sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Studioalbumit osa 77: Pavement

Lukiessani vähän aikaa sitten Rob Jovanovichin kirjaa Perfect Sound Forever Pavementista, päätin kerrata itselleni tutun bändin tuotannon. Aloitin yhtyeen kuuntelun 1990-luvun alkupuolella. Jatkoin sen seuraamista koko aktiiviuran ajan 2000-luvun alkuun. Sen jälkeen levyjä on tullut pyöriteltyä tasaisin väliajoin. Vuonna 1989 Stocktonissa, Kaliforniassa perustettu Pavement vaikutti vuosikymmenen verran, ja se on kenties parhaiten 1990-luvun kitara-indiestä muistuttava bändi. Parempaa kuin grunge, ainakin tällaisen Pixies-fanin mielestä.

Bändin jäsenet olivat iäkkäämpää rumpaliaan lukuun ottamatta koulutettuja jannuja, joille bändi oli vain yksi vaihtoehto. Heitä pidettiin slacker-yhtyeenä, mikä on täysin ymmärrettävää musiikin ja imagon osalta. Bändi sinänsä oli työteliäs, mutta heidän työtapansa oli erikoinen. Kiertueilla ei välttämättä ollut yhtään vapaapäivää. Muuten he elivät eri puolilla Yhdysvaltoja, ja pitivät pitkiä taukoja levytyksistä ja harjoituksista.

Slanted and Enchanted (1992) oli ensimmäinen studioalbumi ja ensimmäinen Pavement-ostokseni. Sain sen käytettynä cd:nä vuosi ilmestymisensä jälkeen. En enää muista, oliko se c-kasetilla aikaisemmin, mutta nopeasti siitä tuli yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni – aikana, jolloin olin jo löytänyt Pixiesin ja etsin samankaltaisia yhtyeitä. Slanted on oivaltavaa, laiskatempoista kitaraindietä parhaimmillaan. Siinä on melodiaa, melua, outoja rytmejä ja ujeltavia kitaroita. Kaksi ensimmäistä, ”Summer babe” ja ”Trigger cut” ovat loistavia, samoin kuin ”Zurich is stained”, ”Jackals, false grail: The lonesome era”. Kovaa tasoa pitää yllä myös ”Perfume V” ja ”In the mouth of the desert”. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei ote lipsu pahasti missään vaiheessa. Yhtyeen laulaja-kitaristi-biisintekijä Stephen Malkmus on todennut levyn olevan kenties Pavementin paras, sillä siitä välittyy energia ja laskelmoimattomuus. Tässä vaiheessa rummuissa oli vielä muita jätkiä huomattavasti iäkkäämpi alkoholisti Gary Young, joka kuunteli Lynyrd Skynyrdiä, hehkutti Yesiä maailman parhaana bändinä ja viihdytti faneja tempuillaan. Albumi on aina saanut hyvät arviot. Siitä on tullut pysyvästi merkittävä indie-albumi. Pitchfork antoi uusintajulkaisulle täydet 10 pistettä.

Crooked Rain, Crooked Rain (1994) teki yhtyeestä melkein ison. ”Cut your hair” soi MTV:llä loputtomasti ja Pavement oli hetkisen maailman coolein bändi. Levy tuli ostettua debyytin tavoin käytettynä vuosi ilmestymisensä jälkeen (tosin vinyylinä). Se kului kuitenkin c-kasetilla sitä ennen. Levy on sisällöltään helpompi kuin debyytti. Se on erilainen mutta ei missään tapauksessa sell-out. Se on hitaampi, kitarat kirskuvat hieman vähemmän, rummut ovat rauhallisemmat (Gary Youngin tilalle tuli Steve West). Se on myynyt puoli miljoonaa yksikköä. Kun levytyssessio maksoi vain 10000 dollaria, pätäkkää jäi taskuihinkin. Suurin osa levystä on toimivaa kitaravetoista, korkeintaan keskitempoista indietä (esim. ”Silence kid”, ”Stop breathin’”, ”Gold soundz”). Merkittävimmät poikkeukset ovat  ”5-4=unity”, joka on selkeä Dave Brubeck tribuutti, mutta sen idea on pähkähullu – taidoiltaan keskinkertainen indiebändi osoittaa kunniaa valkoiselle jatsarille. Toinen poikkeus ja oma suosikkini – monien muidenkin – on kantrahtava ”Range life”, joka ehkä turhaan muistetaan lyriikoista, joissa vittuillaan Smashing Pumpkinsille ja Stone Temple Pilotsille: ”Out on tour with the Smashing Pumpkins // Nature kids, I, they don't have no function // I don't understand what they mean // And I could really give a fuck // The Stone Temple Pilots, // They're elegant bachelors // They're foxy to me// Are they foxy to you?” Kolmas poikkeus on Kannbergin ainoa sävellys ”Hit the plane down”, jota voi perustellusti pitää The Fall-pastissina. Tähän aikaan suuret levy-yhtiöt juoksivat yhtyeen perässä, olettaen, että Pavement on seuraava Nirvana, slacker-versiona. Yhtye ei kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut yhtiöistä. He halusivat ylläpitää indie-estetiikkaa levy-yhtiön valinnassa, imagossa ja kansitaiteessa (ei bändikuvia!). Loistava levy tämäkin, mutta itselleni debyytti on tärkeämpi. Pitchforkin 90-luvun levyjen listalla se on sijalla 8 ja Rolling Stonen 500 parasta albumia -listalla se on sijalla 210.

Wowee Zowee (1995) on käänne ainakin kahdella tavalla. Aikaisemmat levyt olivat Malkmusin ja Kannbergin kimppateoksia (edellisen liidaamia, tosin), mutta nyt Pavement päätti tehdä bändilevyn. Lisäksi bändi hylkäsi edeltäjänsä linjan ja hakeutui kohti psykedeelisempää jammailua. Tällä karkotettiin osa suurista ja rahanahneista levy-yhtiöistä. Malkmusin singlevalinnat, ”Rattled by the rush” ja ”Father to a sister of thought”, ovat melko kaukana hiteistä. Ne on tehty ja valittu liiallisen ruohon polttamisen alaisena, mutta Malkmusin mukaan ne kuulostivat hiteiltä. Rolling Stone antoi levylle kaksi tähteä, mutta monille faneille tästä muodostui suosikkilevy. Ero edelliseen on selkeä, vaikka osa biiseistä pyöri jo Crooked Rainin äänityksissä. Teoksen nimi on peräisin ex-rumpali Youngin hokemasta (liekö ottanut sen Zappan & Mothers of Inventionin biisistä ”Wowie zowie”). Itse teos sisältää 18 biisiä, ulottuen kolmelle vinyylin puoliskolle (neljäs on tyhjä). Kuten aikaisemminkin, nauhoitin tämän c-kasetille ja ostin myöhemmin käytettynä vinyylinä, tällä kerralla puolitoista vuotta ilmestymisen jälkeen. Ja onhan sillä hetkensä. Laiska avausraita ”We dance” muistuttaa edellisestä levystä. Kiinnostavia ovat lyhyet raidat: ”Brinx job”, raju mutta erittäin toimiva ”Serpentine pad” ja ”Flux = rad”, joka on tietoinen yritys kuulostaa kellarijami-Nirvanalta. Singlevalinnat ovat tasavahvaa Pavementia, samoin kuin ”Fight this generation”, kun taas Kannbergin ”Kennel district” tuo melodisuutta sekoitukseen. Levyn mestariteos taitaa kuitenkin olla toiseksi viimeinen ja albumin pisin raita, yli kuusiminuuttinen ”Half a canyon”. Wowee on hyvä ja rakas levy, mutta en ole koskaan vauhkoontunut siitä.

