevan rankempi. Kyse ei ole vielä puhtaaksi hiotusta thrash-metallista siinä mielessä kuin termistä tultiin puhumaan. Ihan on enimmäkseen tavallinen metallilevy, jossa biisien taso vaihtelee. Onnistumisiakin on: ”A.I.R” on hyvä, mutta ei niin ihmeellinen kuin Scott Ian antaa ymmärtää kirjassaan. ”Aftershock” rokkaa napakasti, ”Madhouse” on bändin parhaimmistoa ja ”Gung ho” oli suosikkini tältä levyltä jo joskus yläasteen alussa (ja on edelleen, vaikka tai siksi että se kuulostaa Manowarilta). Tässä bändillä alkaa olla jo omaa tyyliä mukana. Laulajaksi tuli Joey Belladonna, edellisellä olleen Neil Turbinin tilalle.

Among the Living (1987) räjäytti potin. Parin seuraavan vuoden aikana Seinäjoella puolet finninaamaisista kundeista alkoi vähitellen pitää farkkuliiviä ja lippa ylös käännettyä lakkia, kasvattaa hiuksia ja sauhuta Anthraxista, Metallicasta ja Stonesta. Itse seurasin vierestä huvittuneena, olinhan jo viettänyt heviaikani, kuunnellut Metallican kaksi ensimmäistä albumia varhaisessa vaiheessa ja siirtynyt seurailemaan tarkemmin muita genrejä. Nauhalta löytyi tämäkin ja viimeisin thrash-flirtti oli se, kun vein seiskaluokalla albumilta löytyvän ”Indiansin” koulun levyraatiin. Tämän jälkeen sinne vietiin vain psychobillya tai novelty-kuriositeetteja, joiden tarkoituksena oli hämmentää muita. Scott Ian kertoo hauskasti kirjassa, miten tuottajaksi valittu Eddie Kramer yritti tehdä väkisin albumista Def Leppardin Hysterian kuuloisen tunkemalla sen täyteen kaikua ja delayta. Sen version haluaisin kuulla. Joka tapauksessa julkaistu Among… edustaa sitä, mitä ajattelen Anthraxin ytimeltään olevan: kasarithrashia. Levy on tasaisen kova sikäli, että se on tyylillisesti yhtenäinen eikä sisällä täytettä. Jo mainittu ”Indians” on aina viehättänyt, mutta kyllä esimerkiksi ”Caught in a mosh”, ”I am the law”, ”One world” ja ”A Skeleton in the closet” ovat mainitsemisen arvoisia.

State of Euphoria (1988) oli Scott Ianin mukaan hätäpaska. Se piti saada purkkiin vauhdilla, jotta päästiin kiertueelle Iron Maidenin kanssa. Joka tapauksessa yhtye oli tunnettu. Merkittävä ongelma oli laulaja Joey Belladonnan jatkuva bailaaminen, tai ainakin se alkoi jurppia Iania. Tässä vaiheessa Belladonna kuitenkin jatkoi yhtyeessä. Minua yhtye ei 80-luvun lopulla enää liikuttanut. Levyllä on yksi yhtyeen tunnetuimmista raidoista, ”Antisocial”, joka on alkujaan ranskalaisen Trustin kappale. Se on jäänyt mieleen omista teinivuosista, mutta muuten levyn sisältö ei ole jättänyt muistijälkeä. Nyt se kuulostaa sopivalta taustamusiikilta, jolle on kuitenkin kiinnostavampia vaihtoehtoja.

