keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Studioalbumit osa 87: Deerhunter

Yhdysvaltain Atlantasta ponnistava Deerhunter on ollut itselleni enemmän tai vähemmän tuttu yhtye noin vuosikymmenen verran. Toisen ja kolmannen levyn aikoihin yritin tutustua yhtyeeseen, mutta en saanut otetta. Uteliaisuus on kuitenkin säilynyt ja kasvanut tuohon Bradford Coxin johtamaan, klassisesta 90-luvun kitaraindiestä ammentavaan bändiin, joka ei helpoilla hiteillä pröystäile. Kolme viimeisintä levyä on herättänyt enemmän kiinnostusta. Lisäksi pari vuotta sitten nähty keikka Primaverassa osoitti yhtyeen toimivuuden livenä.

Turn It Up Faggot (2005) on luokiteltavissa lo-fi indieksi, johon on lisätty ripaus noisea. Jos tätä kuuntelee myöhemmän tiedon valossa, siinä kuulee potentiaalin: bändin asenteen, Coxin tutun äänen ja hetkittäiset sävellykselliset hienoudet. Siitä kuitenkin puuttuu rohkeus tai halu tehdä samanaikaisesti kaunista musiikkia. Ei sillä, että musiikin pitäisi olla kaunista, mutta Deerhunter ei jäänyt Sonic Youthin kitararäimeeseen keskittyväksi pikkuveljeksi, vaan päätti lähteä eri suuntaan, vähän kerrallaan. Ihan miellyttävä tuttavuus, joskin raakile, joka tuli kuunneltua nyt ensimmäisen kerran.

Cryptograms (2007) levytettiin kahdessa päivässä. Se yhdistelee autotallirokkia, popahtavaa kitaraindietä ja kokeilevia, ambientmaisia elementtejä sulavasti toisiinsa. Varsinaisia hittejä sieltä on turha hakea, enkä yhtään ihmettele, ettei bändin hienoudet avautuneet minulle ensi kuulemalta. Suoraan sanottuna tämä on varsinkin alkupuolella aika raskasta kuunneltavaa. Yksittäisistä kohokohdista nostaisin esiin kappaleen ”Spring hall convert”, jonka psykedeelisyys ja kakofonisuus toimii. Kappale on tarkoitettukin muistuttamaan happomatkaa ja se on nauhoitettu karaokelaitteilla. Myös ”Strange lightsin” poprakenne kuulostaa raikkaalta ambientin seassa.

Microcastle (2008) myi edeltäjäänsä paremmin ja sai myös hieman parempia arvioita. Kaava kriitikoiden vastaanotossa oli sinänsä sama: Pitchfork ja muutama muu kiitteli ja valtavirran kanavat innostuivat hitusen vähemmän. Pitchfork pisti tämän viidenneksi vuoden parhaissa ja sijalle 50 vuosikymmenen parhaissa. Levyn biisit ovat keskimäärin edeltäjäänsä lyhyempiä. Entäs se sisältö? ”Agoraphobia” on sitä mitä Deerhunter tekee hyvin – letkeän keskitempoista indiepoppia. Vähän särisevämmin samaa jatkaa ”Never stops” ja muutenkin tämä levy on huomattavasti helpommin sulateltavaa kuin edeltäjänsä. Kahden minuutin ja sen alle jäävät raidat toimivat lähinnä siirtyminä, mutta en ole varma, tarvitaanko niitä kolmea putkeen neljän hienon raidan jälkeen. Loppulevyyn mahtuu vielä neljä asiallista biisiä.

Weird Era Cont. (2008) julkaistiin tavallaan Microcastlen bonuksena, joten on makuasia, pitääkö sitä varsinaisena studiolevynä. Suurempi syy jättää levy pois yhtyeen studiolevyistä on se, että bändi ei ilmeisesti esitä yhtään biisiä: kaikki raidat ovat yksittäisten jäsenten sooloja. Mutta kannessa lukee Deerhunter. Lisukkeelta teos paikoitellen kuulostaakin, vaikka esimerkiksi ”Vox humana” ja ”VHS dreams” puolustaisivat paikkaansa millä tahansa bändin levyllä, eikä kokonaisuus ole missään tapauksessa huono.

Halcyon Digest (2010) meni kuunteluun heti ilmestyttyä. Erityisesti keskitempoisesta tunnelmapalasta ”Basement scene” tuli nopeasti sen hetken suosikkibiisejäni. Edelleen se kuulostaa hienolta. Kakkosraitana on onnistunut ”Don’t cry”. Albumin päättää Jay Reatardin muistolle tehty ”He would have laughed”. Se, mikä albumissa on kunnioitettavaa, on sen omintakeinen ja yhtenäinen tunnelma, jossa kummittelee jonkinlainen, kenties nostalginen menneisyys, vähän alakuloisen lynchmaisessa tunnelmassa. Vastaanotto oli tuttua: Pitchforkissa 9,2/10 ja Rolling Stonessa 3,5/5 – aivan kuten Microcastlen kohdalla. Hiilihangon vuosilistauksessa oltiin sijalla 3. Saman vuoden painos 1001 levyä jotka täytyy kuulla ennen kuolemaa -kirjasta sisällytti Halcyonin kansiinsa.

Monomania (2013) tuli ostettua muutamalla eurolla cd:nä, kun kiertelin Montrealin levykauppoja muutama vuosi sitten. Teoksen alkupuoli on vihaisempi, kärttyisämpi ja rämisevämpi kuin edeltäjänsä. Jälkiosa on popimpi. Yksittäisistä biiseistä alkupuolelta nousee esiin ”Leather jacket II”, puolivälistä ”Dream captain” ja loppupuolelta pehmeämmät ”T.H.M” ja ”Sleepwalking”. Myös ”Back to the middle” ja ”Missing” ovat onnistuneita. Siinäpä tuli lueteltua iso osa biiseistä, joten kai sitten pidän tästä. Levyn vastaanotto oli melko myönteistä, mutta Halcyonin kaltaisista hehkutuksista jäätiin kauaksi.