Brighten the Corners (1997) on taas askel popin ja suoremman ilmaisun suuntaan. Avausraita ”Stereo” näyttää suunnan, mutta levyn ehdoton hitti on ”Shady lane”, joka on kenties yhtyeen paras biisi. Muistan suomalaisen Candy Darlingin soittaneen sitä hyvin nopeasti omilla keikoillaan. Myöhemmin sen on levyttänyt Suomessa Astrid Swan. Albumi jatkuu laiskalla timantilla ”Transport is arranged”, jonka jälkeen Kannberg osoittaa taitonsa hienolla sävellyksellä ”Date w/ IKEA” (ja levyn loppupuolen ”Passat dreamilla”). Sitten rauhoitutaan, kunnes tulee iskevä ”Embassy row”. Hommasin levyn heti sen ilmestyttyä. Kokonaisuus on seesteinen, tasapainoinen ja lämmin – kolme adjektiivia, joilla ei voi kuvata kaikkia Pavementin tuotoksia. Sama heijastuu lyriikoihin. Ne käsittelevät rauhoittumista, nuoruuden taakse jäämistä ja paikoilleen asettumista. Levyllä on kuitenkin säröä ja räimettä juuri sopivassa mitassa, mikä tekee siitä erittäin onnistuneen kokonaisuuden. Se on yhtyeen ainoa albumi, johon on painettu lyriikat (bändin omassa estetiikassa se rikkoo indie-tyylin). Näihin aikoihin Malkmus vietti aikaa Blurin Damon Albarnin tyttöystävän, Elastican Justine Frischmannin kanssa. Albarn alkoi puhua Pavementista haastatteluista ja Blurin musiikki sai uutta ilmettä amerikkalaisesta indiestä.

Terror Twilight (1999) jäi yhtyeen viimeiseksi. Sitä ennen yhtye piti taukoa vuoden 1998, jolloin alkoivat huhut hajoamisesta. Levyn tuottajaksi tuli Nigel Godrich, jonka tavoitteena oli säilyttää yhtyeen henki mutta tehdä lopputuloksesta helpommin lähestyttävä. Lopputuloksena on paradoksaalisesti erittäin hyvä mutta riskejä kaihtava levy. On vaikea sanoa, onko tietty turvallisuus Godrichin vika vai onko hänen ansionsa, että levy ylipäätään valmistui. Levyltä nousee kolme selkeää singlenäkin julkaistua hitintynkää, avausraita ”Spit on a stranger”, ”Major leagues” ja päätösraita ”Carrot rope”. Kun vielä levyltä löytyy sellaiset hienoudet kuin ”Billie” ja ”Speak, see, remember”, niin eihän sinne montaa heikkoa hetkeä mahdu. Kuriositeettina mainittakoon, että Radioheadin Jonny Greenwood vierailee kahdella raidalla. Ostin Terrorin kolme päivää virallisen julkaisupäivän jälkeen Helsingistä, kun olin suorittanut viiden päivän sivarikertaukseni Lapinjärvellä (sanktio, joka seuraa armeijan kertausharjoituksista kieltäytymisestä). Samana päivänä ostin Kraftwerkin Man-Machinen, Lou Reedin Berlinin ja Divine Comedyn Fin-de-sieclen, joten aikamoinen klassikkopaketti tuli tuliaisina Turkuun sivarikertauksen päivärahoilla. Kylläpä 25-vuotiaalla minulla oli hyvä maku.

Terror Twilightia seuranneella kiertueella Malkmus kiukutteli ja tilanne oli päässyt niin pahaksi, että bändi katsoi parhaimmaksi lopettaa. Tämän jälkeen Pavement on tehnyt muutamia keikkoja.

Pavementin varhaiset seiskat, kymppituumaiset ynnä muut on koottu samaan pakettiin Westing (by Musket and Sextant) (1993). Se on tarkoitettu tosifaneille, mutta on sanottava, että varhaiset ep:t herättivät kuohunnan, ei niinkään debyyttialbumi. Itse ostin sen jo ilmestymisvuotena kaverilta, joka ei innostunut sisällöstä. Kuuntelin sen samaan syssyyn: Westing ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä, vaikka oikea mitta on 4-5 biisiä kerrallaan.

Pavement teki hienoja biisejä albumeiden ulkopuolella myös alkuaikansa jälkeen. Oma suosikkini, ”Texas never whispers”, löytyy neljän biisin Watery, Domestic -ep:ltä, jonka ostin samaan aikaan käytettynä yhtyeen debyytin kanssa.

Joidenkin jäsenten musiikkiura jatkui Pavementin jälkeen. Stephen Malkmus and the Jicks -nimellä on ilmestynyt kuusi studioalbumia. Niissä yhdistyy psykedeelinen jammailu ja Pavementin melodisuus. Kitaristi Scott Kannberg perusti Preston School of Industryn, joka julkaisi kaksi täyspitkää studioalbumia laiskaa kantrahtavaa kitaraindietä. Molemmilla on loistavia hetkiä. Kuuntele esimerkiksi ”Caught in the rain”. Levyt osoittavat, että kenties Malkmus oli väärässä torpatessaan Pavementin loppuaikoina Kannbergin sävellykset. Kannberg on tehnyt kaksi soololevyä myös Pavementin aikaisella taitelijanimellään Spiral Stairs. Nämä levyt ovat keskinkertaisia. Pavementin Bob Nastanovic, Steve West ja Stephen Malkmus ovat soittaneet valikoiduilla Silver Jews -albumeilla. Sitä johti David Berman, joka kuului jo Pavementin alkuaikoina bändi kaveriporukkaan. Silver Jewsia voi suositella varauksetta, erityisesti pidän albumeista American Water (1996), Tanglewood Numbers (2005) ja Lookout Mountain, Lookout Sea (2008).

Myös rumpalina toimineet Steve West ja Gary Young kokeilivat onneaan musiikin parissa. Westin Marble Valleysta ei sen enempää, mutta Young teki raivostuttavan MTV-hitin ”Plantman”, joka toimii parhaiten Beavis & Buttheadin kommenttiraidalla varustettuna (löytyy YouTubesta).

On vaikea sanoa, onko Pavement aliarvostettu. Ehkä en vain tunne ihmisiä, jotka siitä puhuisivat. Itselleni tutuissa musavisoissa yhtyettä ei noteerata laisinkaan. Olen kuitenkin vakuuttunut, että jossain muualla on niitä, jotka tietävät paremmin.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Onko radio-ohjelma kirjan arvoinen?

Tuore Miettisen kirja Räkärodeo (2017) käsittelee pääasiallisesti tekijänsä 1990–2002 vetämää samannimistä radio-ohjelmaa. En tiedä, kuinka monta kirjaa on julkaistu radio-ohjelmista, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. Syy on yksinkertainen: kasvoin kuuntelemalla sitä.

Radiomafia aloitti toimintansa vuonna 1990. Seuraavina vuosina kuuntelin useita kanavan musiikkiohjelmia, kuten Tutti Frutti, Marginaali, Ilmestyskirja, Rockmafia, Ulvovat sudet, Roots & Culture, Kantrispagetti, Kauriin kääntöpiiri, Avaruusromua ja Metalliliitto. Tärkein niistä oli Räkärodeo, jonka kuuntelusta tuli säännöllinen ”keskiviikkoriesa”, kuten juontaja sitä itse kutsui.

Istuin yleensä omassa huoneessani pöydän ääressä ohjelman aikana. Toisinaan sormi oli rec-näppäimellä odottamassa kiinnostavia biisejä, joita saattoi sitten kuunnella myöhemmin c-kasetilta. Enimmäkseen kuitenkin vain kuuntelin ja kirjoittelin bändien nimiä joko paperille tai jo ennestään sotkuiselle kirjoitusalustalle. Jos tykkäsin kovasti ja halusin muistaa nimen, ympyröin tai alleviivasin sen.