Persistence of Time (1990) on jonkinlainen vedenjakaja. Tässä vaiheessa Ian oli eronnut vaimostaan ja ehkä kasvanut bändin toimintaa leimaavan räkänokkavaiheen yli. Hän kirjoitti tekstejä tosissaan tai tosikkomaisesti mutta ainakin henkilökohtaiseen sävyyn, eikä hän pitänyt siitä, miten Belladonna lauloi ne. Soundimaailma on ihan kohdallaan ja muutenkin levy on muodollisesti pätevä. En kuitenkaan jaksa innostua kunnolla, paitsi silloin kun yhtye koveroi Joe Jacksonin kappaleen ”Got the time”, sillä se on nopeampaa ja eloisampaa soittoa kuin suurina annoksina minua puuduttava normi-Anthrax. Vertailussa alkuperäiseen Joe vetää pidemmän korren.

Sound of White Noise (1993) on aikaa, jolloin Anthrax oli oikeasti iso, eikä vain Seinäjoella. Se oli siirtynyt Elektralle ja saanut muhkean ennakon. Samalla päätäntävalta siirtyi levy-yhtiön jätkille ja muijille. Myös Belladonnasta oli hankkiuduttu eroon ja uudeksi laulajaksi tuli Armored Saintissa vaikuttanut John Bush. Levyn sisältöä pidetään kohtuullisessa arvossa. Soundgardenin ja Alice in Chainsin suuntaan kumartuva ”Only” oli ensimmäinen singlelohkaisu. Levy-yhtiö vaati, että toisena on balladimainen ”Black lodge”. Yhtye olisi halunnut julkaista ”Room for one moren”, mutta se tuli vasta kolmantena. Levy ei kuulosta viiden vuoden takaiselta pernarutolta, vaan joltain toiselta, asiallisesti jytisevältä, aikansa äänimaailman sisäistäneeltä totiselta metallibändiltä. Listamenestys oli parempaa kuin millään muulla yhtyeen levyllä. Vuoden 2001 remasteroidulta painokselta löytyy bonuksia, joiden joukossa on yhtyeen totaalisen epäonnistunut versio The Smithsin kappaleesta ”London”. Itse en kovin aktiivisesti tule tätäkään muodollisesti pätevää levyä kuuntelemaan, vaikka ”C11H12N2O2SNa” (tiopentaalin kemiallinen kaava) rokkaa poikkeuksellisen hyvin ollakseen Anthraxia.

Stomp 442 (1995) aloitti alamäen ja huonon onnen yhdistelmän. Elektra julkaisi levyn, mutta ei markkinoinut. Yhtiötä ei bändi enää kiinnostanut. Kenties siksi myös keikkapaikat olivat vain puolillaan, mikä tarkoitti tappiollista kiertämistä. Itse levy sai kielteisiä arvioita, joskaan ei kaikilta. Triviannälkäisten täytyy tietää, että tämä on ensimmäinen Anthrax-levy, jolla kitaristi Dan Spitz ei soita ja ainoa, jonka kannessa ei ole Anthraxin logoa. Teoksen sisältö ei kuulosta yhtään hassummalta metallilta. Wikipedian yksi genrelistauksista, groove metal, tuntuu osuvalta. Yhtye lähti Elektralta.

Volume 8: The Threat is Real (1998) jatkoi huonoa tsägää tai osaamattomuutta. Edellisen myynnillä ei ollut helppoa saada megasopimusta. Ja kun joku sopimus tuli ja levy valmistui, yhtiö alkoi olla konkurssivalmis. Tämä tarkoitti, ettei levyä ollut markkinoilla. Ne, jotka sen kuulivat, eivät juurikaan kehuneet. Minusta teos jytisee railakkaasti ensisekunneista alkaen ja esimerkiksi ”Born again idiot” on yhtyeen parhaimmistoa. Se, missä vaiheessa aggressiivinen isku kasvoihin muuttuu puuduttavaksi, on sitten makuasia. Arvostelijoiden mukaan nopeasti, mutta oma suhtautumiseni on hieman suopeampi. Vierailijoina albumilla on pari Panteran kaveria, Phil Anselmo ja Dimebag Darrell. Tähän aikaan bändit kiersivät yhdessä ja kirjassa Ian kuvaa, miten Dimebag opetti hänet ryyppäämään.