Fading Frontier (2015) tuli ostettua vinyylinä alennushintaan. Olin kuunnellut sitä vähäsen aikaisemmin, mutta vasta vinyylimuoto sai käyttämään enemmän aikaa levyyn. Se kasvoi vähitellen ja arvostukseni on kasvanut. Tämä on ehkä yhtyeen helpoin levy, mutta ei siksi vähempiarvoinen. Avausraita ”All the same” on kaunista poppia, sitä seuraava ”Living my life” on hitaampaa hittipoppia, mutta yhtä toimivaa. Loppulevyllä on hienosti sovitettua ja välillä hyvin sävellettyä musiikkia, joka tuo mieleen paikoitellen Beckin. Levyn päättää upean kuulas ”Carrion”. Albumin työstäminen tapahtui aikana, jolloin Cox toipui onnettomuudesta – auto oli törmännyt koiraa kävelyttäneeseen nokkamieheen. Kriitikot arvostivat, mutta arvioista löytyy yleinen linja: mitä valtavirtaisempi aviisi, sitä etäämmällä ollaan täysistä pisteistä. Aika moni lehti nosti teoksen vuoden 2015 levyjen listalle, sinne top 10 huonommalle puolelle. Jos olisin kuunnellut tätä vain suoratoistopalvelusta, en luultavasti olisi koskaan suonut sille sen ansaitsemaa aikaa. Ei se vieläkään ole ehdoton suosikkilevyni, mutta erittäin miellyttävä kuitenkin.

Deerhunter on Primaveran vakiovieras. Tänä vuonna sitä voi kuulla elävänä myös Suomessa, kun yhtye tulee Sidewaysiin. Marfanin oireyhtymästä kärsivä Cox on perinnöllisen sairauden vuoksi erikoisen näköinen kaveri, mutta tavallaan se vain kasvattaa hänen hillittyä karismaansa. Yhtyeen suurempaan diggailuun tuskin pääsee vain keikalle menemisellä. Se vaatii tutustumista yhtyeeseen ajan kanssa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Lukupiiri 2.0.

Lukupiirit on hyvä ja sosiaalinen tapa oppia. Niitä käytetään oppilaitoksissa aivan liian vähän. Toisaalta niitä voi organisoida myös omatoimisesti. Itse olen hyötynyt paljon lukemistojen ympärille jäsentyvistä keskusteluista kasvotusten kavereiden kanssa, vaikka olen osallistunut lukupiireihin aivan liian vähän. Nykyteknologia mahdollistaa myös toisenlaiset toimintamuodot.

Viime syksystä alkaen olen ollut osa Culture on the Edge -lukupiiriä. Samalla porukalla on julkaisusarja ja blogisivusto, joiden sisältöihin lukupiiristä pyritään saamaan inspiraatiota. Porukka koostuu pääosin uskontotieteilijöistä.

Kasvotusten tapaavasta lukupiiristä poiketen tämä kokoontuu verkossa sopivin väliajoin. Tapaamiseen käytetty ohjelma (Zoom) toimii melko hyvin – ääni kuuluu ja samalla näkee toisten kasvot ruudulla. Keskustelut myös nauhoitetaan, jos joku jäsenistä ei pääse osallistumaan tapaamiseen.

Lukupiirin jäsenet ovat enimmäkseen yhdysvaltalaisia tutkijoita, mutta mukana on muutamia eurooppalaisia. Lukupiirissä luetaan pääosin artikkeleita ja kirjoja, jotka eivät ole uskontotiedettä.

Syksyllä luimme sosiologi Rogers Brubakerin teoksen Trans: Gender and Race in an Age of Unsettled Identities (2016) ja historiateoreetikko Hayden Whiten Tropics of Discourse (1978). Keväällä aloitimme lukemalla uskontotieteilijä David Chidesterin artikkelin ”Anchoring Religion in the World: A Southern African History of Comparative Religion” (1996), jossa tiivistyy hänen teoksensa Savage Systems: Colonialism and Comparative Religion in Southern Africa (1996), sekä antropologi Sherry Ortnerin naistutkimuksellisen klassikkotekstin ”Is Female to a Male as Nature is to Culture” (1972). Näistä keskustelimme yhdessä, yrittäen löytää yhtenäisyyksiä ja eroja. Keväällä on vielä tulossa filosofi Manuel DeLandan A New Philosophy of Society (2006).

Lukupiirin yhtenä ideana on, että opitaan avaamaan uskontotiedettä muiden tieteenalojen suuntaan. Siksi se ei keskity uskontotieteeseen. Näin muiden ehdotuksista ja valinnoista voi löytää uutta ja kiinnostavaa lukemistoa tai syyn palata johonkin vanhaan tuttuun. Jos ehdottaa tekstejä itse, saa kuulla, mitä muut saavat itselle tutuista jutuista irti.

Samalla kun oppii teksteistä, oppii myös keskustelijoista. Jos vain lukee kollegojen julkaistuja tekstejä, tuntee heidän ajatteluansa vähemmän kuin tilanteessa, jossa on myös vapaamuotoista keskustelua vaihtelevista teksteistä ja teemoista. Tämän lukupiirin koostumuksen vuoksi on mahdollisuus oppia myös amerikkalaisesta yliopistomaailmasta ja siitä, miten kollegat lähestyvät asioita.

Ryhmän Culture on the Edge -blogiin en ole toistaiseksi kirjoittanut, lähinnä siksi, etten ole löytänyt riittävästi aikaa. Lukupiirikokoontumiset ovat riittäneet toistaiseksi.

Vaikka suurin osa porukasta on yhdysvaltalaisia uskontotieteilijöitä, lukupiirissä on mukavalla tavalla vaihtelua osallistujien ”akateemisessa iässä”. Mukana on väitöskirjantekijöitä, väitelleitä, tenurensa juuri aloittaneita ja vakiintuneita professoreja. Mukana on ensimmäiset artikkelinsa juuri julkaisseista alan tunnetuimpiin professoreihin (tunnetuimpana Russell T. McCutcheon).

Jos tämän lukupiirin muoto on ”2.0.” suhteessa kasvotusten tapahtuvaan versioon, niin voisi ajatella, että ihmiset ovat kuitenkin muuten tuttuja. Ei välttämättä. Itse olen tavannut lukupiirin osallistujista vain noin kolmasosan digiympäristöjen ulkopuolella, lähinnä konferensseissa.