Vielä yksi muisto: ainakin Seinäjoella oli tapana, että 18-vuotispäivänä pitää mennä baariin juopottelemaan. Minun synttärini osui keskiviikolle. Olin tuona päivänä alkuillasta kaupungilla, mutta totesin, että pitää mennä kotiin kuuntelemaan Räkärodeota. Tuon jälkeen muutamat tutut puhuivat minusta tyyppinä, joka menee synttäreillään baarin sijasta kotiin kuuntelemaan radiota. Ainakin ymmärsivät, että Miettisen soittamat levyt kiinnostavat minua.

Miettisen kirja tuo mieleen paljon yllä mainittuja ja muitakin muistoja. Se myös muistuttaa kaikesta siitä kiinnostavasta musiikista, mihin ohjelman kautta pääsi tutustumaan. Itselleni aktiivisin kuunteluaika sijoittui suunnilleen vuosiin 1991–1997. Tuon jälkeen kiinnostukseni hiipui hiukan, mikä tarkoitti sitä, että keskiviikkoisin saattoi tehdä joskus satunnaisesti muutakin kuin kuunnella Räkärodeota. Jo aktiivivuosien lopulla huomasin, etteivät Hellacopters, Turbonegro ja Sweatmaster ole mielestäni kolme maailman parasta bändiä. Miettisen puolison, Ursula Ryynäsen juontama Marginaali oli ennen ollut lämmittelyä Räkärödeolle, mutta siitä tuli yhä enemmän musiikkimakuani vastaava ohjelma. Silti olen Miettisen kautta tutustunut satoihin kiinnostaviin artisteihin.

Kirjassa käsitellään myös ilmeisen traumaattista ohjelman loppumista. Merkittävin syy oli Yleisradion katastrofaalinen kanavauudistus, jota mikään historiankirjoitus ei voi uskottavasti kääntää tekijöidensä kunniaksi. Kirjassa Pekka Laine puolustelee omassa kirjoituksessaan kanavauudistusta jonkin verran, vaikka musamiehenä ymmärsikin Räkärodeon tärkeyden. Laine saattaa olla oikeassa siinä, että Räkärodeon paras terä oli kadonnut ja uusia kuuntelijoita ei olisi löytynyt. Mene ja tiedä.

Laineen kanssa olen kuitenkin jyrkästi eri mieltä yleisistä linjoista. Se, etteivät tietyt ohjelmat sopineet uudessa jaossa Radio Suomeen ei ole selitys, vaan oire uudistuksen umpisurkeudesta. Radiomafia oli tarjonnut laajasti erilaisia musiikkityylejä käsitteleviä erikoisohjelmia, joista olen ikuisesti kiitollinen. Sain kasvaa ympäristössä, jossa asiantuntijat opastivat eri genrejen helmiin. Kanava piti sisällään myös laadukkaita puheohjelmia (oma suosikkini oli Timanttien jäljillä). Yhtäkkiä Yleisradio haistatti paskat tälle. Radiomafian kuuntelijoista tuli hylätty sukupolvi. Heille jäi soittolistojen ja tyhjänpuhujien Yle X. Toinen mahdollisuus oli Radio Suomi, jossa Kalervo Pollari elää ikuista 60-lukua. Edellistä yritin työpaikalla, mutta en kestänyt. Jälkimmäinen sopii mökille mainiosti, mutta sen kohderyhmä on makkaraa paistava tuulipukukansa. Nuoriso saattaisi kiinnostua musiikista edelleen laajasti, jos sitä olisi opastetusti tarjolla. Siksi emme voi tietää, millaista suomalainen nuorisokulttuuri olisi, jos Yleisradio olisi edes yrittänyt tarjoilla muutakin kuin Yle X:n kaltaista hattaraa.

Kirjassa pääosissa on Miettisen muistelut, kuuntelijoiden muistelut sekä kuvat ja listat. Miettisen muistelut ovat ymmärrettävästi kiinnostavaa luettavaa ohjelmaa seuranneille. Kuuntelijoiden muistelut ovat tärkeitä myös ohjelmaa tuntemattomille, koska niistä käy ilmi, miten tärkeä se oli aikana ennen internetin mahdollistamaa ylitarjontaa. Itse samastun kovasti kuuntelijoiden teksteihin, vaikka huomaan, ettei Miettinen ollut ainoa lähteeni ja että musiikkimakuni poikkesi välillä rajustikin Räkärodeosta. Kaikki kuvamateriaali on kiinnostavaa, vaikka en tiedä, miksi parikin asiaa on painettu kirjaan kahteen kertaan.

Räkärodeo oli yhteisö. Itse ainakin samastuin kuuntelijakuntaan ja koin yhteyttä kuvitteellisen yhteisön kanssa, vaikka en paria poikkeusta lukuun ottamatta ohjelman äänestyksiin osallistunutkaan. Koskaan en voittanut mitään eikä toivebiisiäni soitettu, mutta muiden interaktiivisuus maustoi ohjelmaa erittäin hyvin. Tosin kun olin kirjoittanut Rumble-lehteen jutun Man or Astro-Manista vuonna 1994 (ensimmäinen Suomessa ja ehkä edelleen ainoa!), Miettinen päätti spiikkinsä lehden sisällöstä ”ja… Man or Astro-Man”, jonka jälkeen yhtyeeltä soitettiin yksi biisi.

Yhteisöllisyys konkretisoitui Räkäpiknikeillä. Miettinen kutsui kämpilleen valikoidun määrän kuuntelijoita viettämään kesäpäivää. Itse en niihin osallistunut, mutta arvostin ideaa suunnattomasti. Niistä on kiva lukea kirjasta. Ja katsella kuvia. Joukossa on useampikin tuttu kasvo.

Kirjassa käsitellään nimeensä nähden yllättävän paljon muita Miettisen juontamia radio-ohjelmia, Räkiksen edeltäjiä ja aikalasia. Itselleni niistä lämpimiä muistoja herättää varsinkin Yölätti, jota lähetettiin viikonloppuna joskus puolen yön ja kahden välillä. Jos olin autolla baarissa tai kaupungilla Seinäjoella, Yölätti soi vakiona kaikki siirtymät. Sieltä tuli Räkiksessäkin soineita biisejä ja artisteja, mutta ehkä tärkeämpiä olivat sellaiset erikoisuudet, jotka eivät tyylinsä puolesta Räkikseen sopineet.

Kävin Bar Loosessa kirjan julkistamisjuhlissa. Siellä Teemu Bergman haastatteli Miettistä. Sieltä jäi mieleen neljä asiaa. Ensinnäkin levymoguli Miettisen suurin ylpeydenaihe on Mana Manan Totuus palaa -levyn julkaiseminen. Toiseksi Fennica Records myi 54 kappaletta Eastern Darkin levyä sen jälkeen kun Miettinen soitti sitä Räkärodeossa (tieto löytyy myös kirjasta). Kolmanneksi Miettinen on myynyt pois suurimman osan levykokoelmastaan, joka kattoi noin 25000–30000 nimikettä. Neljänneksi, kun Miettiseltä kysyttiin jotain uutta suosikkia, hän vastasi Royal Bloodin.

Jos Miettinen tosiaan löytää uutta musiikkia lähinnä televisiosarjojen kautta (Shazam päälle!), ei ole ihme, että hänen vastauksensa oli semisti nolo Royal  Blood. Onhan Miettisen ja minun musiikkimaussa ollut aina eroja, mutta Royal Bloodin mainitseminen on minulle vihjaus siitä, ettei hän varmaankaan ole pysynyt kiinnostavan uuden musiikin kärryillä. Ja miksi tarvitsisikaan?

Mutta tärkeintä onkin nyt Räkärodeon muistelu. Kirjan lukeminen toimii parhaiten, kun lähellä on pääsy YouTubeen (Spotifyssa on kovin vähän Räkis-hittejä). Tosin kirjan lukeminen muistuttaa, ettei edes YouTubesta löydy kaikkea. Esimerkiksi Räkärodeossa ”Viikon täkynä” ollut Little Roomsin Dead & Gone on itselläni c-kasetilla, mutta sitä en löydä mistään (Discogsista löytyy tietoa, mutta ei tietenkään musiikkia).

Kokosin nopeasti ja sen tarkemmin miettimättä yhdeksän biisiä, jotka muistuttavat minua Räkärodeosta. Kaikki nämä olen kuullut ensimmäisen kerran Miettisen ohjelmassa. Osa löytyy Spotikasta, osa YouTubesta, All About Chadin biisi vain liveversiona.

All About Chad: Meet me in the hallway
Angel Corpus Christi: Pull girl
Blackeyed Susans: A curse on you
Facts about Rats: I don’t wanna get involved with you
Fat Tulips: So unbelievable
Leatherface: I want the moon
Oral Groove: The girl in the record store
Smashing Pumpkins: Jennifer ever
Larry Wallis: Police car

Juuri tästä radio-ohjelmasta kannatti tehdä kirja. Sen lukee nopeasti ja nopeasti kootultakin se vaikuttaa. Silti on tärkeää, että muistelut on ikuistettu kansien väliin.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

19 teesiä jihadismista

Ranskalainen Olivier Roy on tunnettu islamin ja politiikan tutkija. Hänen uusin teoksensa Jihad and Death: The Global Appeal of Islamic State (2017) käsittelee yleistajuisesti ja kompaktisti sadassa sivussa (plus viitteet) sitä, miksi ISIS ja jihadismi vetoavat. Nostan tässä esiin kirjan keskeiset huomiot teesien muodossa.

1. Jihadismi ei ole sama kuin jihad. Islamin historian tulkinnat jihadista ovat huomattavasti maltillisempia ja yhteisöllisesti kontrolloidumpia kuin yksilön velvollisuudeksi tulkitun jihadismin. Tässä mielessä jihadismi on 1900-luvulla kehittynyt ilmiö.

2. Itsemurhaterrorismi on islamissa ja terrorismissa poikkeuksellinen ilmiö. Se ei ole ikiaikainen perinne, vaan uusi ilmiö, jossa itsemurhaiskusta on tullut tavoiteltava päämäärä. Aikaisemmin erilaisissa iskuissa pakosuunnitelma oli keskiössä.

3. Kalifaatti on fantasia. Koska väkivalta ja kompromissittomuus ovat ISISissä keskeisiä, islamilainen kalifaatti ei ole realistinen päätepiste. Siitä puuttuu politiikka ja neuvottelu.

4. Jihadismissa territoriaalisuus on väliaikaista. Al-Qaidalle oli selvää, että nomadinen sodankäynti on ainoa toimiva vaihtoehto. ISIS rakentui territoriaalisuuden ajatukselle, mutta vuoden 2015 tappioiden jälkeen painotus on mennyt taas nomadisodan suuntaan, vaikka ISIS ei voikaan perääntyä hallinta-alueen sisältävästä strategiastaan. osoituksena Länsimaihin kohdennettujen iskujen lisääntyminen on osoitus muutoksesta.

5. Tyypillinen jihadisti ei itse ole ollut kärsimyksen ja sorron kohde. Suhde muslimien kärsimyksen ja jihadistin välillä on kuvitteellinen. Vallankumoukselliset eivät yleensäkään tule kärsivistä luokista; he vaikuttuvat muiden kärsimyksestä.

6. Jihadismi on nuorisoliike. ISIS vetoaa nuoriin, joilla ei ole vahvaa kiinnikettä muslimiperinteisiin. Se jakaa monen muun nuorisokulttuurisen liikehdinnän kanssa radikaalin kapinan aikaisempia sukupolvia kohtaan. Se pyrkii pyyhkimään menneisyyden kulttuurin pois, toisin kuin esimerkiksi Iranin islamilainen vallankumous 1970-luvun lopulla.

7. Suuri osa jihadisteista on toisen sukupolven maahanmuuttajia. Royn aineiston mukaan 60 prosenttia. Vaikka kolmas sukupolvi on kasvanut aikuiseksi, heidän osuus on paljon pienempi (15 prosenttia).

8. Melko suuri osa jihadisteista on käännynnäisiä. Yhden aineiston mukaan vähintään 25 prosenttia jihadisteista on käännynnäisiä. He ovat ”uudestisyntyneitä” muslimeja, jotka ovat aikaisemmin bailanneet ja dokanneet, kuten muutkin elinympäristönsä nuoret.

9. Toisen sukupolven ja käännynnäisten radikalisoitumista selittää uskonnon irtaantuminen kulttuurisesta elinympäristöstään. He kasaavat uskontonsa irrallaan sosiaalisista ja kulttuurisista siteistä, joita esimerkiksi toisen sukupolven maahanmuuttajien vanhemmilla oli.

10. Eurooppalaisilla jihadisteilla on vähäiset tiedot islamista. Esimerkiksi ISISin johto poikkeaa tältä osin rajusti rekrytoiduista käännynnäisistä. Käännynnäiset eivät ole tarkkoja siitä, että oppeja ja kuria noudatetaan käytännössä, mikä on aiheuttanut skismaa ISISin hallitsemilla alueilla.

11. Lähes puolella ranskalaisista jihadisteista on pikkurikollinen tausta. Melko monilta löytyy tuomio rattijuopumuksesta. Vankilaan joutuneet ovat  muita alttiimpia radikalisoitumiselle.

12. Jihadistit diggaavat räppiä, design-vaatteita, videopelejä ja amerikkalaisia leffoja. Videopelien ja toimintaelokuvien kuvastoa hyödynnetään esimerkiksi ISISin rekrytointivideoissa.

13. Jihadistit eivät ole läheskään aina yksineläviä. Erityisesti ISIS on rekrytoinut perheitä. Perherakenne noudattaa tyypillisesti länsimaista ydinperhettä, ja parit ovat löytäneet toisensa aatteellisin perustein, eivät paikallisen muslimiyhteisön kautta. Itsemurhaiskujen tekijöille on tavallista, että heillä on pieni lapsi.

14. Salafismi ei ole jihadismia. Salafismi on vanhoillista mutta väkivalta ja sota eivät ole siinä yhtä keskeisiä kuin jihadismissa. Perinteisen salafismin ja esimerkiksi ISISin ero ei ole suinkaan kategorinen – Roy listaa useita yhtäläisyyksiä – mutta käytännöt poikkeavat toisistaan. Lisäksi esimerkiksi Euroopassa jihadistit eivät tule ”salafistisilta” alueilta.

15. Jihadistien suhde moskeijoihin on löyhä. Tyypillisesti kuvioon on kuulunut joko satunnainen osallistuminen moskeijan toimintaan tai riita moskeijan johdon kanssa. (Moskeijat eivät ole jihadistien viljelyalustoja, mutta moskeijoissa voidaan ruokkia konservatiivisia arvoja – tämä erottelu puuttuu joistakin Helsingin suurmoskeijahanketta koskevista kannanotoista.)

16. Jihadismi on leimallisesti sunnalaiseen islamiin kuuluva ilmiö. Vaikka shiialaisuudessa tunnetaan samankaltaisia ilmiöitä, shiialaiset väkivaltaisuudet ovat olleet tyypillisesti valtiojohtoisia. Al-Qaida ei hengaile shiiojen kanssa ja shiiat ovat ISISin vihollinen numero yksi.

17. ISIS saa polttoainetta sunnalaisuuden valta-alueiden vähentymisestä Lähi-idässä. Historiallisesti sunnit ovat hallinneet keskeisiä alueita, mutta Lähi-idässä Libanon, Israel/Palestiina, Syyria, Iran ja lopulta myös Irak ovat tulleet muiden kuin sunnimuslimien hallitsemiksi alueiksi. Tämä selittää pienen osan siitä, että haaveet uudesta sunnikalifaatista ovat nousseet esiin.

18. ISIS kestää lähinnä siksi, ettei se ole kenenkään ensisijainen vihollinen. Kurdit kamppailevat yleisemmin arabeja vastaan. Turkki vastustaa kurdeja, joten kurdien kamppailu ISISiä vastaan ei haittaa Turkkia. ISISin häviäminen Irakista tarkoittaisi Irakin shiiojen näkökulmasta vallan jakamista sunnien kanssa. Saudi-Arabian vihollinen on shiialainen Iran, ja ISISIN häviäminen tarkoittaisi shiiojen vallan vahvistumista Lähi-idässä.

19. Sekularistinen politiikka voi lisätä radikalisoitumispyrkimyksiä, mutta jihadismista ei päästä eroon tukemalla ”maltillista” islamia. Roy näyttäisi ensiksi ehdottavan, että sekularismi on osasyyllinen radikalisoitumiseen, mutta kiistää sen muutamaa riviä myöhemmin. Sen jälkeen hän toteaa, ettei ”maltillisen” islamin tukeminen ehkäise radikalisoitumista, koska  jihadistit hakevat radikaaliutta sen itsensä vuoksi.

Joitakin Royn näkemyksiä voidaan myös kritisoida, erityisesti niitä, joissa pohditaan, miten ongelma ratkaistaan. Itse huomasin esittäväni kriittisiä kysymyksiä heti, kun Roy siirtyy toimintasuositusten alueelle. Ainakaan suosituksia ei perustella vakuuttavasti tässä teoksessa. Erimielisyydet toisen ranskalaisen tutkijan, Gilles Kepelin kanssa tarjoavat hyvän väylän pohtia, miten pitkälle Royn toimintasuositukset kantavat. Tästä olen jättänyt ne vähemmälle huomiolle ja valinnut enimmäkseen tutkittuja näkemyksiä, joiden pohjalle normatiivisen keskustelun olisi syytä rakentua.

Suuri osa Royn analyysista on uskottavaa. Hän voisi kuitenkin käsitellä myös tähtikulttuuria, kapitalismia ja huomiotaloutta kulttuurisena pohjana, josta kiinnostus itsetuhoiseen viiden minuutin tähteyteen kumpuaa. Mielestäni ne ovat tärkeitä aiheita, ei suinkaan vain vertailu 60- ja 70-lukujen vasemmistoterrorismiin. Roy ei siis selitä, miksi ihmiset radikalisoituvat. Hän olettaa sen vain tapahtuvan ilman perinnesidonnaista uskonnollisuutta, mutta ei mielestäni vastaa riittävän perusteellisesti, miksi perinteistä irtaantuneet kokevat vetoa itsetuhoisiin toimiin.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Musakirjoja ja kesän odottelua

Kun opetus päättyi tältä keväältä, tuli aika lukea muutama musakirja ennen kuin siirryn kesäisen tutkimustyön pariin. Listalla oli kaksi melko tuoretta teosta ja niiden lisäksi tuli lainattua pari herätettä. En jaksa kirjoittaa perusteellisesti kaikista kirjoista, joten laitetaan lyhyet luonnehdinnat neljästä yhteen tekstiin.

Olin jo pyytää joulupukilta Tero Ikäheimosen teoksen Pirunkehto. Suomalaisen black metallin tarina (2016), mutta se jäi muutamaksi kuukaudeksi. Nyt luin sen. Runsassivuinen teos on viihdyttävä, joskin minunlaiselleni amatöörille noin 150 sivua liian pitkä, koska siinä käsitellään monia bändejä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Se rakentuu bändikohtaisesti alkaen itselleni tutuimmista klassikoista (Beherit, Impaled Nazarene). Siitä matka jatkuu osittain tuntemattomiin, mutta yleensä löytyy joku kiinnostava pointti, on se sitten kotipaikka, yhtyeiden toilailut tai töistäni tutut ihmiset ja yhteisöt. Lisäksi väleihin on koottu temaattisia katsauksia, joista muutamiin on panostettu kiitettävästi. Osa niistä nostaa esiin yhteiskunnallisia teemoja. Itselleni kirja toimi fifty-fifty ammatillisessa ja musadiggailun mielessä. Pelkästään toisen kannalta se jää vajaaksi, mutta yhdistelmänä se on hieno teos.

Sitten vaihdoin bläkkiksen punkkiin. Itselleni Hiljaisten Levyjen pyörittäjänä tuttu Jukka Junttila kirjoitti teoksen 1977 Punkvallankumous (2017). 40 vuotta punkin läpimurron jälkeen kasattu teos käy läpi päiväkirjamaisesti sen, mitä vuonna 1977 tapahtui punkille. Painopiste on Briteissä. Osa käsittelee Yhdysvaltoja ja pari anekdoottia liittyy myös Suomeen. Teoksen idea on tavallaan älytön. Näin muodostuu melko irrallisia merkintöjä, jotka eivät johda mihinkään. Jos ei jo tiedä punkista paljon, ei teos toimi. Jos taas laillani diggailee punkkia ja tuntee riittävän suuren osan käsiteltävistä artisteista, teoksesta saa irti melko paljon. Tämä on rakenteeltaan haastava kirja, mutta punk-faneille se on erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Punkista siirryttiin suoraan sen arkkiviholliseen, progressiiviseen rokkiin. Matti Pajuniemen Aamunkoiton portit. Progressiivinen rock 1967–1979 (2013) on omalla tavallaan älytön teos. Sen ytimessä on 350 sivua tekijän lyhyitä levyarvioita. Tällä tavalla saa kyllä mojovan katsauksen keskeisiin progelevyihin. Mitään sen kummempaa juonta tai tarinaa ei kuitenkaan muodostu, vaikka alussa onkin lyhyt johdanto progeen. Kirjoittaja vaikuttaa kunnolliselta progejäärältä, joka tuskin diggailee punkkia. Sen verran innostuneesti tekijä hehkuttaa päämäärätöntä soitannollista virtuositeettia, joka on upotettu itseensä tukehtuviin konseptialbumeihin. Mutta juuri näin progehehkutus täytyykin kirjoittaa. Ainakin itselleni se toimi hienosti. Aloin välittömästi kaivaa hyllystäni esiin tekijän hehkuttamia progebändejä Gentle Giantista Cameliin. Kun aikaa on enemmän, aion myös tutustua muutamiin ennestään tuntemattomiin alan nimiin.

Listan viimeisenä oli taas uusi genre, amerikkalainen ysäri-indie. Sitä sai edustaa pitkäaikainen rakkauteni Pavement. Musiikkijournalisti Rob Jovanovichin kirjoittama Perfect Sound Forever: The Story of Pavement (2004) on verrattain köykäinen katsaus yhtyeen uraan. Jos Pavement ei kiinnosta, ei tätä kannata lukea, sillä kyse ei ole musakirjojen aatelista. Muille se valaisee yhtyeen uraa. Itse aloitin yhtyeen diggailun 90-luvun alkupuolella heti debyyttilevyn ilmestymisen jälkeen. Silloin en tutustunut kuin musiikkiin. Siinä mielessä tässä teoksessa on kohtuullisen paljon uutta, esimerkiksi se, että Wedding Present koveroi Pavementin ensimmäistä singleä ennen kuin kukaan tunsi bändiä Briteissä. Pavement suhtautui tähän uskomattoman nuivasti, vaikka se auttoi todella paljon bändin uraa. Kirjasta voi lukea myös varhaisten sinkkujen arvosteluja. Siitä on tosin luettava melkein kolmasosa ennen kuin päästään edes bändin syntyyn ja puolet ennen kuin yhtyeen debyyttialbumi ilmestyy. Bändiin vaikutti monet punk-bändit, post-punkit (erityisesti Swell Maps) ja Amerikan indiet (erityisesti R.E.M), mutta perustajakaksikon (Stephen Malkmus ja Scott Kannberg aka Spiral Stairs) ensimmäiset levyt olivat Kissiä. Kirja innoittaa laittamaan Pavementin levysoittimeen.

Olisikohan seuraava musakirja Miettisen Räkärodeon muistelut?

lauantai 13. toukokuuta 2017

Studioalbumit osa 76: The Dictators

New Yorkissa vuonna 1973 perustettu The Dictators kuuluu niihin protopunkin klassikoihin, joihin tutustuminen jäi myöhäiselle iälle. Osa yhtyeen tuotannosta oli tullut tutuksi muiden esittämänä, mutta debyyttialbumin kuuntelu tapahtui tällä vuosituhannella. Jokin aika sitten ostin 2005 ilmestyneen livelevyn Viva Dictators, jolla bändi lämmittelee vanhoja hittejään. Nyt tuli aika kuunnella neljä studioalbumia läpi ja jättää yhtyeen livelevyt syrjään.

Go Girl Crazy! (1975) on sentään ennen tätä kuuntelua tuttu levy. Sen tunteminen kuuluu populaarimusiikilliseen yleissivistykseen, jos punkin esihistoria yhtään kiinnostaa. Se on edelleen mainio levy. Se poikkeaa verrokeistaan ainakin humoristisella otteellaan, vaikka kyse ei olekaan huumorimusiikista sanan totutussa merkityksessä. Avausraita ”Next big thing” on voimakas ja mahtipontinen tykitys, joka on yksi yhtyeen parhaista biiseistä. Sitä seuraa Sonny & Cherin hitti ”I got you babe”. Albumin toinen koveri on The Rivierasin ”California sun”, josta Ramones teki vielä hienomman version. ”Back to Africa” ja ”Teengenerate” ovat menevää punk-poppia ennen punkkia. Välissä on pari keskinkertaista ja sitten toiseksi viimeisenä on iskevä ”Weekend”. Avausraidan lisäksi suosikkeihini kuuluu päätösraita ”(I live for) Cars and girls”, joka tuli teininä tutuksi yhdysvaltalaisen garage-surffia soittavan Untamed Youthin esittämänä. Kaikkiaan tämä on mainio levy, jossa sekoittuvat punk, surf ja aikansa perusrokki. Ehkä se ansaitsee viisi tähteä, mutta se ei ole täydellinen.

Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että basisti-kosketinsoittaja Andy Shernoff teki melkein kaikki bändin biisit, ei yhtyeen keulahahmo Handsome Dick Manitoba. Kitaristi Ross the Boss Friedman tuli tunnetuksi Manowarista, jonka kuudella levyllä hän soittaa.

Manifest Destiny (1977) on selvä pettymys, jos sitä lähtee vertaamaan debyyttiin. Allmusicin arvion mukaan se on mahtavan bändin huonoin levy. Sävellyksissä on paljon keskinkertaisuutta, joka ei jaksa kiinnostaa täysillä, vaikka ei biisejä huonoina pitäisikään. Avausraita ”Exposed” on alakuloisuudellaan viehättävä, mutta vasta neljäs raita, ”Disease”, sytyttää tai pikemminkin yllättää. Se on bändin mittakaavassa synkkä ja pitkä – kuusi ja puoli minuuttia – mutta onnistunut. ”Hey boys” on surullisine melodioineen yhteislauluun sopivaa, ”Steppin out” on käypää poppia ja albumin päättää Iggy & the Stooges -laina ”Search & destroy” (live), mutta nekään eivät poista sitä, että teos kalpenee debyytin rinnalla. Ilman tätä taustaa kyse olisi erittäin lupaavasta tulokkaasta eikä lievästä pettymyksestä. Tässä vaiheessa basistiksi tuli Mark Mendoza, jonka moni tuntee Twisted Sisteristä. Mies pysyi messissä pari vuotta, eroten ennen seuraavan albumin nauhoituksia.

Bloodbrothers (1978) avautuu knoppitietäjiä kiinnostavalla faktalla. Bruce Springsteen laskee avausraidan ”Faster and louder” alun 1-2-3-4. Itse biisi tosin sopisi 80-luvun hard rockareille tai lakkatukille. Sitä seuraa Dictatorsin debyytin tunnelmia koskettava ”Baby, let’s twist”, jota pidän tämän albumin ylivoimaisesti parhaana biisinä. Se ei kalpenisi edes debyytillä. ”The Minnesota trip” on oikein kelvollinen biisi, mutta sen kuuntelukokemusta sekoittaa heviriffi, joka tuo mieleen monta bändiä, mutta en tiedä minkä erityisesti. Hieno popralli ”Stay with me” kuuluu yhtyeen suosituimpiin biiseihin.

D.F.F.D (2001) on neljäs studioalbumi, joka ilmestyi 23 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Ross the Boss oli saanut kenkää Manowarista jo aikoja sitten vietettyään 80-luvun metallin parissa, joten hän oli taas kitarassa. Avausraita ”Who will save rock’n’roll” on erittäin hieno punk/rock-anthem, joka mahtuisi ehdottomasti yhtyeen parhaat-kokoelmalle. Sitä seuraava ”I am right” on lievästi urpoileva mutta toimiva rokkistyge ja kolmas raita, ”Pussy and money” on keskitasoa parempaa melodista punkpoppia. Jälkipuoliskon ”What’s up with that?” ja ”Savage beat” nousevat muiden yli simppelien ja riittävän tarttuvien melodioidensa vuoksi. Osa biiseistä tuo mieleen melodiat, joita hyödynnettiin kovasti 80-luvun hard rockissa, joten pelkkää punk-nostalgiaa tämä ei ole. Debyytin veroiseksi klassikoksi tästä ei ole, mutta paljon, paljon huonompiakin paluulevyjä on kuultu.

Little Steven on oikeassa pitäessään The Dictatorsia puuttuvana linkkinä punk-vallankumouksen ja sitä edeltäneiden, punkkiin vaikuttaneiden nimien (MC5, Stooges, New York Dolls) välillä. Lisäisin tuohon, että punkin lisäksi yhtyeestä vei toinen melkein yhtä selvä tie 80-luvun heavyyn. Jos bändiä kuuntelee tällä korvalla, niin alkaa tuntua ihan ymmärrettävältä, että miehistössä on Twisted Sisterissä ja Manowarissa soittaneita äijiä. Ja voisin hyvin kuvitella Kissin tyyppien olevan kateellisia ”The Next big thingin” kaltaisista sävellyksistä. Debyytti kuuluu ehdottomasti levyhyllyyn, mutta jos sopuhintaan teen tilaa myös muille, vähän heikommillekin The Dictatorsin studioalbumeille.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Studioalbumit osa 75: Van der Graaf Generator

Brittiläinen Van der Graaf Generator on itselleni melko tuntematon suuruus. Käsitykseni yhtyeestä perustui pitkään hyvin hatariin mielikuviin. Kun luin yhden progemusiikkia esittelevän teoksen muutamia vuosia sitten, ymmärsin, että bändi kuuluu genreen ja sen nokkamies on Peter Hammill, josta brittiläinen indienörtti Luke Haineskin laulaa.

Muutamia vuosia sitten ostin alennuksesta yhtyeen neljännen albumin Godbluff, joka on edelleen ainoa kokonaan kuulemani VdGG:n levy. En oikein tiedä miksi, mutta jotenkin alkoi tuntua, että bändin tuotannon voisi kuunnella läpi, jos albumeita ei ole kovin paljon. No olihan niitä 13. Kun Uncut-lehti esitteli osan bändin levyistä tuoreessa numerossaan ja painoi siistejä kuvia kahta saksofonia samaan aikaan kantavasta David Jacksonista, joka tuli mukaan debyyttialbumin jälkeen, ajattelin suostuvani kolmeentoista levyyn Van der Graaf Generatoria.

The Aerosol Grey Machine (1969) on bändin debyytti ja käytännössä Peter Hammillin soololevy, joka sopimusteknisistä syistä julkaistiin yhtyeen nimellä. Levyä on luonnehdittu yhtyeen myöhempiä saavutuksia peilaten ”lupaavaksi”, mutta kuunnellaan nyt ilman myöhempien aikojen taakkaa. Ensiksi pitää tarkistaa, onko laulaja nainen, mutta ilmeisesti äänessä on Peter Hammill, joka tuo etäisesti mieleen Grace Slickin ja Nicon. Muutenkin yhtye kuulostaa kontemploivalta Jefferson Airplanelta. Sehän tarkoittaa jotain myönteistä. Tosin levystä puuttuu se, mikä nostaisi sen keskitasoisen kivasta huipuksi.

The Least We Can Do Is Wave to Each Other (1970) on yhtyeen ainoa Briteissä top 50 -listalle kivunnut albumi. VdGG ei ole profeetta omalla maallaan. Mutta tästä aikalaiskriitikotkin pitivät. Eikä maine ole harmaantunut. Se saavutti sijan 15 listalla, jonka aihe oli 40 Cosmic Rock Albums. Siitä kirjoitetaan usein yhtyeen debyyttinä, koska se ymmärtääkseni julkaistiin Briteissä hieman ennen aikaisemmin levytettyä Aerosolia. Jos Aerosol kuulostaa aikansa psykedeliarokilta, The Least on huomattavasti lähempänä progea. Mutta kyse on vahvasta teoksesta. Tunnelma ja tyyli vaihtuu nopeasti seesteisestä ja eteerisestä (”Refugees”) in-your-face -tyyppiseen saksofonitööttäykseen (”White hammer” – tosin vasta biisin lopussa). Yksi kohokohta on päätösraita ”After the flood”, joka toistaa levyn kaavaa: aluksi lähdetään liikkeelle rauhallisesti ja sitten edetään jytisevään saksofonitööttäykseen. Aika kova progelevy.

H to He, Who Am the Only One (1970) alkaa yhdellä bändin suosituimmista kappaleista ”Killer”. Levy-yhtiö halusi julkaista sen singlenä, mutta bändi kieltäytyi, vedoten siihen, että yhtyettä luultaisiin hard rockiksi. No en tiedä, onko biisi edustava otos hard rockista, mutta aivan hieno jytätuuttaus se on. Se kertoo tappajahaista, josta tulee yksinäinen tapettuaan kaikki. Sitä seuraava ”House with no door” rauhoittaa tunnelman huilumelodialla. King Crimsonin Robert Fripp vierailee kitaristina moniosaisella ja varsin toimivalla kappaleella ”The Emperor in his war room”. Knoppitietoa: se on ensimmäinen Frippin vierailu sessiomuusikkona. Päätösraidalla ”Pioneers of C” on taas siistiä tööttäystä yhdistettynä keskinkertaisiin melodisiin osiin. Levyllä on yhteensä viisi kappaletta, joiden kestot alkavat olla progemitoissa kuudesta ja puolesta yli kahteentoista minuuttiin. Levyn yleisilme on aika totinen ja huumoriton, mutta jos patetia ei häiritse, siinä on hienoja hetkiä. Yhtyeen tavaramerkiksi alkaa muodostua urkuvalli, yhdistettynä puhaltimiin (lähinnä saksofoniin). Aikalaiskriitikot eivät pelkästään hurranneet teokselle, mutta myöhemmin sitä on ruvettu pitämään yhtenä progeklassikkona. Ansaitusti.

Pawn Hearts (1971) teki yhtyeestä suositun Italiassa. Big in Italy! Bändi lähti tekemään tuplalevyä, mutta julkaisija torppasi idean. Alkuperäisellä julkaisulla oli vain kolme raitaa, pari kymmenminuuttista ja yksi 23-minuuttinen. Aika siistiä, että tällainen teos päätyy listaykköseksi, vaikka sitten Italiassa. Pohjois-Amerikan painoksiin lisättiin yksi lyhyt biisi, aika hieno George Martinin sävellys ”Theme one”, jolla tavattiin päättää BBC Radio 1:n ilta (John Peel vaihtoi alkuperäisen Van Der Graaf Generatorin versioon). Jos edellisen levyn haiteksti nauratti, niin tämän B-puolella on ”A Plague of lighthouse keepers”. Siinä majakanpitäjä masentuu, kun ei voi auttaa merellä uppoavia laivoja. Musiikillisesti levy jatkaa totista ja moniosaista linjaa. Saksofonitöötit ovat erittäin nautinnollisia ja muutenkin kyse on onnistuneesta progelevystä, vaikka yhtye ei ole melodioiden mestari. Arviot vaihtelivat, mutta myöhemmin tämä on nostettu progelevyjen kaanoniin. Kaksi kuriositeettia: Fripp vierailee tälläkin levyllä. Albumin nimen taustalla on sananmuunnos. Puhallinosaston taitaja David Jackson sanoi menevänsä tekemään vielä vähän ”porn harts” (”horn parts”). Siitä vääntyi Pawn Hearts.

Godbluff (1975) on paluulevy muutaman vuoden telakoitumisen jälkeen. Jo edeltävää kehunut Julian Cope on todennut Godbluffin kohdalla, että Van der Graaf Generatorin paluu on paras paluu ikinä. Itse ostin sen käytettynä cd-levynä muutamia vuosia sitten. Se onkin ainoa yhtyeen teos hyllyssäni. Yhtyeen studioalbumien sarjassa kuunneltuna Godbluff on suorempi, konstailemattomampi ja vähemmän pateettinen teos kuin yhtyeen albumit keskimäärin. Se ei kuitenkaan ole raju irtiotto vanhasta, vaan rennompi ja ehkä hieman tavanomaisemmin rokkaava progelevy, jossa edelleen säilyvät tunnistettava David Jacksonin saksofoni- ja huilutyöskentely. Toistaiseksi läpikäydyistä Godbluff on helpointa kuunneltavaa. Tämä on tarkoitettu myönteiseksi arvioksi. Tällä kerralla levylle mahtui jopa neljä raitaa, pitkiä tietenkin.

Still Life (1976) on kuudes albumi ja sillä on peräti viisi raitaa. Avausbiisi ”Pilgrims” muistuttaa, ettei yhtyeen musiikki ole iloisten huumoriveikkojen tuotantoa. Se on vakavamielistä, ehkä jopa ongelmiaan liioittelevaa, mutta siksi myös jossain määrin vetoavaa.  Godbluffin rentoudesta ei ole tietoakaan. Tämä on yllättävää sen tiedon valossa, että kaksi raidoista nauhoitettiin samoissa sessioissa Godbluffin kanssa. Albumi on tunnelmaltaan melko koherentti ja siitä on annettava tunnustus. Voisin ostaa, jos hinta on edullinen. Pidän myös Hammillin äänestä tällä levyllä erityisesti.

World Record (1976) on tehty yhtyeen ”klassisella” kokoonpanolla ennen organisti Hugh Bantonin ja puhaltimista vastaavan David Jacksonin poistumista bändistä. Bändi yritti kaupallistaa ilmaisuaan, mutta lopputulos kuulostaa vähemmän intohimoiselta ja kunnianhimoiselta kuin aikaisemmat teokset. Ehkä tämä on Van der Graaf Generatorin mittakaavassa helppoa kuunneltavaa, mutta siinä saisi olla enemmän kipinää. Aloittelijalle se sopinee hyvin, mutta kun kuuntelee peräkkäin bändin tuotantoa, World Record on aikaisempiin verrattuna hitusen vähäverinen joskin mukiinmenevä teos. Ei tosin voi sanoa kaupalliseksi ratkaisuksi teosta, jossa on yli 20-minuuttinen, moniosainen ”Meurglys III”, joka on levyn parhaimmistoa.