We’ve Come for You All (2003) ilmestyi viiden vuoden kuluttua edellisestä. Tässä vaiheessa julkaisijana oli Sanctuary, joka sulautui Universaliin, jossa Ianin mukaan ei enää kiinnostuttu levyn markkinoinnista. Kirjassa tärkeämpää tässä kohdassa on Ianin kolmas pitkä suhde, tällä kerralla Meatloafin tyttären kanssa. Itse levy on aika tehokasta rytinää ja suhtaudun siihen yllättävän myönteisesti sunnuntai-aamuna. Vastaanotto oli vaihteleva, mutta levy sai myös selvästi kehuvia arvioita. Yksi vierailijoista on The Whon Roger Daltrey.

Worship Music (2011) tuo taas takaisin Joey Belladonnan. John Bush ei enää hoida vokaaliosuuksia. Levyn vastaanotto oli taas vaihteleva: toiset tykkää, toiset ei. Itse en tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Anthrax on metalliskenessä liian kilttiä ollakseen minua viehättävää ja toisaalta liian metallia istuakseen täydellisesti musamakuuni. Se putoaa väleihin. Siksi näistä levyistä on vaikea kirjoittaa mitään kovin syvällistä. Minulle tämä on ihan hyvin tehtyä taustamusaa, jonka parissa viihtyy tovin mutta myös puutuu nopeasti.

For All Kings (2016) on toistaiseksi viimeisin yhtyeen levy. Se ei saanut erityistä hehkutusta osakseen, mutta ei tyrmäystäkään. Jostain syystä mieleeni tulee välillä Queens of the Stone Age, mutta se vertailu ei ole Anthraxille edullinen.

Tiesin jo aloittaessa, että studioalbumien kuuntelu on vain taustamusiikkia kirjan lukemiselle. Sen suurempaa Anthrax-fania minusta ei kuoriutunut tässä prosessissa. Kirja oli viihtyisämpi kuin yhtyeen musiikki, mutta se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi ja diggailisikin pitkän uran tehneen legendan kokonaisuutta ja satunnaisia biisejä.

Laitetaan kuitenkin diggailu mittasuhteisiin. Kirjan alkupuolella mainitaan pari kertaa W.A.S.P ja Blackie Lawless, jolle pottuillaan ilman mitään kunnioitusta. Sori vaan Ian, Anthrax ei ole tehnyt yhtään W.A.S.P:in debyytin tasoista levyä eikä bändillä ole yhtään biisiä, joka yltäisi lähellekään ”I Wanna be somebodyn” riemua.

Kaksi olennaista seikkaa on vielä mainitsematta.

Ensinnäkin Anthrax oli räppimetallin pioneeri ja sikäli nu-metalin edelläkävijä, halusi tai ei. Yksi yhtyeen tunnetuimmista biiseistä on räppimetalli ”I’m the man”, joka piti tehdä Beastie Boysin kanssa, mutta lopulta toteutui Anthraxin omana. Myöhemmin bändi teki koverin Public Enemyn kappaleesta ”Bring the noise” hyödyntäen PE:n alkuperäiset vokaalit. Nämä olivat kaupallisia menestyksiä, jotka eri aikoina saivat yhtyeen uran nousukiitoon. Itse en biiseistä perusta, mutta omana aikanaan ne olivat uutta ja erilaista.

Toiseksi yhtye on kunnostautunut erikoisten kovereiden parissa. Jo mainitut Joe Jackson ja The Smiths eivät kuulu ihan jokaisen metallibändin repertuaariin. Paljon muitakin kovereita yhtyeellä on odotetuista (Thin Lizzy, Ramones) yllättäviin (Radiohead, Hüsker Dü). Tästä lähtien jos musavisassa pitää arvata metallista koveria soittava yhtye, niin tiedon puuttuessa Anthrax tulee olemaan vastaukseni.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Minne jäi uskontotiede?