Tietenkin tällaisten lukupiirien organisointi vaatii enemmän työtä kuin kasvotusten toteutettavat lukupiirit. Siksi tällainen lukupiiri ei korvaa perinteistä versiota, vaan tarjoaa hieman toisenlaisen ympäristön ja mahdollisuuden oppimiselle.

Culture on the Edge -blogi löytyy täältä: https://edge.ua.edu/

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Studioalbumit osa 86: Alice Donut

Jos 1990-luvulla kuunteli grungea, niin saattoi tutustua myös muutamiin oikeasti kiinnostaviin bändeihin. Moni menestynyt genreen liitetty artisti teki minusta tavattomaan tylsää musiikkia. Pidin erityisesti Nirvanasta ja Mudhoneysta, mutta en välittänyt ollenkaan Alice in Chainsista, Pearl Jamista ja Stone Temple Pilotsista. Soundgarden kallistui enemmän jälkimmäisten suuntaan.

Samalla tuli onneksi tutustuttua räävittömämpiin, hullumpiin ja taiteellisesti anarkistisempiin bändeihin. Ne keikkuivat onnistumisten ja epäonnistumisten aidalla, sattumanvaraisesti putoillen puolelle tai toiselle, mutta ne eivät olleet koskaan tylsiä. Esimerkki tällaisesta on Butthole Surfers. Toinen on Alice Donut, jota voisi kuvata psykedelian, grungen ja punkin ja vähän hevinkin risteymäksi, jossa yhdistyy vinksahtanut musiikki ja vinksahtanut, paikoin epäkorrekti lyriikka. Tai kuten AllMusic-sivusto kuvailee: ”just plain wackiness”.

Kolumbian yliopiston opiskelijoiden perustama Alice Donut aloitti toimintansa lähteestä riippuen vuonna 1986 tai 1987 New Yorkissa. No, dokkarissa Freaks in Love bändi itse sanoo vuodeksi 1987. Yhteen nimi oli aluksi Alice doesn’t live here anymore -elokuvasta tai ehkä pikemminkin sen televisioversiosta muokattu Alice Donut Liver Henry Moore. Koska se oli liian pitkä keikkamainokseen, nimi lyhentyi muotoon Alice Donut.

Yhtye liittyy grungeen vain mielikuvissani: se levytti enimmäkseen punkkia julkaisevalle Alternative Tentacles -yhtiölle, mutta kuulosti välillä grungebändien etäiseltä sukulaiselta. Oikeasti yhtyeen esikuvia olivat Minutemenin, Pere Ubun, Meat Puppetsin ja Hüsker Dün kaltaiset bändit. Sen signasi Dead Kennedysin Jello Biafra, DK-basisti Klaus Flouriden suosituksesta.

Yhtyeelle omaleimaista on soittajien kirjavuus. Rumpalilla on tausta jatsissa, mutta hänen ensimmäinen soittimensa on vetopasuuna. 1990-luvulla tulleella uudella basistilla on koulutus klassisessa kitarassa. Alkuperäinen kitaristi otettiin kantriyhtyeestä.

Tunnen bändin tuotannon kohtalaisen hyvin, joten ihan umpimetsää ei ole vastassa.

Donut Comes Alive (1988) on raakile. Siinä tulee kyllä esiin bändin kantavat voimat, laulaja Tomas Antonan omaperäinen (toisia ärsyttävä) ääni (joka toisinaan muistuttaa Jello Biafraa) ja rumpali/pasunisti Stephen Mosesin melko tunnistettava soittotyyli. Jo tässä on esillä bändille ominaiset tempovaihtelut ja kaikenlainen zappamaisuus ilman Zappassa ärsyttävää alleviivausta. Muutamia todella hienoja biisejä on mukana, esimerkiksi ”American lips” (jota jo Donutin esiaste The Sea Beasts soitteli keikoillaan), ja ”Tipper Gore” on aika vetävä, mutta valmis ei Alice Donut vielä tässä vaiheessa ole. 7/10

Bucketfulls of Sickness and Horror in an Otherwise Meaningless Life (1989) on loistava otsikko. Itse albumiin olen suhtautunut aina epäillen, koska ajattelin bändin puhjenneen kukkaansa vasta 1990-luvulla. Nyt on hienoa huomata, että tässä on aika mainio vaikka jossain määrin kypsyyttänsä vasta lähestyvän bändin teos. ”Sinead O’Connor on TV” on toimivaa melodista poppia, ”Dorothy” voisi mahtua yhtyeen parhaiden kokoelmalle, jos tilaa annettaisiin riittävästi. Albumilla on kuitenkin yksi yhtyeen keskeisimmistä ja parhaimmista biiseistä ”Egg”. Yhtyeen huumorista kertovat biisien nimet ”Testosterone gone wild” ja ”My life is a mediocre piece of shit”. Tyylillisesti tämä on bändin tuotoksista lähimpänä punkkia ja kauimpana metallista ja psykedeliasta. Ajan kanssa saatan nostaa tämän yhä korkeammalle yhtyeen tuotannossa, mutta kun on muodostanut mielikuvan yhtyeestä, niin tämä vastaa sitä vain osittain. 8/10

Mule (1990) alkaa rienaavalla raidalla ”Mother of Christ”. Toinen albumin tunnettu biisi on ehkä hauskempi, muttei vähemmän räävitön ”Big ass”. Levyllä on verrattain hyviä biisejä, kuten edellä mainitut, ”Bottom of the chain”, liki-akustinen ”Tiny ugly world” ja Soundgardenin riffittelyn mieleen tuova ”J Train Downtown: A nest of murder”, mutta soundit ovat ohuet. Jostain tämä on vinyylihyllyyni tiensä löytänyt, mutta ihan joka viikko sitä ei tule soittimeen laitettua. Jälkeenpäin tulkittuna yhtye kulkee kohti kypsää kauttansa, mutta tämä jää majailemaan puolimatkan krouviin. Spotifyn versiossa on bonuksena ratkiriemukas ja lyriikoiltaan vinksahtaneeksi muutettu versio The Angelsin kappaleesta ”My boyfriend’s back”. Tässä vaiheessa yhtye tarvitsi kiertueilleen uuden kitaristin vakiokitaristin päivätöiden vuosi. Ilmoituksessa garage-punk-yhtye etsi kitaristia, vaikutteenaan Alice Donut. 8/10

Revenge Fantasies of the Impotent (1990) tuli ostettua käytettynä vinyylinä ennen 1990-luvun puoliväliä. Teos sävellettiin ja purkitettiin nopeasti, minkä voi aistia siitä tunteesta, ettei lopulliseen pakettiin ole valikoitunut jäävuoren huippu vaan suunnilleen kaikki, mitä tuli tehtyä. Levyn aloittaa yksi yhtyeen parhaista biiseistä, ”Rise to the skin”. Sitä seuraava ”My best friend’s wife” jatkaa kovaa tasoa. Sen jälkeen on vaikea pitää tasoa, mutta kohokohtiin kuuluu ehdottomasti vetopasuunan avulla kulkeva Black Sabbath-laina ”War pigs”, samoin kuin jatsahtavan jammailun päälle puhutusta tarinasta koostuva kuusi ja puoliminuuttinen ”Come up with your hands out”. Tämä on elämässäni mukana kulkenut, itselleni tärkeä levy. AllMusicin tosikko oli toista mieltä: ”The fourth metallic punk album from Alice Donut contains songs about mongoloid children having sex with dogs, housewives on killing sprees, and an instrumental rendition of Black Sabbath’s ’War Pigs’, played on the trombone. Tasteless, witless and pointless.” 9/10

The Untidy Suicides of Your Degenerate Children (1992) on yhtyeen kohokohta. Se on eräänlainen teemalevy itsemurhista. Aluksi nauhoitin sen c-kasetille, kunnes tajusin, että näin poikkeuksellinen levy on syytä olla alkuperäisenä. Välillä olen ajatellut, että aika on kullannut muistot, mutta ainakin nyt kuunneltuna tulee mieleen vain ne hetken, jolloin olen kuunnellut albumia autossa. Tämä on edelleen huikea teos, josta puuttuvat heikot lenkit. Muilta Donut-levyiltä on helpompi poimia yksittäisiä biisejä, koska niissä on aina epäonnistumisia mukana. Tämä on kaikkein tasalaatuisin – korkeaa laatua alusta loppuun. 10/10.

Pure Acid Park (1995) tuli ostettua pian ilmestymisen jälkeen. Palasin Intiasta vuoden 1996 alussa ja tämä löytyi levykaupasta. Sisällöstä pomppaa heti pintaan Roky Erickson & the Aliens -laina ”I Walked with the Zombie”. Se ei ole aivan tyypillinen Donut-raita, vaan verrattain uskollinen alkuperäiselle. Pidän molemmista paljon, ehkä siksi, etten vielä tuolloin tuntenut alkuperäistä. Ylipäätään levy on sovinnaisempi kuin yhtyeen aikaisempi tuotanto. Silti se on valovuosien päässä nykyään listoilla keikkuvien aktien sovinnaisuudesta. Aikanaan kapeakatseisimmat fanit pitivät sitä megatuottaja Martin Bisin siivittämänä sell-outina, samaan tapaan kuin (minusta mainiota) Butthole Surfersin Electriclarrylandia. Tosin Bisi tuotti jo yhtyeen semi-liven (osin live ja osin studiossa tehty). Tulkinta on erikoinen, sillä ei tästä mitään Bushia tai Creediä saa aikana, jolloin suuret yhtiöt etsi uutta Nirvanaa. Sen sijaan mukana on soittimien laaja kirjo pyykkilaudasta banjoon ja kazoo-pilleihin. ”Shining path” olisi voinut aikanaan olla isokin hitti. Oma suosikkini on sitä edeltävä, sinänsä yksinkertainen ”Insane”, mutta minusta tämä on tasaisen hyvä levy, mikä on poikkeuksellinen ilmaisu Alice Donutin kohdalla. 8,5/10

Three Sisters (2004) on paluulevy. Yhtye oli tauolla useamman vuoden – osa bändistä palasi soittohommiin vuosituhannen taitteessa ja levyjen ilmestymisen välinen aika on vielä pidempi. Ilmestyessään kolme sisarta meni täysin ohi. En itse asiassa tiennyt yhtyeen olleen aktiivinen ennen kuin aloin kaivella ensimmäistä kertaa Spotifyn sisältöä joskus vuoden 2009 alussa. Three Sisters on verrattain suoraa ja jopa konventionaalista kitararokkia, ainakin yhtyeen omalla skaalalla. Se on vetävää kitararokkia, mutta siitä puuttuu aikaisemmin yhtyettä leimannut lumo tai ”wackiness”. Esimerkiksi ”Mr. Pinkus” on yksinkertaisesti hienoa (punk)rokkia, ei enempää eikä vähempää. Samaa voi sanoa suurimmasta osasta levyä. Kyllä tämänkin ostaisin, jos jossain järkevänhintaisena vinyylinä tulee vastaan. 8/10

Fuzz (2006) alkaa kappaleella ”Madonna’s bombing Sarajevo”, jota kuuntelin Leedsissä työhuoneessa tutustuessani Spotifyn tarjontaan. Levyllä on jokunen onnistunut suora biisi, erityisesti ”The Unnoticed fall”. Tässä cd-aika tekee kuitenkin tepposet, sillä yli tunnin kestävä albumi ei kanna koko kestoansa. Pieninä palasina levy menee läpi, mutta yhtenä pötkönä siitä tulee tasapaksu. Tässä vaiheessa laulajalla ja basistilla oli yhteisiä lapsia, joten bändi soitti levyn tiimoilta tasan yhden keikan. 7/10

Ten Glorious Animals (2009) on tätä kirjoitettaessa tilauksessa. Spotifyssa Alice Donutin soitetuin biisi on tämän levyn päättävä vetopasuunavetoinen Pixies-laina ”Where is my mind”. Aivan ”War pigsin” tasoisesta tulkinnasta ei ole kyse, mutta hyvin samoilla linjoilla mennään. ”Don’t I know” kuulostaa Pixiesiltä tai ehkä vielä enemmän Kim Dealin jutuilta. Kokonaisuutena toistaiseksi viimeisin yhtyeen levy on vankka. Se on tavallaan kypsyneiden soittajien teos. Siitä puuttuu nuoruuden rasavilliys, mutta taso on korkea. Pidän tätä parhaana bändin paluun jälkeisistä albumeista. Edes se tosiasia, että levy tehtiin palasissa ilman suurempia kasvotusten tapahtuvaa soittoa, koska laulaja ja basisti olivat muuttaneet pois New Yorkista, ei himmennä levyn sisältöä. 8,5/10

Kun luen AllMusicin arvioita, alan ymmärtää, etten ehkä ole aivan tavallinen musiikkimaultani. Minusta Alice Donut on yksinkertaisesti loistava yhtye. Se ei sovi kaikille, mutta on suoranainen rikos, ettei bändiä ole nostettu samaan kulttiarvoon kuin esimerkiksi Butthole Surfersia. Jello Biafran sanoin, Alice Donut on ”the missing link between REM and the Butthole Surfers”. Jos edes vähän kiinnostaa, mutta jostain syystä et ole aikaisemmin yhtyeelle aikaasi suonut, niin testaa edes vuoden 1992 The Untidy Suicides.

Yhtyeestä kertova dokumentti Freaks in Love saattaa löytyä tuolta:

torstai 22. maaliskuuta 2018

Urheiluko pyhää?

Yle Puheen melko tuoreessa ohjelmasarjassa Radio Stadion käsitellään urheilua. Kolmannen ohjelman teemana oli urheilupyhätöt. Kävin ohjelman vieraana ja etukäteen oli selvää, että aihepiiriä tullaan käsittelemään laajasti urheilun, pyhän ja uskonnon akselilla, vaikka suorituspaikat olivat nostettu otsikkoon. Tunnin mittainen ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenasta (linkki löytyy tämän tekstin lopusta).

En aio tässä referoida keskustelun sisältöä, vaan toivon ihmisten kuuntelevan ohjelman. Itse keskustelusta jäi hyvä fiilis, parista syystä. Kun toisena studiovieraana oli vuoden urheilutoimittajaksi valittu Jari Kupila, oli kiinnostavaa kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa. Ei tullut sellainen olo, että tarvitsisi pitää ohjia omissa käsissä tai väittää vastaan tai korjata toisen sanomisia. Näiden sijaan oli rento, aihetta muutamista näkökulmista pyörittelevä juttutunti.

Lisäksi urheilu on itsessään aihe, joka ansaitsee pohdintaa myös suhteessa uskontoon. Kun en aio siirtää tutkimustyön painotusta urheiluun, niin näin tulee ainakin jonkin verran käsiteltyä asiaa.

Olen toki käsitellyt asiaa aikaisemmin ja julkaissut kaksi pidempää artikkeli urheiluun liittyen tai urheilua sivuten.

”Fanius ja uskonto” ilmestyi teoksessa Fanikirja. Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä 10 vuotta sitten ja ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?” julkaistiin vuonna 2014 teoksessa Sokrateen syöksypusku. Jalkapallon filosofiaa. Molemmat on julkaistu uusina versioina teoksessani Pehmeitä kumouksia. Uskonto, media, nykyaika (2015).

Se, että urheilu ansaitsee monipuolista pohdintaa tulosjournalismin rinnalle, on yksi asia. Sen lisäksi urheilu – erityisesti jalkapallo – on uskontotieteen käsitteellisten sormiharjoitusten perusaihe, kun pohditaan uskonnon kategoriaa ja sen rajoja: Voiko urheilu olla uskonto? Onko urheilu pyhää? Millä kriteereillä? Voivatko uskonnon ja pyhän kategoriat olla mielekkäitä, jos ne kattavat urheilunkin?

Radio-ohjelma ei sentään (onneksi) keskittynyt uskontotieteellisiin sormiharjoituksiin, vaan melko monipuoliseen urheilun maailman funtsailuun uskonnon ja pyhän käsitteet työkaluinaan. Mielestäni lopputulos on aika mukavaa populaaria pohdintaa, jossa tavoitteena ei ollut väittää urheilun olevan uskontoa tai pyhää (tai kiistää sitä), vaan selvittää, saadaanko urheiluun luotua kiinnostavia näkökulmia, jos siitä keskustellaan näiden valittujen käsitteiden kautta.


sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Studioalbumit osa 85: The Pretenders

En käy enää säännöllisesti kirja-aleissa. Pistäydyn kuitenkin kauppaan, jos on aikaa ja satun olemaan lähistöllä. Suomalaisen alennukseen menin odotellessani bussia. Sieltä löytyi The Pretendersin keulahahmona tunnetun Chrissie Hynden muistelmat Tunnustan.

Koska olin viimeistään Nick Kentin Apathy for the Deviliä lukiessani ymmärtänyt, että Hynde on seilannut monenlaisissa kuvioissa, myös punk-piireissä, ajattelin, että hänen muistelmiensa kautta voisi saada kiinnostavan katsauksen erilaisiin musakuvioihin. Osittain näin tapahtuikin, vaikka kirjassa huumeet esittävät pääosaa, ei musiikki.

Kirjassa The Pretenders treenaa ensimmäisen kerran jossain 250 sivun jälkeen. Kun kirjassa on niukasti yli 300 sivua, ei yhtyeestä ole teoksessa paljoakaan. Siksi ajattelin täydentää kokemusta kuuntelemalla The Pretendersin studioalbumit. Itselläni on ennestään hyllyssä Singles-kokoelma ja bändin neljäs albumi Get Close, joten melko paljon uuttakin tuli kuunneltua.

The Pretenders (1980) oli menestys. Se nousee punkin ja uuden aallon maastosta, mutta menee jo muualle. Hieno avausraita ”Precious” asemoi teoksen uuteen aaltoon, mutta jälkipuoliskon megahitti ”Brass in the pocket” on jo valtavirran poppia. Siinä välissä on Kinks-laina ”Stop your sobbing” – ja Kinks on ollut Hynde suosikkibändejä jo teinivuosinaan Akronissa, ennen kuin hän edes haaveili muutosta Lontooseen, jossa The Pretenders enimmäkseen vaikutti. Jos listaykköseksi Briteissä noussut levy saikin ylistäviä arvioita, minulle se on ”vain” erittäin hyvä levy monien muiden joukossa.

The Pretenders II (1981) on hitusen vähemmän valtavirran poppia ja vähemmän uutta aaltoa. Se on ennemminkin rokkilevy, joka toki kallistelee valtavirran poppiin päin. Se myi hyvin ja sai sekä myönteisiä että varautuneita arvioita. Biisien tekeminen oli kaiketi nihkeää; niitä ei syntynyt ensimmäisen levyn menestyksen aikaan tehdyn kiertueen aikana toivottuun tahtiin. Lopulliselle tuotokselle päätyi taas Kinks-laina, tällä kerralla latteahko ”I go to sleep”, ja Hyndellä oli näihin aikoihin jonkin sortin suhde Ray Daviesin kanssa. Itse en albumille lämpene. Minusta se on debyyttiin verrattuna tylsä. Tässä vaiheessa puolet alkuperäisestä bändistä kuoli huumeisiin. Kitaristi James Honeymann-Scott sai ilmeisesti kokaiinin aiheuttaman sydänkohtauksen ja jo erotettu basisti Pete Farndon hukkui kylpyammeeseen heroiinipiikki käsivarressaan.

Learning to Crawl (1984) oli yhtyeen paluulevy uusien jäsenten kera. Sikäli paluu oli onnistunut, että levyltä löytyy heidän jenkeissä menestynein hittinsä ”Back on the chain gang”. Eikä ihme, se on kantriin nojaavaa keskitien kamaa, jota Amerikassa arvostetaan. Minut tuollainen jättää usein kylmäksi, mutta ”Back…” on melko hieno biisi. Tasapaksua settiä levyltä löytyy riittävästi – avausraidasta ”Middle of the road” laajasti koveroituun ihan onnistuneeseen päätösraitaan ”2000 miles” – mutta mukana on myös yksinkertaisesti tylsää tavaraa. En myöskään täysin tajua, mikä pointti on tehdä kädenlämmin versio The Persuadersin 1970-luvun alun soul-stygestä ”Thin line between love and hate”. En kiiruhda levykauppaan, vaikka moni muu kiiruhti ja tuli sieltä tyytyväisenä pois.

Get Close (1986) sisältää itselleni kaikkein tutuimman The Pretenders-raidan, ”Don’t get me wrong”. Siitä olen tainnut pitää kovasti yli 30 vuotta! Omaan hyllyyn levy päätyi vasta muutama vuosi sitten, mutta kovin usein se ei ole hyllystä poistunut. Ehkä siksi, että toinen levyltä löytyvä hitti, ”My baby”, rakkauslaulu Hynden omalle tyttärelleen, ei iske. Hynden ääni on se, mikä tässä viehättää, mutta aikamoisia vaikeuksia minulla on pitää yhtyeestä sen jälkeen kun punkin rippeet on karistettu ja tilalle on tullut kasaripop ja soft rock. Poikkeuksena tietenkin yksittäiset biisit. Kokonaisuus on yhtä valju kuin edeltäjänsä, mutta tässä vielä lisukkeena on kammottavaa 80-luvun funkkia ja ripaus pakollisia reggaerytmejä. Tällä kerralla kriitikot olivat kanssani samaa mieltä.

Packed! (1990) on käytännössä Hynden soololevy, jolla soittaa kaikenkarvaisia sessiomuusikoita. Toki hän aikaisemminkin toimi biisinikkarina, mutta alkuperäisestä bändistä (joka oli bändi!) ei ole muita jäljellä. Levyä ei paljon hehkutettu, mutta ensi soinnut ovat kyllä vetäviä, sillä ”Never do that” on vapautunutta ja leppoisaa keskitempoista kitarapoppia. Silmiin pistää se, että täällä on taas Hendrix-koveri (Get Closen päätti Hendrixin ”Room full of mirrors”, tällä on ”May this be love”). Ylipäätään levy on tyylillisesti konsistentimpi ja samalla turvallisempi kuin moniaalle rönsyillyt edeltäjänsä. Valitettavasti kokonaisuus on melkoisen tylsä ja lisukkeena kauppamiesten reggearytmejä yhdellä raidalla. Yksittäisinä biiseinä jossain automatkalla nämä toimisivat hienosti, mutta en saa tästäkään intoa päälle näin albumimitassa.

Last of the Independents (1994) on pääosin sessiomuusikkojen ja Hynden yhteistyötä, joten bändistä ei tässäkään ole tiukassa mielessä kyse. Taas avausraita on kelvollinen (”Hollywood perfume”), vaikka ei se saa odotuksia nousemaan. Jos en ilmestymisvuonna tätä levyä kuunnellut, niin voin lohduttaa itseäni sillä, että kuuntelin silloin parempaa musiikkia. Albumin suurin hitti on sinänsä toimiva balladi ”I’ll stand by you”. Se kelpasi myös Girls Aloudille, Carrie Underwoodille ja Shakiralle, mikä kertoo jo jotain siitä, miten etäällä ollaan minun makuskaalastani. Sitä seuraa ”I’m a mother”, mahtipontinen tilitys äitiydestä. En ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa. Loppupuolella on myös junakompilla kulkeva, muodollisesti pätevä ”Rebel rock me”, jota kuunnellessa tulee kuitenkin ikävä niitä, jotka vetävät junakomppia läpi elämän. Toiseksi viimeisenä on yksi levyn kohokohdista, menopoppi ”Love colours”. Albumin päättää Hynden tulkinta Dylanin biisistä ”Forever young”. Arviot olivat vaihtelevia, keskiarvoltaan suunnilleen kolme tähteä viidestä. Levyn tyylivaihteluista tulee vähän sillisalaattia. Sen myönteiset hetket pelastavat katastrofilta, mutta klassikoksi tästä ei ole.

Viva el Amor (1999) menee askeleen vaihtoehtoisen kitarapopin suuntaan – juuri sen verran, että Wikipedian genrekategorioinnin voi vilkkaalla mielikuvituksella hyväksyä. Tärkeäksi kakkosraidaksi on nostettu Divinylsin ”Human on the inside”, jonka Pretenders esittää kolme vuotta myöhemmin nimellä ”Human”. Se on hieno popviisu. Se, että kyse on levyn parhaasta biisistä, ei yllätä. En käytä aikaani levyn kehumiseen, mutta kiinnostavaa on se, että tässä vaiheessa The Pretendersistä alkoi taas tulla bändi: soittajat olivat jo jossain roolissa edellisellä ja jatkoivat seuraavalle.

Loose Screw (2002) on ennestään tuntematon albumi. Ehkä siksi, että se on tehty pikkumerkille eikä Warnerille. Sen tässä on huomannut, että jos ei bändejä seuraa, indiemerkkien tuotokset jäävät noteeraamatta. Suurten yhtiöiden markkinakoneiston vuoksi muistaa edes nähneensä kannen jossain (pätee esimerkiksi kokemukseeni Anthraxista). Levyn sisältö ei ole sen kummallisempaa. Kakkosraita ”Time” lähtee reggaerytmeillä, jota en valtavirran popissa erityisesti arvosta ja jatkuu vielä ”Complex personissa” ja ”Nothing breaks like a heartissa” (sanottakoon, että minulla on lähes 100 reggaelevyä eli en väheksy genreä vaan sen puolivillaista sekoittamista). Sen sijaan ”You know who your friends are” on toimivaa, joskaan ei vallankumouksellista peruspoppia. Jälkipuoliskon ”Clean up woman” säikäyttää reggaella, mutta siinä se uitetaan mukaan muita raitoja onnistuneemmin. En silti ymmärrä, miksi The Pretendersin ”reggaelevy” olisi kiinnostava ideana enkä ymmärrä edes kuunneltuani toteutuksen. Levyn koverina on All Seeing I:n ”Walk like a panther”, jonka yksi tekijöistä on Jarvis Cocker.

Break Up the Concrete (2008) puuttuu Spotifysta, joten kuuntelin osan biiseistä YouTubesta. Sisältö menee kantrin suuntaan ja tämä on yhtyeen paras levy sitten… hmm… uskallanko sanoa: debyytin. Kyllä, tämä on parempi kuin toinen albumi tai Learning to Crawl. Muutan mieleni myöhemmin, jos on aihetta. Arviooni saattaa toki vaikuttaa levyn sisältämä, rockabillyn suuntaan kurkottavan musiikin määrä Levyssä on muuten loistava kansi, jos tuntee Joe Jacksonin Look sharp -levyn kannen. Googlatkaa, en selitä sitä tässä.

Alone (2016) tuli kuunneltua pikaisesti ilmestyessään. Syynä tähän oli kaksi vuotta aikaisemmin ilmestynyt Hynden soolo Stockholm, jonka raidasta ”Dark sunglasses” pidin erittäin paljon. Ja pidän edelleen. The Pretendersin tuotannossa se menisi heittämällä viiden parhaan biisin joukkoon. Jos Tukholmassa työskenneltiin Peter, Björn & John -basisti Björn Yttlingin kanssa, Alonessa ollaan Black Keysista tutun Dan Auerbachin seurassa. Näin Hynde on päivitetty 2010-luvulle, mutta mitään varsinaista uudelleensyntymistä siitä ei ole seurannut. Äänimaailma on osaavaa, mutta biisimateriaali ei sytytä niin kuin olisin (jostain syystä) toivonut. Musiikillisesti seilataan monilla vesillä, mutta kaikkialla on tyyntä. ”Roadie man” kuulostaa siltä, että haluaa laittaa Booker T. & MG’sin soimaan, mutta ”Let’s get lost” uppoaa kaikessa kantrivaikutteisuudessaan.

Jos The Pretendersin tuotannon kuuntelukokemuksen tulosta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi pettymys. Oletin, että bändillä olisi minulle paljon enemmän annettavaa. Olen leijaillut liiaksi yksittäisten onnistumisten ja muutamien hyvin valikoitujen lainaraitojen nostattamissa pilvissä. Tosin Chrissie Hynden ääni nostaa keskinkertaistenkin sävellysten kuunteluarvoa.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Tieteenfilosofiaa humanisteille

Suomalaiset tutkijat ovat julkaisseet useita tieteenfilosofian oppikirjoja ja perusteoksia. Vain harvat ovat keskittyneet ihmistieteisiin. Genren klassikko on vuonna 1977 ilmestynyt Matti Juntusen ja Lauri Mehtosen Ihmistieteiden filosofiset perusteet. Siinä kirjoittajien sympatiat ovat selkeästi ihmistieteissä, ja ihmistieteiden erityisyyden puolustajat saavat oppikirjatason huomioiden melko perusteellisen käsittelyn.

Panu Raatikaisen Ihmistieteet ja filosofia ilmestyi vuonna 2004. Olen selaillut sitä monta kertaa, mutta vasta nyt luin teoksen kannesta kanteen. Se on positioinniltaan hyvin erilainen kuin Juntusen ja Mehtosen teos. Siinä puolustetaan metodologista monismia ja realismia.

Ensimmäinen tarkoittaa, ettei ihmistieteellä ole omaa erityistä menetelmää – ihmistä tutkitaan samoilla periaatteilla kuin luonnonilmiöitä. Teos ei kuitenkaan puolusta jyrkkää reduktionismia eli sitä, että inhimillisten kulttuurien piirteet voitaisiin yksiselitteisesti palauttaa perustavamman tason tieteisiin, vaan asettuu kannattamaan emergentismiä. Metodologisen monismin kritiikin kohteena on metodologinen dualismi, joka yleensä liitetään saksalaiseen antipositivismiin, ymmärtävään tutkimukseen ja hermeneutiikkaan.

Teos on helppolukuinen ja suositeltava, vaikka en neuvoisi ketään lukemaan vain sitä kyseisestä aihepiiristä. Siinä on muutamia lievästi häiritseviä juttuja, riippuen omista osaamisalueistaan. Arvioissa nostettiin esiin muun muassa puolustettujen kantojen vasta-argumenttien esittelemättä jättäminen. Omassa lukukokemuksessani kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, että antirealismi – teoksessa puolustettavan kannan vastapuoli – kuvataan aika ylimalkaisesti. Ei tosin aivan niin ylimalkaisesti kuin ihmistieteissä laajalti luetut ranskalaiset Lyotardista Baudrillardiin ja Foucault’hon.

Hieman häiritsi myös se, ettei vastakkain aseteta saksalaista henkitieteiden perinnettä ja muuta kulttuuriteoreettista ajattelua. Se on ihmistieteiden sisällä kiinnostava ja pitkään jatkunut keskustelu, mutta se ei taivu niin simppelisti realismin ja antirealismin tai metodologisen monismin ja dualismin väliseksi kiistaksi. Siis samalla kun teoksen asetelma on jämäkkä, siitä tulee pakkopaita. Esimerkiksi keskustelut sosiobiologisten ja  sosiokulttuuristen selitysten vertailusta ja toimivuudesta jää kokonaan pois. Se kuitenkin jäsentää vahvasti konkreettista keskustelua siitä, missä ihmistieteiden omaleimaisuus on tai ei ole.

Joskus olisi mahtavaa lukea tieteenfilosofinen teos, jossa valtaosa esimerkeistä otettaisiin ihmis- ja yhteiskuntatieteistä. Näin ei tässäkään teoksessa ole. Kyse on enemmänkin tyypillisestä tieteenfilosofisesta paketista, jossa esimerkeissä vierailevat enimmäkseen geenit ja hiukkaset. Toki keskustelua viedään välillä ihmistieteiden suuntaan, mutta esimerkkien painopiste on muualla. Tämä – eikä esimerkiksi paikoin yksinkertaistavat kuvaukset tai vahva kantaaottavuus – on esityksen suurin heikkous.

Puutteista huolimatta täytyy korostaa, että vastaavanlaisia teoksia mahtuisi suomenkieliseen keskusteluun enemmänkin.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Museokortin ilot

Sain joulupukilta lahjaksi museokortin. Se oli toivottu lahja. Alle 70 euron hinnalla pääsee ilmaiseksi yli 250 museoon vuoden ajan. Kortti maksaa itsensä nopeasti takaisin, jos museoissa ylipäätään haluaa käydä.

Omalla kohdallani kortin ”paljousalennus” on kuitenkin toissijainen. Tärkeämpää on se, että museoissa käymistä tulee ajateltua huomattavasti useammin kuin tilanteessa, jossa pitäisi joka kerta miettiä erikseen, paljonko pääsylippu maksaa. Jäisin miettimään, onkohan tarjolla oleva näyttely hintansa väärti, onko oma virkeystaso sellainen, että jaksaa keskittyä näyttelyyn koko rahan edestä. Mitä jos menisi vain kahville?

Kun museoiden näyttelyt kiinnostavat jonkin verran, on museokortin omistaminen tyytyväisyyden aihe. Lisäksi tarkoitukseni on päästä uudelleen kiinni suomalaiseen taideskeneen. Joskus tiesin siitä jotain, nyt tuntuu, tai oikeastaan tiedän, että olen pudonnut kärryiltä. Kortinhaltijana museoissa voi käydä myös yllättymässä tarjonnasta, miettimättä, onko juuri tämä näyttely se, johon rahani sijoitan.

En silti aio juosta museoissa koko ajan. Toistaiseksi eli ensimmäisen kuukauden aikana olen ehtinyt käyttämään korttia vain kolme kertaa.

Ensiksi kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Turun Käsityöläismuseossa. Vaikka asuin yhden kesän museon välittömässä läheisyydessä ja tein sunnuntaikävelyt sitä ympäröivässä puistossa, en käynyt itse museossa. Nyt kävin. Loppiaisena siellä oli vielä jouluajan tunnelmat. Kyse on Turun ainoasta yhtenäisestä puutaloalueesta, joka säilyi vuoden 1827 Turun palosta. Museo antaa hyvän käsityksen tavallisten käsityöläisammattilaisten elämästä Turussa aikana, jolloin sijainti (nykyinen itäinen keskusta Luostarinmäellä) oli keskustasta syrjässä. Asunnot oppaineen ja dramatisoituine joulupöytineen loivat puitteet miellyttävälle ja sivistävälle museokokemukselle. Niissä näki, miten ruoka valmistettiin ja mitä ruokaa oli tarjolla. Ammatti-ihmisten taloissa ja verstaissa näki, millaisia työkaluja käsityöammattilaisilla oli esiteollisena aikana. Suosittelen käyntiä.

Seuraava kohde oli Aboa Vetus & Ars Nova niin ikään Turussa. Kaivaus-osassa näki palasen mennyttä Turkua ja elämänmuotoa. Tämä osa on nähtävyys itsessään, arkeologisista kaivauksista museoksi muuttunut pala keskiaikaista Turkua, mutta museona se ei inspiroinut erityisesti. Muu museo oli varattu Turku biennaalille. Esillä oli töitä suomalaisilta nykytaiteilijoilta – juuri sitä skeneä, jonka tuntemusta yritän päivittää tämän vuoden aikana. Mukana oli erityisesti videotaidetta, tilataidetta sekä materioihin ja tekniikoihin keskittyviä teoksia. Osa oli oivaltavia, ihan kaikkia videopätkiä ei jaksanut katsoa kokonaan. Tämä oli kuitenkin hyvä alku.

Kolmantena vuorossa oli Ateneum Helsingissä. Koskaan ei ole suomalaisen taiteen vaiheet tuntuneet yhtä raikkailta ja mielenkiintoisilta. Edefelt, Gallen-Kallela, Schjerfbeck ja muut nimet ovat hyvin edustettuina. Kansallinen mytologia ja kansallismaisemat vuorottelevat näissä teoksissa. Pysyvän näyttelyn sekaan oli upotettu Ankallisgalleria-näyttely. Niiden taiteilijoina oli mm. Alpertti Aatelviltti ja Akseli Kala-Kallela. Osa näistä oli hauskoja – erityisesti Taistelevista metsoista väännetty Taistelevan ankat, jossa Aku ja Hannu kovistelevat toisiaan Iineksen näyttäessä sivummalla kyllästyneeltä. Toinen vaihtuva näyttely oli Veljekset von Wright. Siinä oli ylitsepursuava määrä tarkkoja kuvauksia maakuntamaisemista, Helsingistä ja  ennen kaikkea kanalinnuista. Veljekset Ferdinand ja Magnus, sekä vähäisemmässä määrin Wilhelm, jaksoivat kiinnostua faunasta minua pitkäjänteisemmin, mutta näyttelyn tuotokset sinänsä olivat oikein vetäviä. Tosin kun ne jätti museokierroksen loppuun, alkoi mittari täyttyä juuri ennen loppusuoraa. Museokortin iloihin kuitenkin kuuluu, että samaan museoon pääsee toisenkin kerran samaan hintaan.

Sitten ajatukset kääntyvät jo seuraaviin museovierailuihin.