The Quiet Zone / The Pleasure Dome (1977) tehtiin osittain uudella miehistöllä. Se kuuluu lopputuloksessa. Viulisti Graham Smithin läsnäolo on hallitseva, kun ennen hallitsi saksofoni. Muutenkin tyylissä on jotain uuden aallon elementtejä. Kaiken lisäksi levyn kannessa ei ole sanaa Generator. Yhden kuuntelun perusteella tämä on melko mainio teos. Ei niin vakavaa kuin bändin aikaisemmat keskimäärin, mutta ei myöskään täydellistä antautumista aikansa markkinavoimille.

Present (2005) ilmestyi todella pitkän tauon jälkeen. Siinä soittaa klassinen kokoonpano, eli Banton ja Jackson ovat mukana. Kokonaisuudessa on kaksi osaa, ensimmäinen koostuu kuudesta sävellyksestä ja toinen osa kymmenestä studioimprovisaatiosta. Levyllä on joitain hienoja hetkiä, esimerkiksi ”Nutter alert” toimii heti ensimmäisellä kuuntelulla. Ilmeisesti bändikin piti kappaleesta, koska se nousi yhtenä harvoista levyn raidoista tuon ajan keikkasettiin. En nosta teosta ostoslistan kärkeen, mutta on nostettava hattua, että bändi sai kasaan näinkin laadukkaan setin 28 vuotta edeltäjänsä ja 36 vuotta debyyttinsä (tai 35 laskutavasta riippuen) jälkeen. Ei voi ainakaan sanoa, että yhtye olisi kesyyntynyt ajan myötä esimerkiksi Pink Floydin lailla. Improvisaatio-osa on oikeastaan menevää jatsia. En valita siitäkään.

Trisector (2008) tarkoitti tööttääjä Jacksonin lähtöä bändistä, joten albumi on ensimmäinen triona levytetty VdGG-tuotos. Yleisilmettä hallitsevat Bantonin koskettimet. Biiseistä ”Interference patterns” on oikein onnistunut – selvästi paras raita. Toinen laadun vuoksi maininnan arvoinen on päätösraita ”(We are) Not here”. Avausraita ”The Hurlyburly” kuulostaa 80-luvun mukiinmenevältä instrumentaalimusalta. ”Drop dead” on purplevaikutteista hard rockia. Moni biisi on pehmeämpää kuin mihin yhtyeeltä on totuttu. Levyn tunnelma vaihtelee raidasta toiseen. Siellä on heikkoja, keskinkertaisia ja hienoja hetkiä sekä tyylillistä vaihtelua. Välillä meno on jopa pitkäveteistä, jos odottaa yhtyeelle tyypillistä moniosaisuutta ja tööttäilyä. Kokonaisuus jättää siksi ristiriitaisen fiiliksen. Läpeensä huono teos Trisector ei ole, mutta klassikoksi se ei yllä millään.

A Grounding in Numbers (2011) jatkaa yhtyeen taivalta triona. Tässä vaiheessa bändistä on tullut tavallinen kuolevainen. Ote on rauhallinen ja vähemmän kunnianhimoinen. Tyyli ei vaihtele biisien välillä edeltäjänsä tavoin; ehkä siksikin lopputulos on tasapaksu. Siitä ei löydy yksittäisiä riemunaiheita, mutta ei myöskään ärsyttäviä yksityiskohtia. Ei tämäkään ole kammottava tekele, mutta siitä ei välity mitään syvyyttä. Varmaan tosifanit löytävät albumista ilon aiheita, mutta bändiin vasta tutustuvalle sitä ei voi suositella.

Alt (2012) koostuu pelkästään instrumentaaleista. Sillä soittaa sama trio kuin parilla edellisellä. Teoksessa ei ole oikeastaan mitään uutta. Siitä voi sanoa samat asiat kuin edeltäjästään. Tässä vaiheessa alan jo toivoa, että kuuntelurupeama olisi ohitse ja voisin palata yhtyeen alkuajan tuotoksiin.

Do Not Disturb (2016) on toistaiseksi tuorein eikä sitä voi lähestyä korkein odotuksin. Heti alkuun tulee mieleen Pink Floyd pastoraalisissa tunnelmissaan. Sitähän VdGG:n pari edeltävää levyä on ollut. Voi olla epäreilua kuunnella tätä suhteessa yhtyeen klassikoihin, sillä siinä vertailussa ei voi kuin hävitä. Tyhjältä pohjalta kuunneltuna mahdollisesti viimeiseksi jäävä VdGG-levyn on kelvollinen teos.

Siinä se oli. Kahlattuna on kaikki Van der Graaf Generatorin studioalbumit. Lopussa alkoi kyllästyttää, mutta on sanottava, että sopivalla hinnalla jos tarjotaan, niin ostan mielelläni hyllyyn mitä tahansa yhtyeen 1960- ja 1970-lukujen tuotantoa Godbluffin viereen. Ilman Peter Hammillia bändiä ei voisi olla olemassa, mutta nostan suosikikseni David Jacksonin puhallintyöskentelyn. Näillä eväillä – väheksymättä muiden panosta – syntyi aivan komeita progelevyjä, joissa on myös jatsahtavia hetkiä. Lisäksi yhtyeen varhaisten tuotosten kansitaide ansaitsee erityismaininnan, mutta kansiin panostaminen oli tavallista muillekin keskeisille progebändeille.


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Luterilaisuus on edelleen normi Suomessa

Uskontososiologi Linda Woodhead on esittänyt, että uskonnottomuudesta on tullut Briteissä ”uusi normaali”. Se tarkoittaa, että lähtökohtainen oletus ihmisen katsomukselle on uskonnottomuus. Muita täytyy selittää enemmän tai vähemmän.

Suomessa suunta on sama. Silti olemme ainakin osittain erilaisessa tilanteessa. Ateismin julistamista karsastetaan, mutta uskonnottomuutta ei kummastella.  Julkisessa keskustelussa lähdetään siitä, että Suomi on katsomuksellisesti moninainen maa. Silti kristinuskolla ja ennen kaikkea luterilaisuudella on edelleen vahva ote.

Siitä tuli kutkuttava esimerkki populaarimusiikin maailmasta. Kuulin jutun Samuli Suonpäältä, kun odottelimme myöhässä ollutta äänimiestä Pasilan mediatalon käytävillä. Nyt luin jutun viikkohesarista.

Artisti Robin esittää Jussi Hakulisen kynäilemän ja Yö-yhtyeen esittämän kappaleen ”Rakkaus on lumivalkoinen” ilman viimeistä säkeistöä. Siinä lauletaan ”Pihamaalla katson miten kaunis voikaan olla maa / vaikkei ole Jumalaa”. Robin tulee esittämään kappaleen ilman tuota tekstiä.

Eikä siinä vielä kaikki.

Hakulinen kuulemma pyysi 10000 euroa laulun käytöstä, mutta halusi 15000, jos ”vaikkei ole Jumalaa” jätetään pois. Ylimääräinen viisi tonnia maksettiin mukisematta. Muuten Robinin imago kärsisi ja teineille olisi vaikeampaa myydä hänen puhtoista täydellisyyttään.

Toki on eri asia olla uskonnoton kuin sanoa, ettei ole Jumalaa. Mutta eihän tässä ole kyse kuin laulun teksteistä. Lisäksi kyse on kaikkien tuntemasta laulusta, jonka sanomaa kukaan tuskin sekoittaa Robinin persoonaan.

Se, joka väittää uskonnottomuuden olevan ”uusi normaali” Suomessa, voi miettiä viittä tuhatta euroa.

Luterilaisuus on edelleen normi Suomessa, vaikka tiettyihin normipoikkeamiin suhtaudutaankin olankohautuksella.