Oletko nähnyt European Academy of Religionin (EuARe) vähän aikaa sitten julkaistun konferenssi-ilmoituksen? Jos et ole, katso maaliskuussa 2018 Bolognassa pidettävän järjestön vuosittaisen konferenssin pääpuhujien listausta ja pohdi, mitä se kertoo äskettäin perustetun järjestön akateemisesta profiilista. Jos olet, oletan reaktiosi olevan riippuvainen siitä, millä alalla työskentelet. Itse olen uskontotieteilijä ja konferenssi-ilmoituksen lukeminen kirvoitti tämän tekstin kirjoittamiseen.

Toistaiseksi konferenssi on ilmoittanut seitsemän pääpuhujaa. Kävin kaikkien verkkosivuilla ja löydökset eivät yllättäneet. He ovat eri alojen eksperttejä, mutta kukaan ei ole uskontotieteilijä. He edustavat seuraavia aloja

·      Systemaattinen teologia (kaksi puhujaa)
·      Islamin ja uskontojenvälisen dialogin tutkimus
·      Keskiajan historia
·      Historiallinen teologia
·      Teologia / Varhaiskristillisyys
·      Ortodoksiteologia

Haluan painottaa seuraavaa: en vihjaile, että puhujat eivät olisi erinomaisia tutkijoita. He voivat olla sitä omilla aloillaan eikä ole minun tehtäväni arvioida sitä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole uskontotieteilijä institutionaalisen toimensa eikä julkaisujensa perusteella. Järjestö väittää edustavansa koko uskonnontutkimuksen kenttää, mutta ei löydä yhtään uskontotieteilijää konferenssinsa pääpuhujaksi. Sekavaksi tilanteen tekee se, että järjestön puuhamies, italialainen Alberto Melloni on ollut yllättynyt – tai on ainakin esittänyt yllättynyttä – kun uskontotieteilijöiden reaktiot hänen perustamaansa järjestöä kohtaan ovat olleet vähemmän innostuneita.

Ylipäätään äskettäin perustetun European Academy of Religionin ja vuonna 2000 perustetun, uskontotieteilijöiden suosiman Euroopan kattojärjestön European Association for the Study of Religionsin (EASR) suhde ei ole ollut rakkaustarina. Keväällä 2017 EASR:n johto julkaisi lausuman, jonka mukaan EASR ei tue uutta järjestöä. Viimeisimmässä EASR-konferenssissa Belgian Leuvenissa kilpaileva järjestö herätti vilkasta keskustelua. Olen kirjoittanut konferenssin tunnelmista kollegani Suzanne Owenin kanssa ja sivuamme tekstissä järjestöjä koskevaa keskustelua. Linkki löytyy tekstin lopusta.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Pitäisikö uskontotieteilijöiden pyrkiä saavuttamaan näkyvä rooli uudessa järjestössä, jossa painotus on muilla aloilla, vai olisiko uskontotieteen sivuuttamisessa jotain myönteistä?

Yhtäältä toiminta järjestössä ja sen vuosittaisissa konferensseissa voisi olla uskontotieteelle mahdollisuus näyttää, mitä alalla tehdään ja siten tehdä itseään tunnetuksi sekä muille aloille että järjestöä tukeville poliitikoille ja intressiryhmille.

Toisaalta uskontotieteen poissaolo voi olla myönteinen ratkaisu pitkällä aikavälillä. Ainakin se viestittäisi, että se mitä EuARe tekee on pääosin jotain muuta kuin uskontotiede.

Mikä tahansa onkaan mielestäsi paras vaihtoehto, tilanne haastaa uskontotieteilijät ottamaan näkyvämmän roolin julkisuudessa ja näyttämään oman tieteenalansa ulkopuolelle ja jopa akateemisen maailman ulkopuolelle, miksi ja millä tavalla heidän työnsä on merkittävää.

Linkit: